BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita...

Talot seisovat paikallaan, kuin pari joka ei osaa olla erossa toisistaan. Askeleeni veivät kohti tuttua maisemaa, lumen kerrostamia portaita, suljettuja ikkunoita, ovia pois saranoiltaan.

Taloista toinen sai uuden elämän, ihmiset korjaamassa vuosien välinpitämättömyyttä, hylkäämistä ja epätoivottuja vieraita, jotka halusivat vain tuhota. Korjatut ikkunat ja uusi maali, katolla äänettömästi liikkuva tuuliviiri...


Lähellään yksinäisyyteen nojaava talo, jonka asumattomuus vangitsee. Lumi on rikkoutumatonta, puhtaan valkeaa ja talo hajoaa yhä enemmän paikallaan. Takapihan ruostuneet koneet ja osaset, roskapussien jäännökset...


Astun sisälle tyhjiin huoneisiin, tulkiten ääniä, tukeutuen vain aisteihin. Huoneet haisevat kylmältä ja kostealta, happamalta. Eläinten liikkumista ja rapinaa, odottelen vaiti talon puhuvan, kertovan jo unohdettujen tarinaa.

Hylätyt seinät kesivät yltään maalikerroksia, askeleeni lattioilla törmäävät kuviin, jotka sekaisina kasoina ikkunalaudoilla ja repeytyneillä matoilla antavat kasvot kadonneille.


Ehkä minun syyni rakastaa kaikkea hylättyä ja autiota, ajan yli astumaa, johtaa kauaksi lapsuuteen. Ehkä se on minun tapani tutustua sisälläni olevaan itseen, kirjoittaa tarinaa, merkitä elämääni läheisistä lähimmälle. 

Ihmisten tunteet imeytyvät tapettiin, kuin kiiltokuvat seinien varjoissa, vain harvojen vaistottavissa. Ja huolimatta siitä miten hylätty ja rikki paikka voi olla, sielläkin tunteet ovat joskus tanssineet tunkiolla, uinuneet unohdetussa paratiisissa...


Ja kaikkialla missä ihminen päättää vähänkin aikaa olla, vapaaehtoisesti tai pakolla, hänestä jää  kaikille pinnoille arpia.

Pieniä tunteita valumassa seinillä, suurten tulviessa lattioilla, alas portaita aina kellariin asti, jossa ne lopulta imeytyvät maahan, perustukset pehmentäen nopeasti, ihmisen talon murtuessa vähitellen...


Ilo piirtää pinnoille vallattomia viivojaan, surun syövyttäessä hitaasti omia polkujaan. Tyhjässä vuoteessa on rakastettu ja vihattu, lakattu olemasta, synnytty ja kuoltu...

Esineet ovat eilisen kehyksiä tapahtuneille, ihmisille ja heidän tunteilleen, jotka maailmankolkasta huolimatta ja aina ovat niin samankaltaisia, inhimillisiä aikanaan...


Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita, joiden hehkun voi edelleen tuntea, kuulla kuiskauksia kuin menneisyyden kaikuja ihmisistä jotka eivät halunneet kokonaan kadota, haihtua ihmisten muistista.

Pelottavinta kaikesta ovat tyhjät ikkunat taloissa, kuin sokeutetun silmät harhailemassa kohti jokaista ohitse kulkijaa.


Ja vähitellen talot ovat kuolemassa, katoavat ja maatuvat, kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Kuin niissä ei olisi kaikunut ihmisten nauru, hiljaiset kuiskaukset ja surujen hetket. Ne vain katoavat aikojen kuluessa, kuin vuosien saatossa murenevat hautausmaiden kivet.

Kuvia ihmisistä, jotka ovat joskus eläneet, olleet rakkaita ja läheisiä, ovat jättäneet meihin jälkensä joita muistella hetkittäin mielissä.


Vain kerran olen todella pelännyt taloa, vuosia sitten Irlannissa. Katoton, ikkunat tyhjät ja lasittomat, huoneiden keskellä puut kasvamassa, tavoittelemassa taivaita. Yhden huoneen yksinäisessä parrussa oli sähköjohdosta solmittu hirttoköysi roikkumassa.

