BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Minä, Bach ja täysikuu...

Viimeisten kuukausien, viikkojen ja päivien aikana luonto on muuttunut, muuttuu koko ajan. Pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin, ilma tuoksuu erilaiselta, vahvalta, kuolleelta...

Syksy on paljastanut monet kasvonsa, polttanut altaan kesän hehkuvan loimuavalla kosketuksellaan, luonnon kohdatessa yölliset pakkaset, myrskyt ja sateet, kuulaat yöt täysikuineen, valon vaellukset hiljaisilla niityillä, yksikseen...


Miten olenkaan rakastanut intohimoisen maaruskan värjäämää maastoa, kylmän puremia mustikanvarpuja, tuulen irti pieksemiä lehtiä leveinä mattoina, sammalten syvänvihreitä tyynyjä lahoavien kantojen peittona, joilla tunnistamattomat sienet lepäävät mehevinä, outoina...

Veden raskaat pisarat sinnittelemässä oksilla, kimaltaen keinovalojen loisteessa. Tuuli humisemassa hiljaa korvissa ja yö oli niin yksin, pimeässä maailmassa.


Olen hengittänyt nousevaa aurinkoa, aamun ja päivän usvaa sekä sumuja, suun täydeltä kosteutta ja valoa, tuntenut kipristelevää kylmää koskettamassa ihoa. 

Olen kahlannut pehmeän aamuvalon peittämillä pelloilla ja kiivennyt kasteesta ja kylmästä liukkailla kallioilla, katsellen silmieni edessä tanssivaa keltaista joukkoa, valossa hohtavia koivujen lehtiä kuin villinä pyörteileviä kultakolikoita...


Pilvien liikkeet ja värit taivaalla, suurenmoista näytelmää aamusta iltaan, päivästä päivään.  Miten nautinkaan yksinäisistä kävelyistä teillä ja poluilla, polkujen ulkopuolella seuranani vain vaienneita varjoja.

Kiirettä pitämättä syksy laahusti luonnossa, raahaten mukanaan runsasta väripalettia. Niin hitaasti, mutta nopeasti se värikkäät askeleensa painalsi.


Yhä viileämmiksi muuttuneet yöt ja kylmän askeleet luonnossa jättivät jälkeensä pakkasen kosketuksia puiden oksilla ja maatuvilla korsilla, silittäen hellästi lehtimattoja maassa kuuran valmistellessa yöllistä vuodettaan autojen katoilla...

Kuun levittäessä niityille valoaan kuin hohtavaa kangasta, kylmyys hohkasi puiden rungoilla ja painautumiin piiloutuneiden lätäköiden pinnoilla.


Yö oli hetken hiljaa, taivaalla pilvet olivat pysähtyneet ja eksynyt tuulenvire hamuili koivujen latvoja, pelästyen itsekin kosketustaan.

Kuun ohitse vyöryvät pilvet muovailivat yön kankaalle mielettömän maisemia, riippakoivujen oksien tanssiessa tuulessa, vasten alati muuttuvaa taivasta. Hiljainen hengähdys oli ainoa todiste siitä, että olin olemassa, keskellä luontoa, nauttimassa ympäröivästä kauneudesta...  

Sysimustan veden pinnalla heitti katulamppu hohtavaa valosiltaansa, hakien väreillen pysyvää muotoaan. Ja sateen rikkoessa pinnan, se täplitti kultaisen valon tuhansiksi kipinöiksi, jotka purjehtivat pimeän ojan reunoilla, tukahtuen kuolleiden horsmien ja balsamien vettyneeseen ruskeaan.

Ihmeellisiä iltahämyn hetkiä, iltaruskon ja lähestyvän hämärän välissä, jolloin koivujen kellanruskeina loistavat lehdet värjäytyivät syvän oranssiksi. Hetkiä, joina koko maailma kylpi kirpeän punertavassa valossa, sykähdyttävän paljaana.


Katsellen edessäni esitettävää näytelmää, vedin syvään henkeä nauttien joka hetkestä, puhdistautuen ajatusten tummista kuvista, korvaten ne oudon lumoavilla hetkien sävyillä, joissa luonto näytti epätodelliselta maalaukselta...

Täysikuun valaisemat pellot ja pihamaat kantoivat viileän kovassa valossaan kaikkialle levittäytyviä varjojaan. Unenomainen yön maisema, toinen todellisuus jossa epätodellinen tuntui aina vain todemmalta...


