BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Minä, Bach ja täysikuu...

Viimeisten kuukausien, viikkojen ja päivien aikana luonto on muuttunut, muuttuu koko ajan. Pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin, ilma tuoksuu erilaiselta, vahvalta, kuolleelta...

Syksy on paljastanut monet kasvonsa, polttanut altaan kesän hehkuvan loimuavalla kosketuksellaan, luonnon kohdatessa yölliset pakkaset, myrskyt ja sateet, kuulaat yöt täysikuineen, valon vaellukset hiljaisilla niityillä, yksikseen...


Miten olenkaan rakastanut intohimoisen maaruskan värjäämää maastoa, kylmän puremia mustikanvarpuja, tuulen irti pieksemiä lehtiä leveinä mattoina, sammalten syvänvihreitä tyynyjä lahoavien kantojen peittona, joilla tunnistamattomat sienet lepäävät mehevinä, outoina...

Veden raskaat pisarat sinnittelemässä oksilla, kimaltaen keinovalojen loisteessa. Tuuli humisemassa hiljaa korvissa ja yö oli niin yksin, pimeässä maailmassa.


Olen hengittänyt nousevaa aurinkoa, aamun ja päivän usvaa sekä sumuja, suun täydeltä kosteutta ja valoa, tuntenut kipristelevää kylmää koskettamassa ihoa. 

Olen kahlannut pehmeän aamuvalon peittämillä pelloilla ja kiivennyt kasteesta ja kylmästä liukkailla kallioilla, katsellen silmieni edessä tanssivaa keltaista joukkoa, valossa hohtavia koivujen lehtiä kuin villinä pyörteileviä kultakolikoita...


Pilvien liikkeet ja värit taivaalla, suurenmoista näytelmää aamusta iltaan, päivästä päivään.  Miten nautinkaan yksinäisistä kävelyistä teillä ja poluilla, polkujen ulkopuolella seuranani vain vaienneita varjoja.

Kiirettä pitämättä syksy laahusti luonnossa, raahaten mukanaan runsasta väripalettia. Niin hitaasti, mutta nopeasti se värikkäät askeleensa painalsi.


Yhä viileämmiksi muuttuneet yöt ja kylmän askeleet luonnossa jättivät jälkeensä pakkasen kosketuksia puiden oksilla ja maatuvilla korsilla, silittäen hellästi lehtimattoja maassa kuuran valmistellessa yöllistä vuodettaan autojen katoilla...

Kuun levittäessä niityille valoaan kuin hohtavaa kangasta, kylmyys hohkasi puiden rungoilla ja painautumiin piiloutuneiden lätäköiden pinnoilla.


Yö oli hetken hiljaa, taivaalla pilvet olivat pysähtyneet ja eksynyt tuulenvire hamuili koivujen latvoja, pelästyen itsekin kosketustaan.

Kuun ohitse vyöryvät pilvet muovailivat yön kankaalle mielettömän maisemia, riippakoivujen oksien tanssiessa tuulessa, vasten alati muuttuvaa taivasta. Hiljainen hengähdys oli ainoa todiste siitä, että olin olemassa, keskellä luontoa, nauttimassa ympäröivästä kauneudesta...  

Sysimustan veden pinnalla heitti katulamppu hohtavaa valosiltaansa, hakien väreillen pysyvää muotoaan. Ja sateen rikkoessa pinnan, se täplitti kultaisen valon tuhansiksi kipinöiksi, jotka purjehtivat pimeän ojan reunoilla, tukahtuen kuolleiden horsmien ja balsamien vettyneeseen ruskeaan.

Ihmeellisiä iltahämyn hetkiä, iltaruskon ja lähestyvän hämärän välissä, jolloin koivujen kellanruskeina loistavat lehdet värjäytyivät syvän oranssiksi. Hetkiä, joina koko maailma kylpi kirpeän punertavassa valossa, sykähdyttävän paljaana.


Katsellen edessäni esitettävää näytelmää, vedin syvään henkeä nauttien joka hetkestä, puhdistautuen ajatusten tummista kuvista, korvaten ne oudon lumoavilla hetkien sävyillä, joissa luonto näytti epätodelliselta maalaukselta...

