BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Levollinen kuolema, joka vain palelee paikallaan...

Vielä hetken syksyssä viivähtäen, suuntaan tieni tuttuihin maisemiin, kivillä ja sammalilla kävellen, runkojen kaarnoja hyväillen...

Kivet sateen jäljiltä liukkaina, yhteen liimautuneet märät lehtimatot luistaen kenkien alta, sateen arpia kaikilla paikoilla. Jokainen kivenkolo, jokainen paljas juuri kuin estäen kulkuani, metsän kostean hämärän takertuessa silmiini, kuljen tutuilla paikoilla tervehtien ystäviäni.


Miten kaipaankaan aamukasteisia niittyjä, kimaltavien vesihelmien leikkiä hennoilla hämähäkinseiteillä valon lävistäessä pisarameriä. Uskomatonta kauneutta, jonka nähdäkseen oli noustava aikaisin ja liikuttava varovasti, jotta helminauhat eivät rikkoutuisi.

Nyt seitit ovat piiloutuneet kivenkoloihin, yksittäisten nauhojen ollessa näkyvillä vain valon sattuessa niihin. Kuuran kovettamat vesihelmet mattapintoineen, jääkiteiden kuorruttamat lehdet peittämässä tyhjiä kuoria kotiloiden. Pakkasen maalaamat viuhkat lätäköiden riitteen pinnoilla kuin odottaen nelijalkaisia luistelijoita, turhaan...

Olen ollut uppoutuneena luonnon pienoismaailmaan niin täydellisesti ja kokonaan, etten huomannut miten vuodenajat muuttivat kellojaan, miten maailma kulki kulkuaan kohti talvea. Kolea ja valoton herätys nykyisyyteen tapahtui hetkessä, päivänä jolloin aurinkoa ei näkynytkään. 

Etsin vuodenaikoja, luontoa ja niiden keskellä itseäni, mutta nyt nautintojen aika on ohi, hetkeksi...


Selättääkseni valottoman ajan, kerta kerran jälkeen palaan kuviin, joissa elän onnellisimmat hetkeni. Palaan mielessäni kuvien taltioimiin paikkoihin, kuunnellen samalla askelteni ääniä luonnossa, tuntien tuulen ja auringon lämmön iholla, kuin ne olisivat olleet vasta eilen, tämän päivän ollessa vain syvää unta, josta herään valoon taas huomenna...


Sammaleen hennot kukkavarret taipuneina toisiaan vasten, raskasta taakkaa kantaen, toisiinsa tarrautuen, vesi liimaamassa pienoismaailmaa yhteen. On toinenkin maailma, jota harvoin katsomme, jalkojemme juuressa, katseiden kohdalla, mutta sen me usein ohitamme huomaamattamme.

Miten usein olenkaan ollut polvistuneena sammalten peittämien kivien vierellä, kuvaamassa pieniä ja hentoja kukkavarsia läheltä. Olen nähnyt satojen kukkavarsien loistavan vastavalossa, peittyen sammalten pehmeään vihreään, taipuvan veden painosta ja nousevan taas pystyyn auringon lämmittäminä.


Kokonaisuus muodostuu pienistä osista, varsinkin luonnossa jossa kauneus näyttäytyy aivan uudella tavalla ollessamme paikallaan, antaessamme silmiemme vaeltaa, korviemme kuulla ja ihomme tuntea tuulta...

Kevään, kesän ja syksyn aikana luonto on muuttanut usein värejään ja muotoaan. Hyönteisiä kiireisinä kaikkialla, surinan täyttäessä ilman, luonto elämää täynnä. Nyt äänien värittömyys, pisaroiden putoamisesta aiheutuvat säröt hiljaisuudessa, tuulen raaka hengettömyys ja aina vain lähemmäksi hivuttautuva pimeys, saavat minut suunniltaan.


Muistan, miten kuljin tuntikausia etsien torvijäkälöiden kuppeja, joissa sadepisarat lepäsivät läpinäkyvinä hattuina, ympäröivää luontoa heijastaen. Ja miten niin täydellisen onnellinen olinkaan onnistuessani kuvaamaan niistä jokaisen.

Hetkellinen sade tai aamuvarhainen kaste saivat luonnossa värit hehkumaan, leppäkertut ja kärpäset kanniskelivat vesipisaroita selässään ja kintuissaan ja sen kaiken sain kuvattua...


