BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Maassa raskasta kastetta, taivaalla salama ratsastaa...

Lauantaiaamu valkeni himmeän usvaisena, kosteana ja raskaana. Hieroskellessani silmistäni unihiekan jäänteitä, tajusin ikkunasta avautuvan maiseman ainutlaatuisuuden ja silloin minulle tuli kiire, tulipalo-sellainen.

En tälläkään hetkellä tiedä miten olen hypähtänyt vaatteisiini, tiedän vain sen etten käyttänyt pukeutuessani lainkaan järkeäni.


Ovi ei ollut riittää ja hyvä oli etteivät ikkunan pokat roikkuneet kaulallani, vauhtivanat vain sotkeutuivat toisiinsa kun minä jo mennä viiletin peltoja ja ojia pitkin kohti metsää ja puita, jotka usva oli peittänyt tiheällä harsollaan.

Kasteesta raskaat horsmat, pujot ja jättipalsamit, kuten myös huumaavasti tuoksuvat mesiangervot kohosivat ihmisen korkuisina kastellen minut hetkessä lahkeitani myöten märäksi. 


Mikään ei pidätellyt minua kahlatessani kasvien meressä kohti aukeaa, jonka takana metsä häämötti odottaen innokasta kuvaajaa. Heinät lakoontuivat askelteni alla, kasteen imeytyessä yhä enemmän lahkeisiini, kuvasin vimmatusti samalla hengittäen kosteutta sieraimiini.

Miten maalauksellinen kauneus avautuikaan edessäni, usvan kostealla siveltimellä maalaama akvarelli pehmeni enkä voinut kuin kuvata ja antaa kameran laulaa.


Usva väheni pikkuhiljaa, auringon kalpea ja kova valo lisääntyi koko ajan, ilma selkeni. Miten minä hymyilinkään itsekseni, nautin, kuvasin ja kastuin läpikotaisin.

Tällä kertaa heräsin liian myöhään, mutta olinpa valvonutkin. Kasteessa kahlailu ja usvamaiseman ihailu ei kestänyt kaikkineen kuin tunnin verran, aikaisemmalla heräämisellä olisin ehkä ehtinyt enemmän, ehkä en...


Ja usvan haihduttua, auringonvalo alkoi laskeutua puiden lehvistöä myöten viuhkana maahan. Jäljelle jäänyt kosteus kimalteli ja säihkyi vielä hetken aikaa lehdillä ja maassa, kunnes haihtui pois ja aamu eteni ajallaan...

Kaikkineen aamu-usva oli tämän kesän vaikuttavin tähän mennessä ja käsi sydämellä, nautin jokaisesta hetkestä, likomärkänäkin...


DesktopNexus 

Kaksi yötä, kaksi ukonilmaa salamoineen ja kuinka niin erilaiset valonäytelmineen. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä paksun harmaa pilvikerros peitti yötaivaan, ajelehtien näkymättömällä radallaan.

Pilvien yläpuolella käytiin salamasotaa, valomiekkojen valaistessa verhotun taivaan. Salamat iskivät sekunnin, kahden välein ja yötaivas loisti peitetyn valkoisin värein.


DesktopNexus

Ukkonen jyrisi kumeana kilometrien takaa, saapuvan sateen humina lähestyi vauhdilla ja puiden latvukset heiluivat levottoman tuulen etsiessä sijaa ilmavirroissa.

Sateen pisarat ropisivat nopeasti ja vauhdilla, janoinen maa joi juomistaan kosteuden liukuessa iholla.


Mahtava näytelmä sitoi vangikseen, katsojan silmät kiinnittyneinä mustanpuhuvaan kankaaseen, yhä uudempia ja vaikuttavampia valotaisteluita etsiäkseen.

Valonäytelmä päättyi vähän ennen kello kolmea yöllä ja taivaalle purjehtivat rauhallisen kalpeat, ohitse lipuvat pilvet. Oli melkein mahdotonta uskoa nähneensä silmien verkkokalvoille ja muistin syviin poimuihin vaipuneen luonnonvoimien näytöksen.


Yötä seurannut päivä helteineen ei tuonut helpotusta ilmanpaineeseen. Ilmankosteus ja täydeltä terältään helottava aurinko saivat ihohuokoset virtaamaan, hiuksia oli liikaa ja päänahka oli kauttaaltaan kostea. Vaatteet liimautuivat ihoon, niin vähän kuin niitä päällä olikaan.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä taivas tarjosi jälleen katseltavaa. Valosaasteen värjäämät pilvimassat siirtyilivät paikaltaan, paljastaen repeillessään laajoja aukkoja, tirkistysreikiä uteliaan katsella.


Kuin vielä  edellisen yön taistelun huumaamana salamoilla ratsastaja karautteli välkkyvällä ratsullaan kavioiden iskiessä kipinöitä, ukkosen kumahdellessa kauempaa.