En tiedä kertoiko se omaa tarinaansa, aistittavissa oli vain antautumista sekä silkkaa epätoivoa, kenties pelkoa...  Oliko joku sen ripustanut jälkikäteen, omaksi huvikseen?

Otin siitä kuvia ja edelleen, pelkkä kuvan katsominen saa valloilleen samat tunteet kuin silloinkin. Talossa kaikki oli väärin ja sekaisin, lahoamassa ja murenemassa, hirttoköysi hiljaa tuulessa heilahtelemassa.

Miten vielä vuosien kuluttua tuttu tuoksun häivähdys palauttaa tapahtuman hetkeen, tuo selvänä mieleen kaiken tapahtuneen, unohtuneet ihmiset ja paikat, ajatukset.


Hylätyissä taloissa suljen usein silmäni ja annan talon vallata mieleni, kertoa hetken aikaa tarinaansa, ihmisistä jotka siellä asuivat sekä heidän kohtaloistaan. Voi olla, että se on suureksi osaksi vain mielikuvituksen tuotetta tai sitten jostain kaukaa kuuluu vielä taloon jäänyt eilinen ihmisineen.

Mietin usein mihin ovat ihmiset kadonneet, miksi talo jäi tyhjilleen. Miksi aika ja ihmiset unohtivat sen? Talon arvo ympäröivine maineen ei riittänyt saamaan ihmisiä jäämään paikalleen. Miksi, ketkä ja milloin? Mihin jäi eilinen?


Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saattaa hyvinkin nähdä menneen, kuulla korvissaan talon kertomuksen, elämän kuiskivan ja silmien takana erottaa varjoja. Mutta kuka voi sanoa mikä on totta, mikä vain mielikuvituksen hauraita palasia...?

Ei mikään kestä ikuisesti, eivät talot eivätkä ihmiset, kaikki ne katoavat iäksi, muistojen tavoitellessa syvyyksiin, pimeyden syliin, pian havaiten senkin tyhjäksi...


Rikkinäinen lelu nurkassa kertoo talossa kerran eläneistä lapsista. Onko nukke jätetty sinne vapaaehtoisesti vai pakosta? Missä ovat lapset nyt, onko yksikään heistä selvinnyt...?

Yksinäinen sukka ja tapettien palasia, ruostuneita ruuveja ja nauloja, läjä vanhoja muttereita sekä sarjakuvalehden irtonaisia sivuja, joissa Teräsmies lentää yläilmoissa. Niin turhaa nyt, mutta joskus tarpeellista, Teräsmieskin voisi palaa hetken hilpeästi uunissa...


Ei vain suru vaan myös onni ja ilo hohkaavat taloissa, kaikki ne jättävät häivähdyksiä tunteista, ennen koetuista. Mikään ei todellisuudessa koskaan katoa, se vain muuttaa olomuotoaan, siirtyen taka-alalle odottamaan unohdusta.

Kaikella on aikansa, ihmisillä ja taloilla, jälkeen jääneillä tunteilla. Kuka muistaa minut vuosisadan kuluttua? Olenko vain kertomus muiden joukossa, vaistoaako joku jälkeni, kuvajaiseni rikottujen lasien pinnoilla?


Kun kuvat ovat kadonneet, missä meidät voi aistia edelleen? Mitä merkkejä jätämme jälkeemme? Rakkauttako? Surua, kenties vihaa, vain varjojen leikkejä repeytyneillä seinäpapereilla, merkittyinä tunteillamme? 

Surullisinta kaikesta olisi ehkä se, että emme olisi olleet kenellekään mitään, emme edes koskettaneet ketään, törmänneet elämällämme kenenkään elämään

Vaipuessamme ajan unohduksiin, peitämme tahtomattamme jälkemme ja kevyempinä kuin varjomme, me vain katoamme. Olemmeko olleet edes olemassa, olemmeko eläneet enemmän kuin hetkisen...?