Kolea kylmyys tekee kipeää, sumentaa silmäni, suurentaa ikävää. Olen kuin eksyksissä, valo ja värit ovat kadonneet, ympärilläni vain syvää pimeää.

Jäkälien kuorruttamat puunrungot, ennen kuin maanpäällisiä korallimeriä, nyt kosteudesta vettyneitä. Värien syvyys, kaikkialla näkyvä kosteuden täydellisyys, kuin luonto olisi hukkumaisillaan syksyyn.


Vuodenaikojen näytelmässä syksyn ja talven välinen väliaika antaa näyttelijöille aikaa toipua edellisestä osasta, mutta katsojalle se on vaikeaa. On kuin teatterin lämpiössä ei tarjoltaisi kuin paksua, pikimustaa kahvia, jota on pakko juoda kun ei ole tarjolla muutakaan.


Jalkapohjissani on vieläkin kivien tuntu kurotellessani kasaamallani kivikorokkeella mahdollisimman korkealle, ylettyäkseni kuvaamaan puiden rungoissa olevia syviä haavoja, niiden onkaloissa piilottelevia pihkapalatseja, erivärisiä nauhoja, kovettuneita muodostelmia, joista ihminen voi vain uneksia. Ja pihkan voimakas tuoksu, se kutitteli ja hiveli, luoden tulevia muistikuvia...


Miten sykähdyttäviä hetkiä olen saanutkaan kokea aamuauringon noustessa sekä iltaruskon värittämän taivaan alla. Lehtikerrosten rapina jalkojeni alla, eriväristen lehtien luomalla kudelmalla, joka toistuu kerran vuodessa, aina yhtä odotettuna...

Yhtä hengästyttävän kaunista ja erilaisuudessaan monimuotoista, monta maailmaa tuoksuissa ja väreissä, lintuparvien lennoissa ja syysauringon leimahteluissa puiden rungoilla.


Kuuran koskettamat korret ja lehdet kuin pastelliväreillä maalattuja taideteoksia, joiden sammuneen värimaailman alta on vielä aistittavissa kadonneiden värien tuoksuja. Levollinen kuolema, joka vain palelee paikallaan...


Mieleni tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistoja, joilla lohduttautua väliajan luomassa mustassa kuilussa, johon ei päivä paista eikä kuu luo halojaan...

Yötaivaalla pilvet lähenivät toisiaan, muodostaen uusia kuvioita, joista hiljaisuudessa nauttia. Ennen pimeyttä ja kuun valoa, koivut hohtivat tulenkarvaisen oransseina. Tuulessa kieppuvien lehtien havina ja rapina niiden hioutuessa vasten toisiaan, irtoavan lehden napsahdus lehtitupestaan ennen sen putoamista värikylläiseen maahan...


Miten hellästi koivu nojasikaan pihlajaan, jonka marjat loistivat väkevän oranssinpunaisina vasten kirpeänsinistä taivasta, jolla pilvet levollisina lipuivat. Ja miten valo taipuikaan varjoissa, hajoten, muodostaen uudelleen kokonaisuuksia. 

Kelojen majesteettisuus kuunvalossa, värisävyjen kadotessa pimeyteen. Luonnon näytelmässä ne hallitsevat draaman viimeiseen hetkeen asti kunnes tajuan, että ne ovat kylmän kuolleita. Niiden lähelle ei voi jäädä kauemmaksi aikaa vähenemättä itsekin jonkin verran. Kuunvalo voi olla todella petollista...


Vielä eilen muutama hyttysen oloinen hyönteinen, ulkopuolella ikkunoiden, pyrki sisään valoa tavoitellen ja talon seinällä koivet harallaan on liimautuneena kuollut hämähäkki seitteineen, orastava talvi tuli yllättäen.

Kohmeesta hitaat kärpäset kulkivat aamun kosteudesta liukkailla korsilla, sadepisaroiden painava viitta hartioillaan, nääntymäisillään kylmyyteen. On aika kuolla ja syntyä keväällä uudelleen...


Talven etiäiset ovat vasta kahdesti vierailleet, kuin tunnustellen luontoa, onko se jo valmis luopumaan, nukahtamaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta valkeus voi peittää sen harsollaan.