Täysikuun valaisemat pellot ja pihamaat kantoivat viileän kovassa valossaan kaikkialle levittäytyviä varjojaan. Unenomainen yön maisema, toinen todellisuus jossa epätodellinen tuntui aina vain todemmalta...


Aamuyön tunnit ovat olleet taianomaisia luonnon avautuessa silmieni edessä keveän raukeana, maan hengittäessä syvään käsieni alla. Ilmassa vielä viileän raikas tuoksu, kahiseva ruoho ja pensaiden suhina, tuulen humistessa lehvistöissä uneliaana

Iltaruskon loimutessa metsän kaikki puut paloivat, keltaisen muuttuessa oranssiksi ja männyt, niiden runkoja tulenkarvaiset lieskat nuolivat.


Koivujen lehdet häikäisevän kirkkaina kipinöiden auringossa, silmiä kipeästi koskettaen, villiviinin ryömiessä seinillä ja katoilla tummanpunaisena tulena, kellanvihreään maisemaan leikaten näkyvän ja syvän haavan verisen.

Ja rungot, ne seisovat nyt pystypäisinä, kauniin alastomina yösateesta kiiltäen, mutta muistan, muista vielä hyvin sen...


miten havina täytti ilman, taikoen melodian yksitoikkoisen ja miten metsä soi, jokainen lehti väristen.

Puista jokainen, tapaili oksillaan ilmaa etsien sävelen, joka yhtyi puuhun viereiseen. Ja humina, sinfonian kaltainen, kulki puiden keskellä välillä pysähtyen, eri tavalla soiden, kuin nauraen itselleen...


Puu, orkesterin kaltainen, kuljetti sävelmää kaikkien lehtien, jokaisen putoavan lehden muuttaessa melodiaa, yhteissoitto väheni pikkuhiljaa. 

Ja lehtien pudotessa vähitellen, soittaja kerrallaan, katosi ääni soitinten. Maa ympärillään paljaana kuin autio orkesterisyvennys, jäljellä vain kapellimestari, jalat tiukasti maassa, heiluttaen satoja tahtipuikkojaan ilmassa.


Miten monta kertaa, kuun kalpeassa valossa olen seissyt niityllä, aistimassa salaperäisyyttä, rauhaa ja luonnon täydellistä yksityisyyttä. Tuntenut, miten puut lähestyivät, pilvet kietoivat mieleni hajanaiset kuvat sanojen ketjuiksi, kokonaisiksi tarinoiksi, keskellä niittyä valon peittäessä yksityiskohdat tieltään.

Sillä hetkellä, yön jo vaipuessa kohti aamuyön tunteja, autiolla niityllä olivat vain minä, Bach ja täysikuu, vaienneen yön maiseman sykkiessä kaikkialla ympärillä. Ja miten olinkaan niin täydellisen onnellinen, hiljaa hyristen, itseni kanssa kahden...


Kuuran kiteet rapsahtelivat jalkojeni alla, tarttuivat tiukasti kiinni lehtiin ja korsien pintoihin, lätäköiden pinnalla riite hohti täysikuun valaisemana ja kädet kohmeesta palaen, melkein tunnottomina sormet kameran laukaisinta tapaillen, katselin tähtikirkasta taivasta ja olin täynnä elämää sen hetkisen...

Kuurankarvaiset ja valkeiksi koristautuneet, ruskan väreissä hohtavat lehdet sekä tuulenkaatojen pinnalla kimaltelevat kuuran kiteet kipunoivat kokonaisia päiviä, öiden sateeseen lopulta sulaen...


Näiden yksityisten yksin olon hetkinä olen kokonainen, löydän itseni irtonaiset palaset ja opettelen palapelia nimeltä ihminen...


Eräänä tiettynä hetkenä, täysikuun valossa juuri tämä Bachin konsertto viululla esitettynä soi sisälläni, sanat pysähtyivät ja olin kaukana kiinni itsessäni, kokien vain suunnattoman suurta iloa elämästäni. 

Alunperin Bach sävelsi tämän konserton kahdelle cembalolle, mutta se olisi ollut liian terävä tulkinta niille tunteille ja sille mielentilalle, jotka kohtasin sinä yönä. 