BrunuhVille Hymn to Eternity

Tämän nuoren nykysäveltäjän musiikki on tunteisiin vetoavaa ja niin hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen sopivaa...

22 kommenttia:

Sussi kirjoitti...

tapahtumat kaivertuvat ajan virtaan lipuakseen taas esille niille, jotka kuuntelevat...

Aili-mummo kirjoitti...

Hienoa pohdiskelua, Pitsit, ja totta mitä sanoit.<33333

Jokainen meistä haluaa jättää jälkeensä merkkejä, joista meidät muistettaisiin vielä aikojenkin kuluttua. Ainakin he, jotka polveutuvat meistä, muistavat sen ajan jonka elävät---.

arleena kirjoitti...

Hylätyt ja rapistuneet talot herättävät voimakkaita tunteita. Talon historia kiinnostaa ja se muokkautuu mielikuviin kaikesta mitä sillä hetkellä aistii jäljellä olevasta. Lopuksi herää vain kysymys - miksi kaikki on hylätty rapistumaan.
Voimakkaasti tunteisiin vetovat kuvat täydentävät sanasi.

Sarppu kirjoitti...

Tämä oli niin minulle, kauniita sanoja ja ajatuksia, kuohuja sieltä jostain...

Iines kirjoitti...

Kiinnostavaa johdattelua mielen maailmaan. Hylätyt talot ovat luku sinänsä, pohjattoman kiinnostava aihe. Ja miten kauniita kuvia.

Itse näen muuten toistuvasti unia huhoneista, joita talostani löytyy, eräänlaisista hylätyistä hhuoneista, jotka olen unohtanut. Inessa sitten ihmetelen, että tämmöinenkin huone talossani on. Uni on tunneltamaan hyvä.

Hietatar kirjoitti...

Tunteethan myllertää ja mielikuvitus lennättää ajatuksia kun vanhassa rakennuksessa omin ajatuksin oleilee, noin olen myös kokenut.
Vielä enempi tunteita liikuttaa, jos hylätty on omilta juurilta jäänyttä, lapsuuden ja useamman sukupolven yhdessä elämisen jälkiä.

Tulee taianomainen tunne, kun antautuu täysillä mielikuville mitä mennyt tuo tähän hetkeen.
Elävän tuntuisesti olen kokenut noissa hetkissä menneitä läheisiäni.

Suru ja ikävä liene pari kertaa hahmottanut rakkaan näkyväksi. Oli miten oli, niin se puhdisti ja huojensi oloa, oli tarpeen.

Esineet herättävät rakkauden tunteita.

Tuo musiikki on kaunista, mutta liian raskasta menneisyyden muistoihini.
Tunnen keveyttä, onneakin koen vanhan keskellä ollessani. Toki siihen kietoutuu kaihoa haikeuttakin välillä...kuin silloin ennen...

Paljonhan uutta pintaa on rakennettu vanhan päälle, mennyt eletty peittyy.


Kyllä odotankin kesää, että pääsen jälleen kokemaan mennyttä juurilleni.

Olipa jälleen ajatukset liikkeelle pistävää tekstisi, kiitos Pitsit sekaisin.


Mayo kirjoitti...

Autio talo koskettaa jotain syvempää mielen pinnan alla. Kuten sanoit, autiotaloissa on mennyttä elämää, joka yrittää kertoa jotakin.

Birgitta kirjoitti...

Joskus kun jäljellä on enää kivijalan osanenkin, niin sitä jää miettimään, että tässä on joku asunut. Tehnyt itselleen talon ja elänyt elämäänsä. Ja vielä on tuo kivijalan osanen paikallaan, kertomassa sitä vähää, minkä minä näen. Kentis joku on kirjoittanut tarinan talosta ja sen asukkaista.

Tuoksut, varsinkin vanhojen talojen ovat hienoja. Olen aina pitänyt niistä ja joitain suorastaan kaipaan vieläkin.

Ihanaa, että kerroit tämän. Kiitos Pitsit sekaisin =)

Lydia kirjoitti...