Ja eräänä valoisana aamuna hento lumi peitti maan, asfaltin kuultaessa sen läpi harmaana ja kovana. Pimeydestä väsynyt mieli nousi ja minulle tuli kiire tepastella uudella lumella, poskien punertaessa ja silmien tuikkiessa auringossa. Väsymättä, laskematta askeleitani, kuulin miten  painautuessaan valkean vaipan päälle, kenkieni pohjat varastivat lumelta äänen.



Kirjoittaakseni tarvitsen musiikkia, etsiessäni sanoja sanojen joukosta. Ilman musiikkia etsintäni on turhaa, alitajuntani nukkuessa syvää, ikuista untaan. 

Vain tunnetilaan sopiva musiikki, tietty melodia, avaa portteja sanojen maailmaan, lennättää tarinoita, yhdistelee sanoja muodostaen lauseita. Sanat ovat kuin ajatusten tanssia, joskus ne tanssivat yksin, toisinaan etsivät pariaan...


Kohdatessani melodian, mielentilaani sopivilla instrumenteilla soitettuna, on kuin kiitäisin jäällä vapaana ja onnellisena. Jokainen luistinten terien piirtämä kuvio tuo minut lähemmäksi tarinaa, jonka haluan kirjoittaa, hyppyjen ja piruettien rikkoessa jääkerroksen kerrallaan.


Olen soittanut kaikki klassisen musiikin listani moneen kertaan läpi, kääriytynyt sellomusiikin syvän pehmeään samettiin, elänyt keskellä dramaattisia aarioita ja tuudittautunut viulujen harmoniaan, mutta tällä hetkellä vain kosketinsoitinten luoma kepeän kirkas äänimaailma keinuttaa minua tummuuden pinnalla, estäen putoamasta melankolian jyrkänteeltä alas.

Alla ensimmäisenä kuultava kappale siivitti mielessäni sanojen lentoa, palautti mieleen syksyn muistoja, tuoksuja ja kuvia, joissa värit vielä hehkuivat loistavina. Unohdin märän pimeän, kuolleet värit maahan pudonneilla lehdillä, auringon jälkeensä jättämän tumman hämärän, puiden lintuja kaipaavat latvat aaltoilemassa autioina tuulessa...

Kuin en olisi vielä kulkenutkaan syksyn ja talven välisestä portista, nähnyt värien vaihtumista valkeaan, välimaalla askelten totutellessa uuteen vuodenaikaan. Luopumista, surua ja odotusta, kunnes yhtenä päivänä lumi pukee maiseman valkoiseen ja mieli täyttyy jälleen ilosta...


Alla kuultavissa olevaa Brian Crainin Song for Sienna-kappaletta kuuntelin suurina annoksina ja annoin kuvien vain vyöryä mielessäni. Tämä oli se kappale, joka sai minut kirjoittamaan, punomaan syksyn lankoja ajatuksissani uudestaan.

Brian Crain on armoitettu säveltäjä ja pianisti, jonka valtava tuotanto on siirtynyt monien muiden tunnetuksi tekemiksi.



Alla oleva kappale on yhdistelmä kahdesta kappaleesta, jotka Yiruma on tehnyt kuuluisaksi. Orkesteriversio lisää lihaa luiden päälle ja sävelmaisema on täyteläisempi. Tässäkin on kyse makuasioista ja kertoohan jo sekin jotain, että itse kuuntelin mielentilani mukaan jompaa kumpaa versiota.



Yiruma on tehnyt alla olevan kappaleen kuuluisaksi. Itse olen hivenen hämilläni, sillä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että tosiasiassa Brian Crain on kappaleen oikea säveltäjä. En lähde kiistelemään asiasta, sillä sekä Yiruma että Brian Crain tulkitsevat myös toisten säveltäjien kappaleita, joten...

Joka tapauksessa, itse arvostan Brian Crainin tulkintaa ja soittoa, mutta jostain syystä se on poistunut YouTubesta ja on nyt enää saatavilla ulkopuolisen koostamana levytysversiona. Yiruma on teknisesti taitava, mutta tulkinnoissa Brian Crane on mestari häneen verrattuna. Oli upeaa nähdä ja kuulla videolla Brian Crainen tulkinta kappaleesta.



Talvea odotellessa, mennyt syksy on vain unta, johon herään vuoden kuluttua uudestaan. Syksyn ja talven välinen portti on jo raollaan, yhä kirpeämmäksi muuttuvien yöpakkasten kosketellessa luontoa kylmillä sormillaan. Ja metsän siimeksessä kuuran kauneus odottaa minua vielä kerran kuvaamaan, ennen kuin lumi muuttaa lopullisesti talveksi maisemaa...

