BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 7. syyskuuta 2013

Miten ikävä minulla jo on sinua...

Joskus luontoon voi vain kadota, kuin ei olisi koskaan ollutkaan, muiden keskellä, tuntemattomana ja outona itselleen.

Kohdatessaan vaikeuksia ihminen yrittää ulos monesta ovesta yhtä aikaa, huomaamatta että joskus ovi sisäänpäin on viisaampi valinta.



Onnesta on vaikea kirjoittaa, se palaa korkealla tulella, mutta samalla sokeuttaa ja ihmisenmakuinen tarina voi loppua jo alkuunsa.

Tämä on se tavallinen tarina ja kuitenkin niin erilainen, meistä kerrottu, meitä varten...


Sinä maistuit poltetulta sokerilta, ihoni pehmeni ihosi alla ja me olimme kiinni toisissamme kuin kaarna puissa, juuret vettä hamuillen. Sinun hiuksiltasi linnut lensivät vapauteen ja käsilläsi sinä muovailit minut uudelleen.

Ja pilvet, ihmisen ihon väriset, kietoutuivat ympärillemme, piilottaen meidät todellisuudelta, maailmaan yhteiseen.

Tämän viimeisen kerran, pidä minusta vielä tiukasti kiinni, jotta voin mennä ja lähteä lopullisesti. On aika jatkaa matkaa, yrittää unohtaa...



Annoimme toisillemme paljon, emme kaikkeamme ja se meidät erotti, lopullisesti. Ei ole enää mitään joka pitäisi meidät yhdessä, vain sanojen varjoja, unessa koettuja tunteita ja läheisyys joka katosi kuin aamu-usva pelloilla.

Ei ole enää meitä, oliko koskaan, vain illuusio suurista tunteista, kaiken tieltään polttavasta läheisyydestä, jossa ihot paloivat kiinni toisiinsa. Nyt vain viileys kulkee sisälläni ja mietin, tunnetko näin sinäkin.


Suurimmat tunteet, rakkaudenkin, jokainen elää sisällään. Ne ovat toteutumatonta kaipausta, läheisyyden toivetta ja epävarmuutta, todellisuuden sovittamista unelmiin, pelkoa siitä että sanat huuhtovat läheisyyden kadoksiin.

Erotkaamme nyt, kun meillä vielä on mahdollisuus vaikuttaa muistoihimme, jäädä toistemme mieliin kuvina, joista öisin uneksia.


Haluan muistaa sinut ihmisenä, joka herätti minut, auttoi löytämään muistojeni pimeimmät kuvat, kirjoittamaan itseäni ulos pahasta, hengittämään vapaasti ja lopulta ehkä unohtamaan täydesti.

Meillä ei ole enää mitään, annoimme tilaisuuksien kävellä ohitsemme, ehkä pelkuruuttamme, ehkä siksi että niin oli tarkoitettu, elämänkirjaamme aikojen alussa kirjoitettu...


Olimme alussa niin samanlaisia, että meitä oli vaikea erottaa toisistamme. Nyt olemme niin kaukana toisistamme, että on melkein mahdotonta uskoa, että kiinni pitävää liimaa edes oli välillämme.

En osannut olla se oikea, sinulle viimeinen ja ainoa. Rikotusta maljasta ei saa ehjää, vain mosaiikiksi korjattua ja käden koskiessa pehmeästi, saumat tuntuvat karhealta iholla.

Mielet paloivat niin hurjalla liekillä että niiden oli sammuttava nopeasti, ei viiveellä, vaikka yritimmekin kovasti. 


Pikkuhiljaa, huomaamattoman vähitellen, sulkeuduin enemmän, paeten itseen. Menneisyys otti minut vangikseen enkä näe enää muita kuin poispäin vieviä teitä holveineen, avonaisina repsottavia ovia rikottuine lukkoineen.

En enää osaa puhua suoraan, peittelen sanojani, en edes odota että kykenisit tulkitsemaan sanattomia viestejäni. En halua, mutta kuitenkin haluan pois tästä epätietoisuuden olotilasta, jossa en tiedä ajattelemmeko meistä samalla tavalla vai onko sittenkin parasta poistua ja aloittaa alusta jossain muualla.



Sinä halusit meidän jäävän hyviksi ystäviksi, mutta ystävät eivät koskaan voi olla niin lähellä kuin me olimme, ihollamme tunsimme ja siksi...

Miten ikävä minulla jo on sinua, kuin silloin alussa. En enää osaa tulla lähellesi, kadotin matkan varrella jotakin, kartan, tienviitat, tien kokonaan. Enää ei auta edes kompassi, olen pääni sisällä eksyksissä, kaukana sinusta...

Unelmat ovat totta hetken aikaa, kunnes ne katoavat olemaan totta jonkun toisen kohta toteutuvassa unelmassa.


