BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita...

Talot seisovat paikallaan, kuin pari joka ei osaa olla erossa toisistaan. Askeleeni veivät kohti tuttua maisemaa, lumen kerrostamia portaita, suljettuja ikkunoita, ovia pois saranoiltaan.

Taloista toinen sai uuden elämän, ihmiset korjaamassa vuosien välinpitämättömyyttä, hylkäämistä ja epätoivottuja vieraita, jotka halusivat vain tuhota. Korjatut ikkunat ja uusi maali, katolla äänettömästi liikkuva tuuliviiri...


Lähellään yksinäisyyteen nojaava talo, jonka asumattomuus vangitsee. Lumi on rikkoutumatonta, puhtaan valkeaa ja talo hajoaa yhä enemmän paikallaan. Takapihan ruostuneet koneet ja osaset, roskapussien jäännökset...


Astun sisälle tyhjiin huoneisiin, tulkiten ääniä, tukeutuen vain aisteihin. Huoneet haisevat kylmältä ja kostealta, happamalta. Eläinten liikkumista ja rapinaa, odottelen vaiti talon puhuvan, kertovan jo unohdettujen tarinaa.

Hylätyt seinät kesivät yltään maalikerroksia, askeleeni lattioilla törmäävät kuviin, jotka sekaisina kasoina ikkunalaudoilla ja repeytyneillä matoilla antavat kasvot kadonneille.


Ehkä minun syyni rakastaa kaikkea hylättyä ja autiota, ajan yli astumaa, johtaa kauaksi lapsuuteen. Ehkä se on minun tapani tutustua sisälläni olevaan itseen, kirjoittaa tarinaa, merkitä elämääni läheisistä lähimmälle. 

Ihmisten tunteet imeytyvät tapettiin, kuin kiiltokuvat seinien varjoissa, vain harvojen vaistottavissa. Ja huolimatta siitä miten hylätty ja rikki paikka voi olla, sielläkin tunteet ovat joskus tanssineet tunkiolla, uinuneet unohdetussa paratiisissa...


Ja kaikkialla missä ihminen päättää vähänkin aikaa olla, vapaaehtoisesti tai pakolla, hänestä jää  kaikille pinnoille arpia.

Pieniä tunteita valumassa seinillä, suurten tulviessa lattioilla, alas portaita aina kellariin asti, jossa ne lopulta imeytyvät maahan, perustukset pehmentäen nopeasti, ihmisen talon murtuessa vähitellen...


Ilo piirtää pinnoille vallattomia viivojaan, surun syövyttäessä hitaasti omia polkujaan. Tyhjässä vuoteessa on rakastettu ja vihattu, lakattu olemasta, synnytty ja kuoltu...

Esineet ovat eilisen kehyksiä tapahtuneille, ihmisille ja heidän tunteilleen, jotka maailmankolkasta huolimatta ja aina ovat niin samankaltaisia, inhimillisiä aikanaan...


Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita, joiden hehkun voi edelleen tuntea, kuulla kuiskauksia kuin menneisyyden kaikuja ihmisistä jotka eivät halunneet kokonaan kadota, haihtua ihmisten muistista.

Pelottavinta kaikesta ovat tyhjät ikkunat taloissa, kuin sokeutetun silmät harhailemassa kohti jokaista ohitse kulkijaa.


Ja vähitellen talot ovat kuolemassa, katoavat ja maatuvat, kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Kuin niissä ei olisi kaikunut ihmisten nauru, hiljaiset kuiskaukset ja surujen hetket. Ne vain katoavat aikojen kuluessa, kuin vuosien saatossa murenevat hautausmaiden kivet.

Kuvia ihmisistä, jotka ovat joskus eläneet, olleet rakkaita ja läheisiä, ovat jättäneet meihin jälkensä joita muistella hetkittäin mielissä.


Vain kerran olen todella pelännyt taloa, vuosia sitten Irlannissa. Katoton, ikkunat tyhjät ja lasittomat, huoneiden keskellä puut kasvamassa, tavoittelemassa taivaita. Yhden huoneen yksinäisessä parrussa oli sähköjohdosta solmittu hirttoköysi roikkumassa.