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kopea nainen korkeissa koroissaan...

Katsoin kynttilänliekkiä, se tanssi ja liikkui levottomasti, seuraten hengitystäni, vavahtaen hetkeksi ja tanssi jatkui aina sydämen sammumiseen asti.

Pimeys liekin taustalla väheni, liekin riemastuessa hivenen ja yhtenä välähtävänä hetkenä tiesin, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. On aika kertoa tarina, joka yhä vieläkin repii mieltäni...


Seisoin pienen valintamyymälän parkkipaikalla asetellen reppuuni kissanhiekkapussia, kun silmieni sivusta näin liikettä siellä missä roskasäiliöt sijaitsevat.

Säiliöiden takana, pimennossa katseilta, seisoi ihminen josta ei saanut tolkkua, oliko hän mies vai nainen. Vaaleanruskea toppatakki, muodikas parin vuosikymmenen takaa, näkyi hetkittäin valossa hahmon tepastellessa lämpimikseen edestakaisin, mittaillen parkkipaikan viimeistä merkittyä ruutua.


Myymälästä astui ulos leipä- ja pullalaatikoita kantava nuori nainen, joka avasi roskasäiliön lukon, kaatoi sen kitaan sisällön laatikoista jokaisen, poistuen paikalta nopeasti, jättäen  kidan avoimeksi.

Korokelaatikko kolahti kivetykseen, ruskeatakkinen hyppäsi, syöksyi roskasäiliön pimeyteen. Hetken ajan kuului vaimeaa kolinaa ja rapinaa, kunnes säiliö sylkäisi suustaan pari kiinni solmittua, pulleaa muovikassia.


Ruskeatakkinen kömpi ulos, säiliön reunoista kiinni pitäen, osuen kevyesti korokelaatikon päälle. Laatikko ylös, muovipussien kera nopeasti piiloon säiliön sivulle ja turhanaikaiselta näyttävä tepastelu saattoi jatkua edelleen.

Nuori nainen palasi näyttämölle, tällä kertaa raskasta banaanilaatikkoa kantaen. Sisältö Moolokin kitaan ja paluu uutta jätettä hakemaan. Korokelaatikko kolahti taas kivetykseen ja sama näytelmä toistui uudelleen. Ruskeatakkinen kömpi ihmisten ilmoille ja silloin selvisi, että meitä oli useampia parkkipaikkaa kansoittamassa.


Kopea nainen korkeissa koroissaan, taluttaen taskupuudelia pinkissä hihnassaan. Korot kopisivat pehmeästi lehtien peittämään asfalttiin, nainen pysähtyi ja katsoi jätesäiliöihin. 

Ruskeatakkisen taas tepastellessa parkkiruudulta toiselle, kopea nainen sanoi ääni raivosta täristen: "Ei jätesäiliöihin saa mennä, eikä niistä saa ottaa mitään. Sinä, sinä hyppäsit sinne ja kaivelit kaupan jätteitä. Miksi sinä et ymmärrä, ettei niin saa tehdä?"


En olettanut ruskeatakkisen vastaavan naisen myrkyllisellä äänellä tehtyyn kysymykseen, mutta tulinpa yllätetyksi. Ruskeatakkinen pysähtyi ja rääkäisi tuskaisesti: "Mulla on nälkä", viimeistä sanaa painottaen.

Kaikessa tyylikkyydessään kopea nainen oli luonnottoman mallinukkemainen. Jokainen hius oli hiuslakalla liimattu kiinni toisiinsa eikä ulkona puuskaisesti pyörteilevä tuuli saanut tukkalaitteesta otetta, ei edes lisätessään voimiaan.


Maksanväriset kynnet loistivat katulampun valossa, syyttävän sormen osoitellessa nyt parkkipaikan pimeyteen piiloutunutta hahmoa. Ja kuin emäntäänsä tukien, alkoi taskupuudeli räksytyksen, yhtä hysteerisen ja terävä-äänisen.

Kuin lumikuningatar, kopea nainen lausui huurteisen julmat sanansa ilmoille: "Tuollaisten..., tuollaisilla... ihmisillä ei tulisi olla mitään oikeutta elää, parempi jos olisit kuollut."