You and I feel much the same about old and abandoned houses. There is soul there, waiting to be recognized, it seems. I love the thought of stilled passion existing in the same places where alive passion once thrived.

Each word, each image was so very lovely. And thank you for introducing me to the music of this fine young composer. I loved the piece you shared.

a-kh kirjoitti...

Niin se on. Elämä kannattelee ihmistä kuin köysi hirtettyä.

Una kirjoitti...

No NYT mää sokee löysin mistä kohtaa voin jättää kommentin! =)

Sää vaan...
Saat mut aina sanattomaksi.
Silla erittäin hyvällä tavalla.
Sä osaat.
Sä taidat sanat ja sanojen taiat. <3

Mustis kirjoitti...

"Autio talo, tuomittu talo, nurkkia nuolee jo liekkien palo..." runon alku (nimenomaan alku, koska isaänmaallinen jatkopaatos ei sovi eikä kuulu tähän) tuli tästä kaiken katoavaisuudesta ja menneestä loistosta mieleeni.

Rikkonaisen lelun kuva jossakin muurin kupeessa kertoo sielulleni enemmän kuin tuhat sanaa.. silti luen mielelläni näitä Sinun sanojasi, jotka ovatkin kuvia joita värittelet tunnelman mukaan.

Taloni odottaa minua vielä, se on jossakin? Yksi rakennettu pesä on takana ja edestä löytyy ehkä entistä ehompi, mutta kohta sekin on jo eilistä, enkä minä sitä enää tarvitse..

Arnoya Ari kirjoitti...

Viirinä katolla ilman tuulta pyörin, hyrrässä elämän
olenko täällä nyt. Olen ja pysyn sillä varjoni on ikuinen,
sana siellä ja täällä jättää aina jälkensä. Emme pysty
elämään ilman ettemme jättäisi jotain jälkeemme jääville.
Jokainen meistä on osa palapeliä joka koostuu ikuisuuden
varjoista, hukkuneita palasia ei ole.

Kaarnikka kirjoitti...

Kirjoitat ihan samoja ajatuksia, joita omassa päässäni on liikkunut kun katselen vanhoja hylättyjä taloja. Tällähetkellä elämän katoaminen ja olemassaolon henkäyksenkevyt olemus on ollut paljon mielessäni, kun seuraan rakkaan tätini hiipumista ja elämästä luovuttamista. Viimeviikon aikana pakkasin hänen "elämänsä" pahvilaatikoihin odottamaan josko hän vielä tarvitsisi laatikon sisällöistä jotain. Toiveajattelua ehkä kohdaltani.. mutta helpompi kestää näin.

Saila kirjoitti...

Liikahduttava kirjoitus ja kuvat! En osaa sanoa mitään järkevää tämän enempää...
Huh mikä hirttoköysitalo, luulen että kokisin itse samaa väristystä ajatellessani ja kuvia katsoessani, vaikka ei edes voi tietää, onko joku oikeasti hirttäytynyt siinä.

goatman kirjoitti...

Very nice, thank you.

a-kh kirjoitti...

Missäs ne valtoimet tunteet myllertävät, koska blogi ei päivity?

Leena Lumi kirjoitti...

Mahtavat kuvat, joista pari olisi aivan dramaattisen upea kuva seinällä. Suurensin kaikki kuvat ja nautin, kiitos♥

JPK kirjoitti...

Täydellinen kummitustalo! Tuosta ensimmäisestä kuvasta saisi varmaan kuutamolla todella hyytävän otoksen!

Kun maaseutu autioituu, nämä kummitustalot varmaan vaan lisääntyvät. Monen naapurina on jo nyt. Komeasti kuvattu ja kuvailtu.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Sussi!
Uskon samaan ajan virtaan, johon on kaiverrettuna ihmisten elämä, kaikkien tarinat ja sille joka haluaa pysähtyä kuuntelemaan, tarinat tulvivat...:)

Hei Aili-mummo!
Olen vuosien mittaan miettinyt paljonkin kuvia ja tarinoita, joita meistä jää jäljelle. Kaikista ei jää edes varjoa ja joillakin, vaikka tarinoita hyökyisi tulvimalla, ei ole ketään joka muistelisi. Aina eivät muistelijat ole meistä polveutuvia, läheisiä taas toisella tavalla, itse valittuina ja ehkä he ovat nähneet sen todellisuuden, joka usein peitetään liian lähellä olevilta. Tämä lienee niin ihmiskohtaista, en osaa sanoa...