Tätä kirjoittaessani kuuntelin paljon 2002 duon, Pamela ja Randy Copus, musiikkia päästäkseni itseni ulkopuolelle, vain tunteakseni sen osasen, joka määritti jalanjälkieni pienuuden...

lauantai 7. syyskuuta 2013

Miten ikävä minulla jo on sinua...

Joskus luontoon voi vain kadota, kuin ei olisi koskaan ollutkaan, muiden keskellä, tuntemattomana ja outona itselleen.

Kohdatessaan vaikeuksia ihminen yrittää ulos monesta ovesta yhtä aikaa, huomaamatta että joskus ovi sisäänpäin on viisaampi valinta.



Onnesta on vaikea kirjoittaa, se palaa korkealla tulella, mutta samalla sokeuttaa ja ihmisenmakuinen tarina voi loppua jo alkuunsa.

Tämä on se tavallinen tarina ja kuitenkin niin erilainen, meistä kerrottu, meitä varten...


Sinä maistuit poltetulta sokerilta, ihoni pehmeni ihosi alla ja me olimme kiinni toisissamme kuin kaarna puissa, juuret vettä hamuillen. Sinun hiuksiltasi linnut lensivät vapauteen ja käsilläsi sinä muovailit minut uudelleen.

Ja pilvet, ihmisen ihon väriset, kietoutuivat ympärillemme, piilottaen meidät todellisuudelta, maailmaan yhteiseen.

Tämän viimeisen kerran, pidä minusta vielä tiukasti kiinni, jotta voin mennä ja lähteä lopullisesti. On aika jatkaa matkaa, yrittää unohtaa...



Annoimme toisillemme paljon, emme kaikkeamme ja se meidät erotti, lopullisesti. Ei ole enää mitään joka pitäisi meidät yhdessä, vain sanojen varjoja, unessa koettuja tunteita ja läheisyys joka katosi kuin aamu-usva pelloilla.

Ei ole enää meitä, oliko koskaan, vain illuusio suurista tunteista, kaiken tieltään polttavasta läheisyydestä, jossa ihot paloivat kiinni toisiinsa. Nyt vain viileys kulkee sisälläni ja mietin, tunnetko näin sinäkin.


Suurimmat tunteet, rakkaudenkin, jokainen elää sisällään. Ne ovat toteutumatonta kaipausta, läheisyyden toivetta ja epävarmuutta, todellisuuden sovittamista unelmiin, pelkoa siitä että sanat huuhtovat läheisyyden kadoksiin.

Erotkaamme nyt, kun meillä vielä on mahdollisuus vaikuttaa muistoihimme, jäädä toistemme mieliin kuvina, joista öisin uneksia.


Haluan muistaa sinut ihmisenä, joka herätti minut, auttoi löytämään muistojeni pimeimmät kuvat, kirjoittamaan itseäni ulos pahasta, hengittämään vapaasti ja lopulta ehkä unohtamaan täydesti.

Meillä ei ole enää mitään, annoimme tilaisuuksien kävellä ohitsemme, ehkä pelkuruuttamme, ehkä siksi että niin oli tarkoitettu, elämänkirjaamme aikojen alussa kirjoitettu...


Olimme alussa niin samanlaisia, että meitä oli vaikea erottaa toisistamme. Nyt olemme niin kaukana toisistamme, että on melkein mahdotonta uskoa, että kiinni pitävää liimaa edes oli välillämme.

En osannut olla se oikea, sinulle viimeinen ja ainoa. Rikotusta maljasta ei saa ehjää, vain mosaiikiksi korjattua ja käden koskiessa pehmeästi, saumat tuntuvat karhealta iholla.

Mielet paloivat niin hurjalla liekillä että niiden oli sammuttava nopeasti, ei viiveellä, vaikka yritimmekin kovasti. 


Pikkuhiljaa, huomaamattoman vähitellen, sulkeuduin enemmän, paeten itseen. Menneisyys otti minut vangikseen enkä näe enää muita kuin poispäin vieviä teitä holveineen, avonaisina repsottavia ovia rikottuine lukkoineen.

En enää osaa puhua suoraan, peittelen sanojani, en edes odota että kykenisit tulkitsemaan sanattomia viestejäni. En halua, mutta kuitenkin haluan pois tästä epätietoisuuden olotilasta, jossa en tiedä ajattelemmeko meistä samalla tavalla vai onko sittenkin parasta poistua ja aloittaa alusta jossain muualla.