Myöhäinen oli se ilta, jona naamio repeytyi kasvoilta ja julmuus syöksyi hermostuneena ulos ikkunoista.


Vielä kolmannen kerran nuori nainen palasi näyttämölle, heittäen säiliöön muovikassin poikineen, lopuksi lukiten säiliön kannen. 

Naisen lähdettyä ruskeatakkinen siirtyi roskasäiliöiden sivulle, veti esiin lastenrattaista askarrellun kuljetusvälineen, pakkasi isoon laatikkoon saaliinsa ja asetti kaiken päälle korokkeena toimineen muovitoosansa.


Kopea nainen räksyttävine koirineen oksensi loputkin myrkyistään asfaltille: "Suomessa ei kukaan näe nälkää, kuuletko sinä, ei kukaan. Olet varmasti juoppo tai narkomaani jos sinulla ei ole rahaa ostaa ruokaa. Teen sinusta ilmoituksen kaupan esimiehelle, tuollainen kerjäläinen kaupan jätteitä sotkemassa. Hus, mene pois, muualle..."


Epätodellinen asetelma oli suorastaan surrealistinen, kuin yhdistelmä kahdesta eri tarinasta tai pois leikattu kohtaus Fellinin Amarcordista, siirretynä valintamyymälän takapihalle, jossa katulampun valo löi kovan kiilan näyttämön reunalle...


Viimeinen näkymä ruskeatakkisesta oli hänen ylittäessään katua, liikennevalojen vielä näyttäessä punaista. Yksinäinen ja kyyryyn lysähtänyt hahmo työntämässä rattaita, kopean naiset myrkyt kovina huuhtomassa korvia. 

Miten tekopyhä ylemmyys voikaan lannistaa, kohdistuessaan ihmiseen, jolla ei ole voimia tai tarpeeksi ylpeyttä jäljellä kyetäkseen puolustautumaan.


Vielä ennen paikalta poistumistani, käännyin ja tokaisin omasta ylemmyydestään humaltuneelle naiselle: "No, tuliko nyt hyvä olo?" ja jatkoin matkaani.

Painajaisenomainen tilanne kummittelee mielessäni edelleen. Siinä oli jotain niin äärimmäisen nöyryyttävää, helvetillisen rumaa, että sana julmuus hiipi nurkkaan häpeämään laimeuttaan. 


Näinä tummiksi muuttuneina iltoina, sellomusiikki hieroo pehmeästi sielua. Sen sointi pesee pois pahan, vihan ja ärtymyksen, asettaa asioita järjestykseen...


Adam Hurstin luoma sävelmaailma väreilee ilmassa vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut ja soittaja poistunut. Ja kuin tarinaan vielä paremmin istuen, sävellyksen nimi on hyvin enteellinen, Disappearance, häviäminen, katoaminen...




Ilmestyskirjan ratsastajat ovat keskuudessamme ja ne karauttavat jälleen halki taivaan kannen, tavoittaen viimeisenä kaikista, pienen ihmisen sydämen...

torstai 18. syyskuuta 2014

Niin paljon usvaa ja tiheää sumua...

Metsät ja niityt kätkevät sisäänsä salaisuuksia, tuhansia arvoituksia, joita on mahdoton nopeasti avata...



Vain vähä vähältä, hengähdys hengähdykseltä, on mahdollista hiipiä luontoon sisälle aina sen salaisuuksien portille asti, muuttua läpinäkyväksi ja lopulta näkymättömäksi, vihittynä ikiaikaisiin salaisuuksiin, kertomuksiin jotka katosivat ihmisten mielistä kun nuotiotulet sammuivat ja ihminen lakkasi kuuntelemasta luonnon sisintä.


Tämän kevään ja kesän aikana olen viettänyt enemmän aikaa luonnossa kuin kenties vuosiin aikaisemmin, taltioiden mieleni gallerioihin sekä kuviin edessäni tapahtuvaa kauneutta.

Kuviakin tärkeämpää on ollut sukeltaminen luontoon ja kulkeminen, sulautuminen ja kaikilla aisteilla havainnoiminen, itseni kanssa kahden paikoissa, jotka ovat rauhoittaneet mieltäni parhaiten.