En tiedä kertoiko se omaa tarinaansa, aistittavissa oli vain antautumista sekä silkkaa epätoivoa, kenties pelkoa...  Oliko joku sen ripustanut jälkikäteen, omaksi huvikseen?

Otin siitä kuvia ja edelleen, pelkkä kuvan katsominen saa valloilleen samat tunteet kuin silloinkin. Talossa kaikki oli väärin ja sekaisin, lahoamassa ja murenemassa, hirttoköysi hiljaa tuulessa heilahtelemassa.

Miten vielä vuosien kuluttua tuttu tuoksun häivähdys palauttaa tapahtuman hetkeen, tuo selvänä mieleen kaiken tapahtuneen, unohtuneet ihmiset ja paikat, ajatukset.


Hylätyissä taloissa suljen usein silmäni ja annan talon vallata mieleni, kertoa hetken aikaa tarinaansa, ihmisistä jotka siellä asuivat sekä heidän kohtaloistaan. Voi olla, että se on suureksi osaksi vain mielikuvituksen tuotetta tai sitten jostain kaukaa kuuluu vielä taloon jäänyt eilinen ihmisineen.

Mietin usein mihin ovat ihmiset kadonneet, miksi talo jäi tyhjilleen. Miksi aika ja ihmiset unohtivat sen? Talon arvo ympäröivine maineen ei riittänyt saamaan ihmisiä jäämään paikalleen. Miksi, ketkä ja milloin? Mihin jäi eilinen?


Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saattaa hyvinkin nähdä menneen, kuulla korvissaan talon kertomuksen, elämän kuiskivan ja silmien takana erottaa varjoja. Mutta kuka voi sanoa mikä on totta, mikä vain mielikuvituksen hauraita palasia...?

Ei mikään kestä ikuisesti, eivät talot eivätkä ihmiset, kaikki ne katoavat iäksi, muistojen tavoitellessa syvyyksiin, pimeyden syliin, pian havaiten senkin tyhjäksi...


Rikkinäinen lelu nurkassa kertoo talossa kerran eläneistä lapsista. Onko nukke jätetty sinne vapaaehtoisesti vai pakosta? Missä ovat lapset nyt, onko yksikään heistä selvinnyt...?

Yksinäinen sukka ja tapettien palasia, ruostuneita ruuveja ja nauloja, läjä vanhoja muttereita sekä sarjakuvalehden irtonaisia sivuja, joissa Teräsmies lentää yläilmoissa. Niin turhaa nyt, mutta joskus tarpeellista, Teräsmieskin voisi palaa hetken hilpeästi uunissa...


Ei vain suru vaan myös onni ja ilo hohkaavat taloissa, kaikki ne jättävät häivähdyksiä tunteista, ennen koetuista. Mikään ei todellisuudessa koskaan katoa, se vain muuttaa olomuotoaan, siirtyen taka-alalle odottamaan unohdusta.

Kaikella on aikansa, ihmisillä ja taloilla, jälkeen jääneillä tunteilla. Kuka muistaa minut vuosisadan kuluttua? Olenko vain kertomus muiden joukossa, vaistoaako joku jälkeni, kuvajaiseni rikottujen lasien pinnoilla?


Kun kuvat ovat kadonneet, missä meidät voi aistia edelleen? Mitä merkkejä jätämme jälkeemme? Rakkauttako? Surua, kenties vihaa, vain varjojen leikkejä repeytyneillä seinäpapereilla, merkittyinä tunteillamme? 

Surullisinta kaikesta olisi ehkä se, että emme olisi olleet kenellekään mitään, emme edes koskettaneet ketään, törmänneet elämällämme kenenkään elämään

Vaipuessamme ajan unohduksiin, peitämme tahtomattamme jälkemme ja kevyempinä kuin varjomme, me vain katoamme. Olemmeko olleet edes olemassa, olemmeko eläneet enemmän kuin hetkisen...?