Aamuyön tunnit ovat olleet taianomaisia luonnon avautuessa silmieni edessä keveän raukeana, maan hengittäessä syvään käsieni alla. Ilmassa vielä viileän raikas tuoksu, kahiseva ruoho ja pensaiden suhina, tuulen humistessa lehvistöissä uneliaana

Iltaruskon loimutessa metsän kaikki puut paloivat, keltaisen muuttuessa oranssiksi ja männyt, niiden runkoja tulenkarvaiset lieskat nuolivat.


Koivujen lehdet häikäisevän kirkkaina kipinöiden auringossa, silmiä kipeästi koskettaen, villiviinin ryömiessä seinillä ja katoilla tummanpunaisena tulena, kellanvihreään maisemaan leikaten näkyvän ja syvän haavan verisen.

Ja rungot, ne seisovat nyt pystypäisinä, kauniin alastomina yösateesta kiiltäen, mutta muistan, muista vielä hyvin sen...


miten havina täytti ilman, taikoen melodian yksitoikkoisen ja miten metsä soi, jokainen lehti väristen.

Puista jokainen, tapaili oksillaan ilmaa etsien sävelen, joka yhtyi puuhun viereiseen. Ja humina, sinfonian kaltainen, kulki puiden keskellä välillä pysähtyen, eri tavalla soiden, kuin nauraen itselleen...


Puu, orkesterin kaltainen, kuljetti sävelmää kaikkien lehtien, jokaisen putoavan lehden muuttaessa melodiaa, yhteissoitto väheni pikkuhiljaa. 

Ja lehtien pudotessa vähitellen, soittaja kerrallaan, katosi ääni soitinten. Maa ympärillään paljaana kuin autio orkesterisyvennys, jäljellä vain kapellimestari, jalat tiukasti maassa, heiluttaen satoja tahtipuikkojaan ilmassa.


Miten monta kertaa, kuun kalpeassa valossa olen seissyt niityllä, aistimassa salaperäisyyttä, rauhaa ja luonnon täydellistä yksityisyyttä. Tuntenut, miten puut lähestyivät, pilvet kietoivat mieleni hajanaiset kuvat sanojen ketjuiksi, kokonaisiksi tarinoiksi, keskellä niittyä valon peittäessä yksityiskohdat tieltään.

Sillä hetkellä, yön jo vaipuessa kohti aamuyön tunteja, autiolla niityllä olivat vain minä, Bach ja täysikuu, vaienneen yön maiseman sykkiessä kaikkialla ympärillä. Ja miten olinkaan niin täydellisen onnellinen, hiljaa hyristen, itseni kanssa kahden...


Kuuran kiteet rapsahtelivat jalkojeni alla, tarttuivat tiukasti kiinni lehtiin ja korsien pintoihin, lätäköiden pinnalla riite hohti täysikuun valaisemana ja kädet kohmeesta palaen, melkein tunnottomina sormet kameran laukaisinta tapaillen, katselin tähtikirkasta taivasta ja olin täynnä elämää sen hetkisen...

Kuurankarvaiset ja valkeiksi koristautuneet, ruskan väreissä hohtavat lehdet sekä tuulenkaatojen pinnalla kimaltelevat kuuran kiteet kipunoivat kokonaisia päiviä, öiden sateeseen lopulta sulaen...


Näiden yksityisten yksin olon hetkinä olen kokonainen, löydän itseni irtonaiset palaset ja opettelen palapelia nimeltä ihminen...


Eräänä tiettynä hetkenä, täysikuun valossa juuri tämä Bachin konsertto viululla esitettynä soi sisälläni, sanat pysähtyivät ja olin kaukana kiinni itsessäni, kokien vain suunnattoman suurta iloa elämästäni. 

Alunperin Bach sävelsi tämän konserton kahdelle cembalolle, mutta se olisi ollut liian terävä tulkinta niille tunteille ja sille mielentilalle, jotka kohtasin sinä yönä. 



Tätä kirjoittaessani kuuntelin paljon 2002 duon, Pamela ja Randy Copus, musiikkia päästäkseni itseni ulkopuolelle, vain tunteakseni sen osasen, joka määritti jalanjälkieni pienuuden...