Kuumien päivien jälkeen yön viileys laskeutui kiihkeänä rehottavan luonnon ylle. Muutamia poikkeusaamuja lukuun ottamatta, varhaisina aamun hetkinä, tiheä usva laahusti niittyjen yllä, kostuttaen tuhlaillen pisaroillaan kasveista jokaisen.

Luonto oli yltäkylläisen, tukahduttavan rehevää, elämänlanka peitti alleen pujot, jättipalsamit ja horsmat, yltäen nokkosiin asti. Tappavan kaunis vihreä peitto, jonka keveän valkoiset kukat houkuttelivat kimalaisia pyörähtelemään siitepölykylvyssä.


Sateen ääniä, tunteet herkimmillään, kosketuksia iholla, tuoksumeriä aamuyössä. Kaikelle oli korvat, kaikki oli kuunneltavissa, aistittavissa syvällä sisällä, omassa yksityisessä maailmassa, johon muilla ei ollut pääsyä.


Valo hajosi usvaan, maalaten sateenkaaren spektreissä loistavan maiseman, hämähäkkien seiteissä täydelliset vesipisarat, ketjuina kuin helmet helminauhassa...

Niin paljon usvaa ja tiheää sumua, niin vähän todellisuutta harhauttamassa aisteja. Ehkä valolla vain on taipumus taipua ja sielulla tarve olla osa jotain itseä paljon suurempaa, luontoa, ilmaa, tuulta...


Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää. 

Astuin usvan ytimeen, aina sen sielun pohjaan asti, sen lainehtiessa laattoina, väristessä paikallaan kuin horkassa. Ei mitään mihin tarttua, ei mitään mitä odottaa...


Ja siinä hetkessä näin ajan tapahtuvan, juuri nyt, ei tulevina päivinä, huomenna. Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea. Oli kuin olisin pudonnut ajan läpi, tuntemattomaan, kerran elettyyn ja tulevaan...

Se oli aaltoilevaa, toisinaan paikallaan tihenevää elävää harsoa, joka muistutti minua siitä, että miten tarkasti luulinkin näkeväni, näin aina vain usvan läpi.


Hitaasti lainehtiva usva lakaisi kaikki värit tieltään. Olemassaolo tiivistyi siihen vähäiseen, olemattomaan tilaan jonka silmät erottivat tiheässä värittömyydessä, ennen kaiken katoamista, valon puristumista kosteaan, jonka takana ei näyttänyt olevan mitään...

Maitomainen keveys työntyi yli maiseman, läpitunkevan rakeisena se rikkoi ääriviivat, hengitti kosteaa. Silmien verkkokalvoille piirtyi ääriviivaton pehmeän maisema, väreiltään vähäinen, mutta niin kaunis ja salaperäinen.

Ylenmääräinen kosteus sai lähellä olevat värit tunkeutumaan kaikilta pinnoiltaan iholle ja elämä ympärillä vaikutti todemmalta kuin ilman kuivuessa auringossa...


Usva on salaperäinen, tuntematon ja samalla niin tuttu. Se on portti toiseen todellisuuteen, omaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista, myös kaikkein mahdottomin tässä ajassa. 

Usvan edessä, keskellä on turvallista olla, tuttu maisema muuttaa muotoaan, kaikki katoaa. Kun ei näe kuin lähietäisyydelle, ei tarvitse ajatella matkaa pitemmälle.


Läpikuultavan valkoinen kosteus tunkeutui kaikkialle, lävisti jokaisen. Liikkeellä vain muutama kulkija kalpeine ääriviivoineen, kadoten nopeasti kosteuteen.

Puolisääreen asti märkänä, kaiken maailman hyönteisten syötävänä, pienempiä ja isompia, kaikki usva-aamun kasteessa kahlaajan kimpussa.


Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.

Ja keveys jolla usva tanssii niityllä aamulla, vapaana tuulen viedä valkeaa harsoa. Sumu on kuin viluinen viitta harteilla, usva kylmän sukat jaloissa, ihminen keskellä viileä hämärää...

Muuttolintujen äänet kulkeutuvat tyhjyyden yllä vaimeina ja taustalla toisilleen rehentelevät oksat keinuvat tuulessa, kuin unessa, taipuen vapaina...

Boccherinin musiikki kuvailee kauniisti oikullisen tuulen kuljettamien usvalaattojen liikkeitä, sumun keskellä tihenevää maisemaa, auringon lämmittämän ilman lempeää kosketusta ja sitä miten usva vähitellen häviää...