BrunuhVille Hymn to Eternity

Tämän nuoren nykysäveltäjän musiikki on tunteisiin vetoavaa ja niin hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen sopivaa...

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kevytkenkäinen huitukka...

On kuin talvi ei osaisi olla talvi lainkaan, kuin se olisi unohtanut vuodenaikaan sopivan käytöksen, ominaislaatunsa. Se käyttäytyy kuin kevytkenkäinen huitukka, vaihdellen monta kertaa päivässä asujaan, osaamatta päättää millä päällä tänään olisi, saati minkä asun päälleen pukisi.

Ikuisuudelta tuntunut valoton aika luonnossa sai mielen hämmentävästi sykkimään, kynttilän valoon ja peiton alle käpertymään. Pilvien lautat kylpivät valossa, keinovalon luomassa illuusiossa, valosaasteen värjäämässä oudosti hohtavassa maailmassa.


Yöt olivat epätodellisia, alati taivaan peittävään pilvimassaan heijastuvia valoja, luonnottoman kaunista valosaastetta. Olin kuin eksyksissä, ymmärtämätön vuodenajan oikullisuudesta, päättämättömyydestä olla oma itsensä ja väsyin loputtomaan harmauteen.

Silloin harvoin, kun pilvet repeilivät, kuu kumotti outoa valoa koivujen rungoilla, luoden näkymän seisovista luurangoista, kapeista ja taivaita tavoittelevista. Epätodellinen valo pyyhkäisi maisemaa ja jalanjäljet hangella syvenivät.


Se loi outoja, valkoisen täyttämiä vaaleanpunertavia maisemia silmien heijastaessa kuvaa talvesta, joka suli sisältä päin. Ja kaikkialla maata kattoi pehmeältä vaikuttava lumi, taustalla tippuvien räystäiden ääni sekä jääpuikoissa virtaavat vesipisarat, maahan putoilevat... 

Kuin pastelliliidulla tarkasti hahmoteltu, valon täyttämä kuva, jossa talvi jo kyynelehti viimeistä katettaan, poistumistaan maisemasta. Yöllinen näky oli kaunis ja hiljainen, valon viipyillessä valkoisella hangella, joka  painui hitaasti lähemmäksi maata.


Pitkään kestänyt harmaa kausi sai ihmiset koteloitumaan, etsimään sisältä lämpöä ja turvaa vuodenajalta, josta ei saanut otetta ja joka ei tuntunut oikealta talvelta, todelliselta.

Se vaikutti vain vaimean harmaalta, alastoman aralta ja kuin hidastellen askeleitaan se jäi paikalleen peittämään koko taivaan, lopulta hiipien ihmisten mieliin, saaden ihmisen, melkeinpä jokaisen, unenkaltaiseen olotilaan, kuin elämään varjossa. Valo oli niin korkealla ja kaukana, antaen itseään odottaa...


Lämpötilat vaihtelivat, välillä jääpuikot sulivat ja seuraavassa hetkessä muodostui taas uusia.

Lumi oli raskasta, veden täyttämää ja vain pinnaltaan talven oloista. Lähemmin tarkasteltaessa näki enemmän vettä kuin lunta, läpinäkyviä lumen koostamia pisaroita, jotka olivat jo valmiita luopumaan olomuodostaan.


Lumi otti puiden rungoista tukea, liimaten uusia hiutalekerroksia entisten päälle, kylmän kosteille pinnoille. Jää laskeutui oudosti kallioilta, innoissaan harjoitellen jääurkujen tekoa, monihaaraisina, kuin sittenkin päättäen toisistaan erota.

Miten monesti, liian usein, näin yötaivaan saastuvan valosta, värittyvän epätodellisilla sävyillä ja jääpuikkojen kimaltelevan yötaivaan eri väreissä. Ja samaan aikaan lumi kukki vitivalkoisena puissa, kovettuneina tupsuina ja palleroina, oksien haaraan jumittuneina kasoina kuin omenankukat toukokuussa.