Hei arleena!
Kirjoittamani autiotalo elää viimeisiä aikojaan. Kohta puskutraktorit ajavat sen vierelle ja vuosikymmenien tarinat lyhistyvät maahan ja ajetaan kaatopaikalle. Olen käynyt kuvaamassa taloa ahkerasti, nykyisin vielä useammin kuin ennen. Taltioin katoavaa historiaa ja samalla kuuntelen hirsiseinien kuiskailuja, päivä päivältä vaimeampina...:)

Hei Sarppu!
Kyllä, kuohuja sieltä jostain. Kysymyksiä joihin ei enää löydy vastauksia, ihmiskohtaloita jotka vain katosivat talosta ja sen pihamailta...:)

Hei Iines!
Ihmisen mieli on todella monisyinen, aina mielenkiintoinen ja siihen voi rinnastaa taloja ja huoneita, toisinaan kokonaisia uusia maailmoja. Käsittääkseni jo Freud ja Jung aikoinaan antoivat ihmisen tarpeille kullekin omat huoneensa ja kerroksensa ja uskomatonta kyllä, huonejako pitänee paikkansa. Niillä minä sitten leikittelen...

Unien tunnelma kertoo paljon ja ilmeisesti uudelleen löydetyt huoneet ovat täyttäneet tarkoituksensa, tämä siis keittiöfilosofin ajatuksia...:)

Hei Hietatar!
Autiot talot puhuttelevat, varsinkin jos niissä viettää aikaa. Askeleeni ovat usein vieneet eräälle tietylle autiolle talolle, jonka elämätöntä elämää olen seurannut jo kauan. Lienen viimeinen siitä kiinnostunut ihminen ja tunnen olevani talolle velkaa sen viimeisten hetkien dokumentoimisen.

Tuo musiikki alkoi soida korvissani kulkiessani tyhjissä huoneissa, joiden lattioilla merkit menneestä makasivat rikottuina.

Itselläni ei ole taloja, joissa muistella menneitä sukupolvia, ei paikkoja joissa näkyisi edes ihmisten varjoja. Ehkä siksi olen niin herkkä kaikelle autiolle, kuluneelle ja unohdetulle.

Olet varmasti ehtinyt jo kauan ennen tämän vastauksen kirjoittamista kulkea menneisyydessä, tutuilla mailla ja taloissa, joissa tapaat menneitä ihmisiä. Herkällä korvalla ja avoimella mielellä on taipumus antaa mahdollisuuksia outoihin, lämpimiin kohtaamisiin...:)

Hei Mayo!
Harva ihminen jää täysin tunteettomaksi autioissa taloissa ja yksinäisillä pihamailla. Usein tarinat kulkevat vaivihkaa mieleen ja jossain katseen takana näkyy häivähdys menneestä, joka odottaa oikeaa ihmistä, kuuntelijaa hiljaisuuden keskellä...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Birgitta!
Totta jokainen kirjoittamasi sana. Samaa koen itsekin kulkiessani vanhoilla kivijaloilla, kaatumassa olevien seinien keskellä. Asun alueella, jossa on paljon historiaa, aluskasvillisuuden peittämiä kivijalkoja, tuulen puskemia seiniä vaivoin pystyssä. Salainen puutarhani on yksi palanen entistä asutusta, jossa vain vanhat hedelmäpuut ja marjapensaat muistuttavat olemassaolollaan kauan aikaa sitten eletystä elämästä niillä samoilla mailla.