Alunperin musiikkina oli Boccherinin sävellys Symphony in D Major, Op. 43, G. 521: I. Allegro con molto spirito, mutta Youtuben vikkelässä maailmassa video katosi ja eipä löytynyt uutta taltiointia samasta sävellyksestä. Tyytyminen on saman säveltäjän toiseen rauhallisen kauniiseen teokseen, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että alkuperäinen valintani olisi ollut kirjoituksen henkeen soveltuvampi...:)


lauantai 23. elokuuta 2014

Meidän lapsemme ovat teidän lapsianne ja teidän lapsenne ovat meidän lapsiamme...


En voi olla voimatta pahoin lukiessani päivittäin uutisia, jotka aiheuttavat pelkoa meissä kaikissa, kaikkialla maailmassa...

Minne katosivat ihmiskunnan loistava tulevaisuus, humanismin aamu, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus...?



Ennustamaton tulevaisuus muuttui pahan päivänkoitoksi ja ihmiset kaikkialla maailmassa kuolevat kotitantereellaan tai vieraiden lippujen alla, tuulen kuljettama hiekka tai raskas multa peittämässä elotonta ruumista. 

Ja kyyneleet virtaavat kaikilla maailman kolkilla, kostuttaen taistelutantereita peittäviä hylsyjä, osuneita ja osumattomia luoteja...



Ihmiskunnan historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan voimakkaan punaisella, raudalta tuoksuvalla musteella, petollisen kauniilla käsialalla, kaukana tästä ajasta ja kuitenkin, juuri tässä ajassa tapahtuvaa...

Nuoret miehet ja naiset ovat osa sotakoneistoa, valtioiden, terroristiryhmien ja sissien elävää aseistusta, itsemurhapommittajia, ihmiskilpiä, ampujia, uhreja...



Eivät isät siitä, äidit kanna sydäntensä alla, synnytä poikia ja tyttäriä kuolemaan sodissa, kenties kaukana kotoa.

Ne, jotka kasvavat tai kasvatetaan tappajiksi, ovat kuin lauma luonnevikaisia ja hulluja petoja, jotka purevat jokaista, myös niitä jotka heidän mieltään manipuloivat tai heille palkkaa maksavat.

Ja kuitenkin, jokaisella tappajalla on joku tai joitakin, jotka häntä rakastavat. Miten vaikeaa täytyy ollakaan kun rakastaa ihmistä, joka näkee oikeudekseen tappaa, kylvää ympärilleen kauhua ja kuolemaa? Nähdä rakkaansa tekemä paha, ihmisille aiheutettu epätoivo ja suru, kuolema. 




Miten monet vanhemmat etsivätkään itsestään sitä siementä, jossa paha sai alustan itää ja kasvaa pelottavaksi kuoleman kukaksi, joka tuhoaa kaiken ympärillään. 

Kauhistuttava pahan kauneus, itse määritelty oikeutus, usko siihen että vain oma mielipide on oikea ja kaikki muu on kitkettävä pois kovalla kädellä, revittävä irti ja tuhottava lopullisesti verellä.



Ensin tulee ihmisyys, ihmisenä oleminen, olla ihminen toiselle ihmiselle. Ja ensisijaisesti se, mitä olemme ihmisinä, määrittää arvomme muiden ihmisten elämässä.

Eri kulttuurit ovat kuin kehyksiä, joiden sisällä elää ryhmä ihmisiä. Yhteiset sopimukset ja perinteet, sama alkuperä ja kauas ulottuva historia joka yhdistää heitä, sukupolvia taaksepäin. 

Maapallon seinällä on tilaa kaikkien kehysten riippua, rauhassa keskenään, täydentäen jokaisen kehyksen ainutlaatuista kauneutta...



Miten kukaan koskaan voi aina olla oikeassa, muiden ympärillä edustaessa väärässä olemista? Tahto muuttaa kaikki muut kaltaisekseen on se syy, miksi tällä hetkellä maailmassa vuodatetaan verta eniten.

Yhtä lailla kuin pelko, viha tai alistuminen, myös rohkeus on kollektiivista. Se yhdistää ihmisiä, saa aikaan muutoksia ja voimme valita olemmeko rohkeita yhdessä vai jäämmekö yksin pelkäämään pimeään.



Jokainen meistä on elämän kantaja ja harvalle meistä elämän riistäminen on itsestään selvää. 