Katselin oksilta paenneen veden hakkaamaa hangen pintaa, joka muuttui koko ajan säätilan mukaan, näyttäen lopulta lohduttoman rokonarpiselta.


Ja se hetki kun pilvilautat väistyivät ja oli pitkästä aikaa mahdollista nähdä tumma, syvänsininen yötaivas, sitä hetkeä en unohda. Miten haltioituneena, tiheästi hengittäen, kävelin hitaasti katse taivaalle kohdistuen.

Katoavan valosaasteen valaisema, vähä vähältä tummaksi muuttuva kuulaan kirkas yötaivas, viikkojen harmauden jälkeen se iski suoraan syvimpään mieleen, herättäen ja ravistellen, kertoakseen että elämää on edelleen...

Koivut olivat kuin tarkasti öljyvärillä taivasta vasten maalattuja. Katselin syvänsinistä yötaivasta, jolla tähdet lepäsivät kirkkaina ja loistavina. Jätin käsistäni kaiken ja vain katselin, nautin pilvettömästä taivaasta vailla valosaasteen värjäämiä pilvilaineita.


Entä kuuran kuvioimat puut ja pensaat? Miten oksat näyttivätkään niin hennoilta, kuin ne voisi hetkessä poikki katkaista. Näennäinen yöllinen talven henkäys pinnoillaan oli vain hauraita kylmän varjoja, eivät muuta.

Ja kalvakka kuura kulki yli maiseman, koskettaen kaikkea kylmillä sormillaan.


Nopeiden lumimyrskyjen tuivertamassa ilmassa oli ihmeen rauhallista ja hiljaista. Vain tuulen ulvontaa pihamailla ja läheisen metsän puissa, valkeat lumen riekaleet kulkivat nopeasti ja kinostuivat, luoden kauniin pehmeitä laineita pihoilla.

Kevyt lumi tanssi ilmassa, henkäyksen ohuina harson palasina, kieppuen katoilla ja toisiinsa tukeutuvissa puissa, jossa ne olivat hetken levänneet rungoista kiinni pitäen.


Lumi laskeutui maahan keveinä laattoina, tunnista toiseen, yöllä ja päivällä, kuin haluten täyttää maan valheellisella valkeudellaan. Pitkään kestänyt harmaus ja nopeat säätilojen vaihtelut saivat ihmiset pois tolaltaan, kummastelemaan talven oikullisuutta.

Äkillinen kylmyys kuivatti kosteuden hangelle, jonka pinta oli hetkessä kuin himmeänä hohtavaa marenkia. Puiden valkea vaippa, sekin oli vain osa talven valhetta. Hetki valoa ja kaikki oli poissa.


Ja kun vihdoin, kuin suurenmoinen ihme, aurinko näyttäytyi taivaalla, oli kuin koko olemus olisi vapautunut pitkästä vankeudesta. Talvi temppuilee edelleen oikullisine sääilmiöineen, mutta auringon vaikutus luontoon ja mielentilaan on kerrassaan ainutlaatuinen.

Päivät yhtä aurinkoa ja iltaisin tähdet tuikkimassa taivaalla, lämpötiloja ja niiden vaihteluita voi vain arvailla, mutta huitukkaimaisesta käytöksestään huolimatta, talvi tekee tietä kevään tulla...


Meren rannoilla jäät heilauttelevat jo helmojaan, jyrkästi ylöspäin kääntyillen, kuin murtumakohtaa etsien ja rantakallioiden lumet ovat pois sulamassa, sohjona varjoissa ja kuopissa, pinnoilla keveästi liukuen.

Talvi on pahoinpidellyt kallioita, viiltänyt liuskoja pinnoilta. Ja lokit, miten ne kirkuvat...


Alla oleva video ansaitsee katsomisen koko näytön kokoisena. Uskomattoman kauniin ja silmien verkkokalvoilla pitkään vaikuttavan videon on taidokkaasti luonut Norjassa asuva, taiteen saralla monipuolinen lahjakkuus Arnoya Ari, jonka blogissa Jäämeren maisemat esiintyvät upeasti taltioituina.