Mietin usein, kenen jalanjäljillä askeleeni lepää. Ja tuoksut, ne ovat monituiset, sikermä säilynyttä ja tuhoutuvaa, hometta ja lahoa, rikkinäisten esineiden päälle ripoteltuja hiirenpapanoita, lasinpalasten kylmyyttä ja uunin syvällä häivähdys tulesta, joka sammui aikanaan...:)

Hi Lydia!
Long time no seen. Well, life takes its own time and now when it is getting dark and Autumn is near, it is time to come back. And yes, abandoned houses DO have lots of soul inside. Sensing the quiet whispers around me, sunrays playing on the floor... What else there is to miss, except stories floating on my head. Thanks for writing and feeling the same feelings in abandoned places and houses...:)

Hei a-kh!
Hmm, olipas melkoinen pläjäytys elävästä elämästä, mutta pakko tunnustaa, että totta joka sananen...:)

Hei Una!
Taisin saada punajuurikohtauksen... Kiitos upeista sanoista, enpä enää tiedä mitä tuohon vastata, mutta kiitos vielä kerran...:)

Hei Mustis!
Vaistoanko alakuloa sanojesi takana? Ja totta, todellakin värittelen näkemiäni kuvia ja kokemiani tunnelmia. Sanat ovat minun siveltimeni, jotka jo vuosia sitten hylkäsin. Mutta sanat jäivät ja niillä sohin maalauksiani.

Luultavasti jokaista ihmistä varten on talo jossakin, minun taloni on sisälläni. Sen huoneissa vaellan, tunnistan esineitä ja kadonneita astioita, unohdan liian siistit pinot lakanoita ja sotken lisää paikkoja. Taloni ei tule koskaan valmiiksi, onneksi...:)

Hei Arnoya Ari!
Sanasi pyörittivät minuakin, olemmeko me todella täällä vai elämmekö muuallakin? Mietin aina joskus sitäkin, onko niin tarpeellista jättää jälkeensä mitään. Sanotut sanat, näytetyt tunteet, ja etenkin salatut mielenliikkeet, jättävät jälkensä, kulkevat tuulissa ja jos on aistit avoinna, voi päästä osaksi salaisuutta. "...hukkuneita palasia ei ole", ehkä ei, vain levällään maailmalla...:)

Hei Kaarnikka!
Ihmisen omistamien esineiden, vaatteiden pakkaaminen on surullista ja ennakoi jo tulevaa. Pakkaamista ei pääse koskaan karkuun, se on ehkä viimeinen palvelus, jonka voi toiselle tehdä. Rakkaudella pakatut ja kohdellut esineet ovat joskus merkinneet ihmiselle jotain, paljonkin ja siksi niiden kohtelu hellin käsin on sekä lähtevälle että pakkaajalle osa surutyötä, jonka voi vain aavistaa että se on tulossa. Käteni koskettaa olkapäätäsi ja lähetän sinulle voimaa omasta puolestani...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Saila!
Autiotalot ja autiot paikat herättävät melko varmasti jokaisessa tunteita. Olen ilmeisesti elämäni aikana hakeutunut tarkoituksellisesti raunioille ja autiotalojen läheisyyteen. Niiden menneisyys on turvallista, ei nykyhetkeä haavoittavaa. Ei pelottavia hirttoköysiä keinumassa hiljaa parrussa...:)

Hi goatman!
well, thank You and all the best...:)

Hei Leena!
Totta, kuvat ovat todellakin mahtavat. Sekosin itsekin niihin aikoinaan ja nyt tuli hyvä tilaisuus antaa kuville niille kuuluva kunnia. Valokuvaamisen taito on teknistä maalaamista, monien asioiden huomaamista ja yhteen sovittamista. Ihailen suunnattomasti loistavia valokuvaajia...:)

Hei JPK!
Aivan samaa olen itsekin mietiskellyt ensimmäisen kuvan kohdalla. Ehkä jossain vaiheessa lähden tutustumaan autiotaloihin kauempana, toki myös kuvailemaan ja etsimään tarinoita. Tämän kirjoituksen kuvista yksikään ei ole minun ottamani. Taiturimaisten kuvien ottajat löytyvät linkistä kuvan alta. Kiitos kommentistasi...:)