Ihminen elää itsensä kanssa, sodassa tai rauhassa, vastuussa koko maailmalle. Meidän lapsemme ovat teidän lapsianne ja teidän lapsenne ovat meidän lapsiamme, ja jokainen menetetty elämä koskee myös meitä, vähentää meitä ihmisinä.



Suru voi muuttua vihaksi ja aikojen kuluessa kasvaa kostoksi. Oma menetys korvataan toisen menetyksellä ja veri jatkaa virtaamistaan vuolaana taistelukentillä.

Päätös ja muutos alkavat yksilöstä, yhdistää samanmieliset. Kun hyvyys kokoaa rintamaa, paha pelkää, sillä vailla rikottuja sieluja sillä ei ole valtaa.



Kuinka monta mahdollisuutta onneen on kadonnut maailman sotakentillä ja taisteluissa, vailla tietoa siitä miksi taistella, kenen joukoissa, millä ja kenen ehdoilla? Kuinka monta lasta jää syntymättä, kun isät kuolevat sodissa, ehtimättä elää ja siittää?

Sotahistoria ei kerro yksilöistä, tavallisista rivisotilaista, jotka mahdollistavat kenraalien ja valtioiden päämiesten käskyt. Se ei kerro myöskään naisten ja lasten, vanhusten menetyksistä rintaman edessä, keskellä tai takana. Sotahistoria on aina menettämisen historiaa, riippumatta siitä kuka voittaa tai häviää.



Sota ei ole koskaan kaunista, ei edes muokatuissa kuvissa. Korkeintaan opittuja asenteita, joilla sokeutetaan ihmiset, kansat kauhistuttavalta totuudelta.

Monet unohtavat sisäänrakennetut tai opitut moraalikäsityksensä ja oikeudenmukaisuuden tajunsa, kun puhujakorokkeelle nousee joku joka tarjoaa valmiita ratkaisuja, huolimatta hinnasta mikä niistä on maksettava, tavalla tai toisella.



Miten viha, kosto ja ahneus tuhoavatkaan, vaikka meille kaikille riittää osanen tyytyväisenä ja onnellisena olemiseen, jos se vain sallitaan. 

Hyvä elämä koostuu yksinkertaisista ja käsitettävistä asioista, kohtuullisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja moraalista, ei tavoista omistaa, hallita ja alistaa...



Ihminen ei voi tappaa toista ihmistä ilman, että hän samalla haavoittaa itseään, menettää ison osan ihmisyydestään.

Ja sen takia, älä koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat...


John Donnen aikoinaan kirjoittama sitaatti tuli suuren yleisön tietoisuuteen Ernest Hemmingwayn vuonna 1940 julkaistun teoksen "Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls)" nimen yhteydessä. 

Teoksen nimi perustuu John Donnen kirjoitukseen Rukouksia sairasvuoteelta (Devotions upon Emergent Occasions, 1624). Muistin virkistämiseksi sitaati kokonaisuudessaan alla suomeksi sekä englanniksi.

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;

Ne soivat sinulle.

Ja sama englanniksi:

'No Man is an Island'
No man is an island entire of itself; every man 
is a piece of the continent, a part of the main; 
if a clod be washed away by the sea, Europe 
is the less, as well as if a promontory were, as 
well as any manner of thy friends or of thine 
own were; any man's death diminishes me, 
because I am involved in mankind. 
And therefore never send to know for whom 
the bell tolls; it tolls for thee. 

Alla olevaa skotlantilaista kansansävelmää, "Flowers of the Forest", soitetetaan usein kaatuneiden hautajaisissa ja/tai muistotilaisuuksissa. 

Kansansävelmän metsän kukat eivät ole kukkia, vaan nuoria miehiä, jotka kuolivat puolustaessaan Skotlannin rajoja metsässä tai Ettrickin metsässä, joilla nimillä raja-alueita aikanaan kutsuttin. 

Vaikeroiva säkkipilli kertoo ihmisten tunteista surun äärellä paremmin kuin tuhannet sanat tai kuvat. Sävel huuhtoo ihmistä sisältä, antaa luvan kaivata, surra ja itkeä.

Ensimmäisenä soi Mike Oldfieldin versio vanhasta kappaleesta, toisena Scots Guardsin säkkipilliorkesterin vaikuttava, perinteinen esitys.