Sinä halusit meidän jäävän hyviksi ystäviksi, mutta ystävät eivät koskaan voi olla niin lähellä kuin me olimme, ihollamme tunsimme ja siksi...

Miten ikävä minulla jo on sinua, kuin silloin alussa. En enää osaa tulla lähellesi, kadotin matkan varrella jotakin, kartan, tienviitat, tien kokonaan. Enää ei auta edes kompassi, olen pääni sisällä eksyksissä, kaukana sinusta...

Unelmat ovat totta hetken aikaa, kunnes ne katoavat olemaan totta jonkun toisen kohta toteutuvassa unelmassa.


Se oli tämä hetki, joka meni ohitse nopeasti. Välimatka lähellämme kasvoi kasvamistaan, kunnes ei ollut mitään mieltä enää laskea kilometripylväitä, paikantaa itseään kartalta. Halusin, mutta en kyennyt antamaan itseäni sinun käsiisi, löytäessäni kätketyt portaat ullakon saloihin, paiskasin ovet kiinni jäljestäni.

En voinut, en halunnut antaa sinulle mahdollisuutta seurata minua, en ylös niitä portaita joiden päässä painajaiset ja aaveet minua odottavat.


Monina öiden tunteina olen löytänyt itseni vaimeana, istumassa tuolissa, kädet kasvoilleni painautuneina. Olen kietonut kädet ympärilleni, heijannut surullisena paikallani. 

Niin paljon eikä mitään, joka lohduttaisi mustassa vedessä panikoivaa pikku Tuittua, ei Nyytiä eikä onnellista loppua.

Tarvitsin sinua niin usein ja kipeästi, että minun oli pakko seistä vartiossa vahtimassa itseäni. Haluamatta kaataa sinun päällesi paholaisjoukkiotani ja aaveitani, päätin olla hiljaa ja itkeä sen sijaan yksinäni varjossasi.



Ja niin pelkuri olen, etten kehdannut sanoa näitä sanoja ääneen, jotta sinulla olisi ollut edes mahdollisuus vastaukseen lisäkysymyksineen. Lukko liimautuu enemmän ja enemmän kiinni avaimeen, joka kohta muuttuu samaksi metalliksi kuin lukko sydämineen.

Meistä tulee osa toistemme menneisyyttä, hetkiä jotka aikojen saatossa menettävät väriään. Huominen on jo täällä, tänään, kehottaen minua uuteen tulevaisuuteen kiirehtimään... 

Se, minkä piti meidät yhdistää, se repi minut sijoiltaan, tajuamattani vaivuin aina vain syvemmälle, menneisyys solmi minut kireälle ja unohdin kokonaan nykyisyyden. Ullakolla menneisyys alkoi ja palasin sinne vapaaehtoisesti, huomatakseni että olen sittenkin jäänyt sen vangiksi.

Me halusimme toisistamme niin erilaisia asioita, emmekä voi pakottaa toisiamme olemaan toisillemme jotain muuta. Kaikki on jo sanottu, koettu ja tunnettu eikä enää ole muuta kuin hyvästien aika, vaikka muuta haluaisinkin uskoa.


Elämä liikkuu ja lainehtii, ulottuu polviin asti. Käsivarren mitan päässä sydämestä ja kaikki tapahtuukin oman pääni sisässä.

Minulla on sinua ikävä kaikkialla ja kuin unen läpi, kaikilla usvaisilla paikoilla, tunnen ihosi tuoksun, painon iholla...


Menneisyyden bulevardeilla, kaduilla ja kujilla kuin muinaismerillä seilaavat levottomat kulkijat, minä vajoan muistoihin syvälle unohtaen tämän päivän ja tulevaisuuden.

Missä mieleni vaeltaa, tänä yönä vuoria valloittaa? Jäädyn hetkeen usvien merellä, jonka rantoja on mahdoton hahmottaa, ei taivasta eikä sineä vain tihenevää hämärää, tyhjää pimeää...


Ohikulkijoiden kasvoilla näen ilmeet samanlaiset, omani kaltaiset, lukkiutuneet paikoilleen, peittäen todellisen ihmisen. Ja ajatukset, kokemukset unohduksineen, hetket jotka olisivat voineet muuttua, muuttaa kaiken toisekseen.

