BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Mielen merillä ajelehtivat sanat...

Miten kirjoittaminen onkaan toisinaan niin vaikeaa. Kirjaimet kuin muurahaisia, rivien väleissä ilkkumassa, riveillä etsimässä paikkaansa. Kuin holtittomat nuotit pomppimassa viivastolla, viivalta toiselle, viivojen väleissä miettien pirujaan, välillä klaaviin takertuen ja lopulta toisistaan eksyen.
Kirjoittamisen pakko ja yhtäaikainen haluttomuus ovat kuin kylmä viima ympärilläni, jäinen polte sydämessä ja ennen kaikkea hyinen arpi iholla, käsien ja mielen yhtäaikainen halvautuminen. Kynnys kirjoittaa blogiin on kasvanut melkeinpä sietämättömän ylitsepääsemättömäksi ja nyt siis jälleen kerran, harjoittelen...

Monet kirjoituksissani vilistävät aiheet olivat mielestäni joko liian yksityisiä tai liian vähäpätöisiä. Ja mitä tekosyitä vain mieleni keksikään kirjoitin kuitenkin, monien tekstien jäädessä keskeneräisiksi, ehkä joskus myöhemmin jatkan siitä mihin lopetin...


Joinakin hetkinä mieleni täyttyi pelottavista ajatuksista ja tunsin, etten enää osaa asettaa sanoja tyhjyyttään hohkaavalle paperille. Miten sanat vain karkasivat ja juoksivat pois hilpeästi riekkuen, koskaan takaisin palaamatta, ikuisuuksiin kadoten... 

Ja silloin iski pelko, romahduttava ja kaiken pysähdyttävä pelko, jonka syövereissä ei mikään ollut entisensä, josta ei löytynyt mitään ja jossa eniten pelkäsin sitä, että sinne jään.


Sanat ovat kuin lankakeriä, joissa sadat yhteensolmitut päät metelöivät ja leikkivät mielettömiä leikkejään. Jotkut ovat tiukasti toisiinsa solmittuja, joidenkin löyhät solmut irtoavat helposti, jäävät roikkumaan, eikä mikään niistä suostu löytämään toisiaan.

Ne osoittavat mieltään, kirkuvat hävyttömyyksiä ja heittelevät katkenneilla ajatuksilla, sanojen alkioilla, joiden ei ole tarkoituskaan syntyä, muodostaa kokonaisia lauseita. Keskeytettyjä tarinoita, jo ennen valmiiksi kehittymistään unohdettuja.


Mielessäni metelöivien sanojen päiväkoti, jossa tarinalaatikolla käy taistelu tilasta, esilläolosta ja leikin jatkumisesta. Mikä antaa leikille alkusanan, mikä johtaa tarinan loppuun saakka ja mikä lopettaa leikin alkuunsa?


Pelkäsin näppäimistöä, kirjaimia ja sanoja, lauseita jotka vain hajoavat ja lopulta katoavat. Tätäkö on kirjoittaminen, tavoitella käsin koskematonta, sellaista joka on oma varjonsa ja elämä samassa paketissa?

Niiden toisistaan erottaminen on mahdotonta, kuin muurahaisten pirulaiset riveillä ja rivien väleissä, holtittomasti pomppivat nuotit viivastolla, hyinen arpi iholla, käsien ja mielen yhtäaikainen halvautuminen, uida ajatuksissa jotka vain katoavat.


Mielen merillä ajelehtivat sanat, tunteiden myrskyissä haaksirikkoutuvat lauseet, usvaiset kirjaimet horosontissa, jatkuva kirjoittamisen nälkä ja jano. Ajatukset karrella, päämäärä niin kaukana...

Niin monia aloitettuja, keskeneräisiä tekstejä jotka odottavat täydentämistään, kertomattomia tarinoita ja välähdyksiä ihmisten arjesta, tuntemattomien kosketuksia ajatuksissa.


Vapaus lentää ilmassa liidellen, takin helmat lepattaen ja hihat tuulta tapaillen. Keveänä kuin tuulenvire, vapaana kuin ohitse kiitävä pilvi, päämääräämättömästi harhaillen kohti uutta aamua, auringonnousua ja raukeana leijuvaa usvaa pelloilla.

Niin unien kaltaisina, hiljalleen katoavina, hauraita tarinaharsoja, höyhenen keveinä, tavoittamattomissa...


Valo ja lämpö iholla, ajatusten samankaltaisuus, vapaus tuntea, olla oma itsensä ja kuitenkin niin piilossa, ajatuksilta paossa, kunnes yhtenä päivänä palaset löytävät toisensa, muurahaiset  järjestäytyvät ojennukseen ja nuottiviivastolla vallitsee sävelten harmonia, kädet sekä ajatukset liikkuvat...

Sitä ennen ja sitä hetkeä odottaen, kuin valo kaivatessaan varjoaan, vapaana lentäen, takin helmat tuulessa lepattaen, keräilen yksittäisiä sanoja ja lauseista tarinoita muovaillen, maalaan mieleni kankaalle pysähtyneitä hetkiä kadotettujen tunteiden. Sitä kaikkea minä odotan ja ennen kaikkea valoa, lempeää tuulta iholla...
Ihminen muuttuu koko ajan ja joskus on vain muututtava nopeasti kipuillen, vanhasta pois pyristellen, löytääksen sen joka piilottelee syvääkin syvemmällä, todellisen ihmisen...


Elämä ottaa osansa ja antaa tuhlaillen, siirtää kokonaisuuksia etäämmälle, toisia taas lähemmäksi tuoden, kuin kokeillakseen mikä on tärkeää tänään, mille löytyisi tilaa vielä huomenna ja minkä kannattaa antaa jo vapautua mielen kuritushuoneesta. Mikä oli vain ohimenevä episodi jonka ainoa tarkoitus oli siirtää ihminen kokemuksesta toiseen, ehkä kohdata jokin tietty ihminen, joka ohjaisi elämässä eteenpäin tai kaikesta etäämmälle...


Sanat palaavat, kun on oikea aika ja keskeneräiset tarinat löytävät loppunsa, valosta hurmaantuneen mielen täyttyessä tunteilla ja ajatuksilla.  

Miten onnellinen olenkaan kirjoittaessani, sanojen löytäessä tiensä ajatusten labyrintistä paperille, silloin olen eniten oma itseni. Miksi se kuitenkin on niin vaikeaa, on kuin aina vain pakenisin...?



Mielen vavahduttamiseksi ja ajatusten synnyttäjäksi kuuntelen musiikkia, joka herättää talviuniset sanani. Lex Van Somerenin ääni ja äänimaailma on usein koskettanut ihoani, kutitellut sanoja ja lauseiden alkuja, tarvittaessa potkiskellut turhautuneen laiskaa kirjoittajaa kirjoittamaan, etsimään sanoja ja niiden alkuja yhä uudestaan...