Se oli tämä hetki, joka meni ohitse nopeasti. Välimatka lähellämme kasvoi kasvamistaan, kunnes ei ollut mitään mieltä enää laskea kilometripylväitä, paikantaa itseään kartalta. Halusin, mutta en kyennyt antamaan itseäni sinun käsiisi, löytäessäni kätketyt portaat ullakon saloihin, paiskasin ovet kiinni jäljestäni.

En voinut, en halunnut antaa sinulle mahdollisuutta seurata minua, en ylös niitä portaita joiden päässä painajaiset ja aaveet minua odottavat.


Monina öiden tunteina olen löytänyt itseni vaimeana, istumassa tuolissa, kädet kasvoilleni painautuneina. Olen kietonut kädet ympärilleni, heijannut surullisena paikallani. 

Niin paljon eikä mitään, joka lohduttaisi mustassa vedessä panikoivaa pikku Tuittua, ei Nyytiä eikä onnellista loppua.

Tarvitsin sinua niin usein ja kipeästi, että minun oli pakko seistä vartiossa vahtimassa itseäni. Haluamatta kaataa sinun päällesi paholaisjoukkiotani ja aaveitani, päätin olla hiljaa ja itkeä sen sijaan yksinäni varjossasi.



Ja niin pelkuri olen, etten kehdannut sanoa näitä sanoja ääneen, jotta sinulla olisi ollut edes mahdollisuus vastaukseen lisäkysymyksineen. Lukko liimautuu enemmän ja enemmän kiinni avaimeen, joka kohta muuttuu samaksi metalliksi kuin lukko sydämineen.

Meistä tulee osa toistemme menneisyyttä, hetkiä jotka aikojen saatossa menettävät väriään. Huominen on jo täällä, tänään, kehottaen minua uuteen tulevaisuuteen kiirehtimään... 

Se, minkä piti meidät yhdistää, se repi minut sijoiltaan, tajuamattani vaivuin aina vain syvemmälle, menneisyys solmi minut kireälle ja unohdin kokonaan nykyisyyden. Ullakolla menneisyys alkoi ja palasin sinne vapaaehtoisesti, huomatakseni että olen sittenkin jäänyt sen vangiksi.

Me halusimme toisistamme niin erilaisia asioita, emmekä voi pakottaa toisiamme olemaan toisillemme jotain muuta. Kaikki on jo sanottu, koettu ja tunnettu eikä enää ole muuta kuin hyvästien aika, vaikka muuta haluaisinkin uskoa.


Elämä liikkuu ja lainehtii, ulottuu polviin asti. Käsivarren mitan päässä sydämestä ja kaikki tapahtuukin oman pääni sisässä.

Minulla on sinua ikävä kaikkialla ja kuin unen läpi, kaikilla usvaisilla paikoilla, tunnen ihosi tuoksun, painon iholla...


Menneisyyden bulevardeilla, kaduilla ja kujilla kuin muinaismerillä seilaavat levottomat kulkijat, minä vajoan muistoihin syvälle unohtaen tämän päivän ja tulevaisuuden.

Missä mieleni vaeltaa, tänä yönä vuoria valloittaa? Jäädyn hetkeen usvien merellä, jonka rantoja on mahdoton hahmottaa, ei taivasta eikä sineä vain tihenevää hämärää, tyhjää pimeää...


Ohikulkijoiden kasvoilla näen ilmeet samanlaiset, omani kaltaiset, lukkiutuneet paikoilleen, peittäen todellisen ihmisen. Ja ajatukset, kokemukset unohduksineen, hetket jotka olisivat voineet muuttua, muuttaa kaiken toisekseen.

Jotkut meistä ovat syntyneet olemaan yksin, toiset taas yksinäisiksi. Kuin suljetut verhot edessämme me peittelemme sisällämme esitettävää näytelmää, yksinäistä monologia tyhjille katsomoille.



Sinä hetkenä, varhaisena aamuyön tuntina, menin sijoiltani ja sillä matkalla olen vieläkin...


Learn Me Right

Though I may speak some tongue of old
Or even spit out some holy word
I have no strength with which to speak
When you sit me down and see I'm weak

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will be who we are
And then heal our scars
Sadness will be far away

So I had done wrong but you put me right
My judgment burned in the black of night
When I give less than I take
It is my fault, my own mistake

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will be who we are
And then heal our scars
And we'll be far away

18 kommenttia:

Eko kirjoitti...

Lueskelin - katselin - ihailin.
Olet 'mestari'...!
Mainiot tekstit kuva valintaan...

Mayo kirjoitti...

"Suurimmat tunteet jokainen elää sisällään". Siinä totuus! Tekstissäsi on sisältöä lukea uudelleen ja uudelleen. Välillä tuntui, että olet kokenut saman kuin itse, mutta niinhän me olemme...kaikki, joskus.