Jotkut meistä ovat syntyneet olemaan yksin, toiset taas yksinäisiksi. Kuin suljetut verhot edessämme me peittelemme sisällämme esitettävää näytelmää, yksinäistä monologia tyhjille katsomoille.



Sinä hetkenä, varhaisena aamuyön tuntina, menin sijoiltani ja sillä matkalla olen vieläkin...


Learn Me Right

Though I may speak some tongue of old
Or even spit out some holy word
I have no strength with which to speak
When you sit me down and see I'm weak

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will be who we are
And then heal our scars
Sadness will be far away

So I had done wrong but you put me right
My judgment burned in the black of night
When I give less than I take
It is my fault, my own mistake

We will run and scream
You will dance with me
We'll fulfill our dreams
And we'll be free

We will be who we are
And then heal our scars
And we'll be far away

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita...

Talot seisovat paikallaan, kuin pari joka ei osaa olla erossa toisistaan. Askeleeni veivät kohti tuttua maisemaa, lumen kerrostamia portaita, suljettuja ikkunoita, ovia pois saranoiltaan.

Taloista toinen sai uuden elämän, ihmiset korjaamassa vuosien välinpitämättömyyttä, hylkäämistä ja epätoivottuja vieraita, jotka halusivat vain tuhota. Korjatut ikkunat ja uusi maali, katolla äänettömästi liikkuva tuuliviiri...


Lähellään yksinäisyyteen nojaava talo, jonka asumattomuus vangitsee. Lumi on rikkoutumatonta, puhtaan valkeaa ja talo hajoaa yhä enemmän paikallaan. Takapihan ruostuneet koneet ja osaset, roskapussien jäännökset...


Astun sisälle tyhjiin huoneisiin, tulkiten ääniä, tukeutuen vain aisteihin. Huoneet haisevat kylmältä ja kostealta, happamalta. Eläinten liikkumista ja rapinaa, odottelen vaiti talon puhuvan, kertovan jo unohdettujen tarinaa.

Hylätyt seinät kesivät yltään maalikerroksia, askeleeni lattioilla törmäävät kuviin, jotka sekaisina kasoina ikkunalaudoilla ja repeytyneillä matoilla antavat kasvot kadonneille.


Ehkä minun syyni rakastaa kaikkea hylättyä ja autiota, ajan yli astumaa, johtaa kauaksi lapsuuteen. Ehkä se on minun tapani tutustua sisälläni olevaan itseen, kirjoittaa tarinaa, merkitä elämääni läheisistä lähimmälle. 

Ihmisten tunteet imeytyvät tapettiin, kuin kiiltokuvat seinien varjoissa, vain harvojen vaistottavissa. Ja huolimatta siitä miten hylätty ja rikki paikka voi olla, sielläkin tunteet ovat joskus tanssineet tunkiolla, uinuneet unohdetussa paratiisissa...


Ja kaikkialla missä ihminen päättää vähänkin aikaa olla, vapaaehtoisesti tai pakolla, hänestä jää  kaikille pinnoille arpia.

Pieniä tunteita valumassa seinillä, suurten tulviessa lattioilla, alas portaita aina kellariin asti, jossa ne lopulta imeytyvät maahan, perustukset pehmentäen nopeasti, ihmisen talon murtuessa vähitellen...


Ilo piirtää pinnoille vallattomia viivojaan, surun syövyttäessä hitaasti omia polkujaan. Tyhjässä vuoteessa on rakastettu ja vihattu, lakattu olemasta, synnytty ja kuoltu...

Esineet ovat eilisen kehyksiä tapahtuneille, ihmisille ja heidän tunteilleen, jotka maailmankolkasta huolimatta ja aina ovat niin samankaltaisia, inhimillisiä aikanaan...


Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita, joiden hehkun voi edelleen tuntea, kuulla kuiskauksia kuin menneisyyden kaikuja ihmisistä jotka eivät halunneet kokonaan kadota, haihtua ihmisten muistista.

Pelottavinta kaikesta ovat tyhjät ikkunat taloissa, kuin sokeutetun silmät harhailemassa kohti jokaista ohitse kulkijaa.


Ja vähitellen talot ovat kuolemassa, katoavat ja maatuvat, kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Kuin niissä ei olisi kaikunut ihmisten nauru, hiljaiset kuiskaukset ja surujen hetket. Ne vain katoavat aikojen kuluessa, kuin vuosien saatossa murenevat hautausmaiden kivet.

Kuvia ihmisistä, jotka ovat joskus eläneet, olleet rakkaita ja läheisiä, ovat jättäneet meihin jälkensä joita muistella hetkittäin mielissä.


Vain kerran olen todella pelännyt taloa, vuosia sitten Irlannissa. Katoton, ikkunat tyhjät ja lasittomat, huoneiden keskellä puut kasvamassa, tavoittelemassa taivaita. Yhden huoneen yksinäisessä parrussa oli sähköjohdosta solmittu hirttoköysi roikkumassa.

En tiedä kertoiko se omaa tarinaansa, aistittavissa oli vain antautumista sekä silkkaa epätoivoa, kenties pelkoa...  Oliko joku sen ripustanut jälkikäteen, omaksi huvikseen?

Otin siitä kuvia ja edelleen, pelkkä kuvan katsominen saa valloilleen samat tunteet kuin silloinkin. Talossa kaikki oli väärin ja sekaisin, lahoamassa ja murenemassa, hirttoköysi hiljaa tuulessa heilahtelemassa.

Miten vielä vuosien kuluttua tuttu tuoksun häivähdys palauttaa tapahtuman hetkeen, tuo selvänä mieleen kaiken tapahtuneen, unohtuneet ihmiset ja paikat, ajatukset.


Hylätyissä taloissa suljen usein silmäni ja annan talon vallata mieleni, kertoa hetken aikaa tarinaansa, ihmisistä jotka siellä asuivat sekä heidän kohtaloistaan. Voi olla, että se on suureksi osaksi vain mielikuvituksen tuotetta tai sitten jostain kaukaa kuuluu vielä taloon jäänyt eilinen ihmisineen.

Mietin usein mihin ovat ihmiset kadonneet, miksi talo jäi tyhjilleen. Miksi aika ja ihmiset unohtivat sen? Talon arvo ympäröivine maineen ei riittänyt saamaan ihmisiä jäämään paikalleen. Miksi, ketkä ja milloin? Mihin jäi eilinen?


Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saattaa hyvinkin nähdä menneen, kuulla korvissaan talon kertomuksen, elämän kuiskivan ja silmien takana erottaa varjoja. Mutta kuka voi sanoa mikä on totta, mikä vain mielikuvituksen hauraita palasia...?

Ei mikään kestä ikuisesti, eivät talot eivätkä ihmiset, kaikki ne katoavat iäksi, muistojen tavoitellessa syvyyksiin, pimeyden syliin, pian havaiten senkin tyhjäksi...


Rikkinäinen lelu nurkassa kertoo talossa kerran eläneistä lapsista. Onko nukke jätetty sinne vapaaehtoisesti vai pakosta? Missä ovat lapset nyt, onko yksikään heistä selvinnyt...?

Yksinäinen sukka ja tapettien palasia, ruostuneita ruuveja ja nauloja, läjä vanhoja muttereita sekä sarjakuvalehden irtonaisia sivuja, joissa Teräsmies lentää yläilmoissa. Niin turhaa nyt, mutta joskus tarpeellista, Teräsmieskin voisi palaa hetken hilpeästi uunissa...


Ei vain suru vaan myös onni ja ilo hohkaavat taloissa, kaikki ne jättävät häivähdyksiä tunteista, ennen koetuista. Mikään ei todellisuudessa koskaan katoa, se vain muuttaa olomuotoaan, siirtyen taka-alalle odottamaan unohdusta.

Kaikella on aikansa, ihmisillä ja taloilla, jälkeen jääneillä tunteilla. Kuka muistaa minut vuosisadan kuluttua? Olenko vain kertomus muiden joukossa, vaistoaako joku jälkeni, kuvajaiseni rikottujen lasien pinnoilla?


Kun kuvat ovat kadonneet, missä meidät voi aistia edelleen? Mitä merkkejä jätämme jälkeemme? Rakkauttako? Surua, kenties vihaa, vain varjojen leikkejä repeytyneillä seinäpapereilla, merkittyinä tunteillamme? 