Sussi kirjoitti...

sanoja ja kuvia, jotka jäävät syvälle mieleen.

Aili Mummo kirjoitti...

Pitsit, kiitos puhuttelevasta ja syvällisestä postauksesta! Tämän voisi lukea moneen kertaan ja aina löytyy uutta asiaa...

arleena kirjoitti...

Intohimoinen proosaruno päättyneessä rakkaussuhteesta. Oikea rakkaus ei pääty koskaan, sekä asuu sisällämme aina, eron jälkeenkin.
Kaunis ylistyslaulu rakkaudelle, ikuiselle

Penelope´s kirjoitti...

Mestarimuotoilua kirjallisina koukeroina ja kuvallisina luomuksina...Syvällistä ,liikuttavaa kerrontaa.Tunnistan myös itse.. tilanteen...
Rakkaus on elämämme suurin ilo ja elämämme suurin suru!

Sarppu kirjoitti...

Valloittavat kuvat ja ajatukset, syviä tunteita ja kaipuuta, ihanaa tekstiä, kiitos <3

Liplatus kirjoitti...

Kiva Pitsit sekaisin kun palailit bloggailemaan, tervetuloa.:)

Niin tuttuja tunteita, koettua on sanomasi.
Herättelevää sisältöä on niin paljon, että tulen lukemaan tämän toistekkin.

Upeat kuvat sopivat hyvin tarinaan.

Lydia kirjoitti...

Pitsit, this is stunningly beautiful. Your words are heartbreaking, yet in the struggle to get beyond goodbye they are also extremely inspiring. You could not know how much this post means to me personally. It touches close to my heart and I needed it! I will return to read it again in the weeks ahead. Many, many thank yous for your poetic soul and the way you share it here.

goatman kirjoitti...

Beautiful pictures , and words.

Birgitta kirjoitti...

Tämä oli niin kipeää, herkkää, surullista, kaunista ja rohkeaa.

Kirjoitat niin kauniisti, että kyyneleet virtaavat.

<3

a-kh kirjoitti...

Hauska tappa vanha tuttu. Luulin jo, että olit mennyt maille muille vierahille, joten en ole kovin ahkerasti täällä poikkeillut.

Seija Torpström kirjoitti...

Hei vaan pitkästä aikaa.
Mahtavaa luettavaa, mieleen jäävää upein kuvin jälleen ♥
Hehkuvaa syksyä sinulle.

Mustis kirjoitti...

Oi Pitsit:) Koskettava ja perin tuttua tarinaa oli tämän kertainen tunteita syvästi vellova kirjoituksesi.. ihmeellisen kauniisti kirjoitat, siihen on helppo samaistua, ehkä eniten juuri nyt ja kuten Liplatus sanoikin, tämä kannattaa lukea ajan kanssa uudelleen.

Toivotan kaunista syksyä Sinulle ja mukava että olet jälleen täällä:)

orvokki kirjoitti...

Pistäyidyin pikaisesti luonasi, mutta jäinkin kauaksi kaikaa lukemaan tekstiäsi. Kuinka hyvin osasit kirjoittaa tunteitten syövereistä. Kiitos sinulle siitä.
Hyvää tätä syksyistä päivää.

Valokki kirjoitti...

Luin tekstin uudelleen ja uudelleen ja viellä kerran. Kirjoitat niin vahvasti. Kipeän kaunis teksti vei mukanaan, imaisi mukanaan tunteiden aallokkoon. Teksti olisi voinut olla omani, en vain noin kauniisti osaisi sitä kertoa. Häkellyttävän ja itkettävän kaunista. Kyynel silmäkulmassa ihailen taitoasi kuljettaa lukijaa tunnetilojen syvään ytimeen. Kiitos tästä tekstistä. Kaikkea hyvää syksyysi.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Kiitos kaikille rohkaisevista ja kauniista sanoistanne. Elämä antaa ja ottaa... Sain kokea uskomattoman ihmissuhteen, jota voin aina muistaa hellyydellä ja ilolla. Tutustuin hienoon, ei, upeaan ihmiseen ja hänellä tulee aina olemaan paikka niissä muistoissa, jotka haluan muistaa. Olen onnellinen siitä, että minulla oli mahdollisuus elää tämä jakso elämässäni, nyt vain on aika katsoa eteenpäin ja jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja, joita totisesti on jo nyt tiedossa...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hi Lydia!

Your comment really touched me. We all are capable to strong feelings and they are universal. When something happens to one of us, it might aswell happen to all of us. Life goes on and soon things that hurt us most today, will sooner or later fade away. I think that most important in our lives is that we feel, get hurt and rise again. The most sad thing could be, at least I think, that nothing touches us and life just passes our lives as we do not matter a thing to our selves and others, lives without any meaning...:)

Hi goatman!
Thank you for your comment. I like the pictures too...:)