Surullisinta kaikesta olisi ehkä se, että emme olisi olleet kenellekään mitään, emme edes koskettaneet ketään, törmänneet elämällämme kenenkään elämään

Vaipuessamme ajan unohduksiin, peitämme tahtomattamme jälkemme ja kevyempinä kuin varjomme, me vain katoamme. Olemmeko olleet edes olemassa, olemmeko eläneet enemmän kuin hetkisen...?


BrunuhVille Hymn to Eternity

Tämän nuoren nykysäveltäjän musiikki on tunteisiin vetoavaa ja niin hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen sopivaa...

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kevytkenkäinen huitukka...

On kuin talvi ei osaisi olla talvi lainkaan, kuin se olisi unohtanut vuodenaikaan sopivan käytöksen, ominaislaatunsa. Se käyttäytyy kuin kevytkenkäinen huitukka, vaihdellen monta kertaa päivässä asujaan, osaamatta päättää millä päällä tänään olisi, saati minkä asun päälleen pukisi.

Ikuisuudelta tuntunut valoton aika luonnossa sai mielen hämmentävästi sykkimään, kynttilän valoon ja peiton alle käpertymään. Pilvien lautat kylpivät valossa, keinovalon luomassa illuusiossa, valosaasteen värjäämässä oudosti hohtavassa maailmassa.


Yöt olivat epätodellisia, alati taivaan peittävään pilvimassaan heijastuvia valoja, luonnottoman kaunista valosaastetta. Olin kuin eksyksissä, ymmärtämätön vuodenajan oikullisuudesta, päättämättömyydestä olla oma itsensä ja väsyin loputtomaan harmauteen.

Silloin harvoin, kun pilvet repeilivät, kuu kumotti outoa valoa koivujen rungoilla, luoden näkymän seisovista luurangoista, kapeista ja taivaita tavoittelevista. Epätodellinen valo pyyhkäisi maisemaa ja jalanjäljet hangella syvenivät.


Se loi outoja, valkoisen täyttämiä vaaleanpunertavia maisemia silmien heijastaessa kuvaa talvesta, joka suli sisältä päin. Ja kaikkialla maata kattoi pehmeältä vaikuttava lumi, taustalla tippuvien räystäiden ääni sekä jääpuikoissa virtaavat vesipisarat, maahan putoilevat... 

Kuin pastelliliidulla tarkasti hahmoteltu, valon täyttämä kuva, jossa talvi jo kyynelehti viimeistä katettaan, poistumistaan maisemasta. Yöllinen näky oli kaunis ja hiljainen, valon viipyillessä valkoisella hangella, joka  painui hitaasti lähemmäksi maata.


Pitkään kestänyt harmaa kausi sai ihmiset koteloitumaan, etsimään sisältä lämpöä ja turvaa vuodenajalta, josta ei saanut otetta ja joka ei tuntunut oikealta talvelta, todelliselta.

Se vaikutti vain vaimean harmaalta, alastoman aralta ja kuin hidastellen askeleitaan se jäi paikalleen peittämään koko taivaan, lopulta hiipien ihmisten mieliin, saaden ihmisen, melkeinpä jokaisen, unenkaltaiseen olotilaan, kuin elämään varjossa. Valo oli niin korkealla ja kaukana, antaen itseään odottaa...


Lämpötilat vaihtelivat, välillä jääpuikot sulivat ja seuraavassa hetkessä muodostui taas uusia.

Lumi oli raskasta, veden täyttämää ja vain pinnaltaan talven oloista. Lähemmin tarkasteltaessa näki enemmän vettä kuin lunta, läpinäkyviä lumen koostamia pisaroita, jotka olivat jo valmiita luopumaan olomuodostaan.


Lumi otti puiden rungoista tukea, liimaten uusia hiutalekerroksia entisten päälle, kylmän kosteille pinnoille. Jää laskeutui oudosti kallioilta, innoissaan harjoitellen jääurkujen tekoa, monihaaraisina, kuin sittenkin päättäen toisistaan erota.

Miten monesti, liian usein, näin yötaivaan saastuvan valosta, värittyvän epätodellisilla sävyillä ja jääpuikkojen kimaltelevan yötaivaan eri väreissä. Ja samaan aikaan lumi kukki vitivalkoisena puissa, kovettuneina tupsuina ja palleroina, oksien haaraan jumittuneina kasoina kuin omenankukat toukokuussa.

Katselin oksilta paenneen veden hakkaamaa hangen pintaa, joka muuttui koko ajan säätilan mukaan, näyttäen lopulta lohduttoman rokonarpiselta.


Ja se hetki kun pilvilautat väistyivät ja oli pitkästä aikaa mahdollista nähdä tumma, syvänsininen yötaivas, sitä hetkeä en unohda. Miten haltioituneena, tiheästi hengittäen, kävelin hitaasti katse taivaalle kohdistuen.

Katoavan valosaasteen valaisema, vähä vähältä tummaksi muuttuva kuulaan kirkas yötaivas, viikkojen harmauden jälkeen se iski suoraan syvimpään mieleen, herättäen ja ravistellen, kertoakseen että elämää on edelleen...

Koivut olivat kuin tarkasti öljyvärillä taivasta vasten maalattuja. Katselin syvänsinistä yötaivasta, jolla tähdet lepäsivät kirkkaina ja loistavina. Jätin käsistäni kaiken ja vain katselin, nautin pilvettömästä taivaasta vailla valosaasteen värjäämiä pilvilaineita.


Entä kuuran kuvioimat puut ja pensaat? Miten oksat näyttivätkään niin hennoilta, kuin ne voisi hetkessä poikki katkaista. Näennäinen yöllinen talven henkäys pinnoillaan oli vain hauraita kylmän varjoja, eivät muuta.

Ja kalvakka kuura kulki yli maiseman, koskettaen kaikkea kylmillä sormillaan.


Nopeiden lumimyrskyjen tuivertamassa ilmassa oli ihmeen rauhallista ja hiljaista. Vain tuulen ulvontaa pihamailla ja läheisen metsän puissa, valkeat lumen riekaleet kulkivat nopeasti ja kinostuivat, luoden kauniin pehmeitä laineita pihoilla.

Kevyt lumi tanssi ilmassa, henkäyksen ohuina harson palasina, kieppuen katoilla ja toisiinsa tukeutuvissa puissa, jossa ne olivat hetken levänneet rungoista kiinni pitäen.


Lumi laskeutui maahan keveinä laattoina, tunnista toiseen, yöllä ja päivällä, kuin haluten täyttää maan valheellisella valkeudellaan. Pitkään kestänyt harmaus ja nopeat säätilojen vaihtelut saivat ihmiset pois tolaltaan, kummastelemaan talven oikullisuutta.

Äkillinen kylmyys kuivatti kosteuden hangelle, jonka pinta oli hetkessä kuin himmeänä hohtavaa marenkia. Puiden valkea vaippa, sekin oli vain osa talven valhetta. Hetki valoa ja kaikki oli poissa.


Ja kun vihdoin, kuin suurenmoinen ihme, aurinko näyttäytyi taivaalla, oli kuin koko olemus olisi vapautunut pitkästä vankeudesta. Talvi temppuilee edelleen oikullisine sääilmiöineen, mutta auringon vaikutus luontoon ja mielentilaan on kerrassaan ainutlaatuinen.

Päivät yhtä aurinkoa ja iltaisin tähdet tuikkimassa taivaalla, lämpötiloja ja niiden vaihteluita voi vain arvailla, mutta huitukkaimaisesta käytöksestään huolimatta, talvi tekee tietä kevään tulla...


Meren rannoilla jäät heilauttelevat jo helmojaan, jyrkästi ylöspäin kääntyillen, kuin murtumakohtaa etsien ja rantakallioiden lumet ovat pois sulamassa, sohjona varjoissa ja kuopissa, pinnoilla keveästi liukuen.

Talvi on pahoinpidellyt kallioita, viiltänyt liuskoja pinnoilta. Ja lokit, miten ne kirkuvat...


Alla oleva video ansaitsee katsomisen koko näytön kokoisena. Uskomattoman kauniin ja silmien verkkokalvoilla pitkään vaikuttavan videon on taidokkaasti luonut Norjassa asuva, taiteen saralla monipuolinen lahjakkuus Arnoya Ari, jonka blogissa Jäämeren maisemat esiintyvät upeasti taltioituina.