Pilvien repaleisissa aukoissa salamat loistivat kirkkaina, hurjina ja vaikuttavina. Ne eivät enää suostuneet piiloutumaan pilvien peittoon ja niinpä kaikkialla välähteli huikaisevan kirkkaasti.


Muutama minuutti sadetta, viileää tuulta kuin lupauksena viileämmästä aamusta. Mutta mihin katosi ukkonen, jäljellä vain terävät vaakasalamat taivaita repien yksinäistä raivoaan puskien. Ja kohta väsyi salamoilla ratsastajakin tyhjän iskemiseen. 

Nämä salamoinnit ja ukkoset niukkoine sateineen olivat paljon melua tyhjästä, vaikuttavia näytelmiä toki, mutta painostava ilma jäi edelleen paikoilleen...


Tällä hetkellä aamurusko maalailee kauniin vaaleanpunaisia piirtoja heleänsiniselle taivaalle ja kostea viileys liikkuu ilmassa hiljalleen...

Alla oleva musiikki soi korvissani salamoiden välähdellessä silmieni edessä, ukkosen kumistessa kaukana ja sateen pisaroiden laskeutuessa raskaina...

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kuin kuva liimautuneena istuimeen...

Joskus toisinaan, elämässä kohtaa aivan erityisiä ihmisiä, kuulee äänettömyydessä eilisen ääniä ja jää paikalleen, ihmisten keskelle odottaen jatkoa tarinalle, jotta jokin pieni ohikiitävä hetki jäisi mieleen. 

On mahdotonta ymmärtää miksi, mikä erottaa juuri tuon tietyn hetken kaikkien koettujen hetkien joukosta siksi, joka avaa mielessä aukon johon se voi vaivatta sukeltaa.


On kuin se olisi täyttämässä juuri tiettyä tyhjää tilaa, joka sulkeutuakseen tarvitsee tuon nimenomaisen palasen. Tuo hetki palasineen töytäisi minua matkallani kotiin, täysinäisessä bussissa, juuri kun olin piiloutumassa lehden suojaan ja minut sai kiinni nopea katse ympäröiviin ihmisiin.

Ihmettelen usein tarinoita kasvojen takana, millaisia todella olemme, mitä näyttelemme, mille me annamme kaikkemme ja mitä kertoo se kuva kasvoillamme, jonka näytämme muille ihmisille...


Nopeita kohtaamisia, välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin toinen tarkkailee ja toinen vajoaa ajatuksiin. Erilainen maailma, se jonka näytämme ja se joka todella tapahtuu sisällämme.


En huomannut hänen tuloaan, saati poistumistaan, tuon naisen siniharmaissaan, mutta sen 15 minuutin ajan jonka yhteinen matkamme kesti, tuo nainen hallitsi ajatuksiani kokonaan.

Niin hiljainen ja huomaamaton ihminen, joka kuitenkin jätti minuun jäljen, jota vieläkin hetkittäin muistelen.


Hän oli kuin kuva liimautuneena istuimeen, jossa aika oli pysähtynyt yhteen hetkeen. Omassa maailmassaan, meidän keskellämme, meidän maailmassamme, yksi meistä, hiljainen...

On kuin joku olisi tuonut hänet mukanaan, unohtaakseen hänet bussin penkille istumaan. Äänettömyys kietoutui hänen ympärilleen, kuin leikaten pois muut ihmiset hänen lähellään, päätyen matkan jälkeen unohdukseen.


Hän muistutti ihmistä, jonka tunsin kerran, samalla tavoin kadoksissa maailmalta, ihmiset ympärillä vain yhteen sulautuvia ääniä, kenenkään koskematta, mieleen tunkeutumassa, täysin unohduksissa kuin lakastunut kukka menneisyyden puutarhassa...


Pieni kuihtunut nainen polkkatukassaan, himmeän kultainen panta hiuksillaan. Sormissa kymmenet sormukset kimaltaen, kuivuneen ihon ryppyjä seuraillen. Rintaneula kuluneine pintoineen, hohtavat ketjut kaulallaan muistoina entisestä loistosta, seuraten varjoina mukana.

Ulkomuodoltaan vaatimaton, hajamielinen ja kuitenkin, siinä hän istui keskellämme kuin kuninkaallinen. Hauras kauneus kasvoillaan, tiedostamattomat sanat huulilla, hän hymyili itsekseen, sisäänpäin uneksien.


Viina ei haissut, lääkkeiden vaikutusta tai vaikuttamattomuutta oli vaikea havaita, silmien ilme ja suupielten kaarteet olivat kuin eri paria. Hän oli vaipunut niin syvälle itsensä sisälle, kuin hän olisi kokonaan jäänyt eilisen pysäkille.


Aurinko heijasti epämääräisiä kuvia ikkunaan, bussin jatkaessa kulkuaan ja nainen siniharmaissaan, uneksi, uneksi vaan...

Yhtä aikaa läsnä ja kaukana kadoksissa, siellä missä silmät eivät tavoita ja äänet olivat korvien ulottumattomissa.


Ihon uurteet suupielistä alaspäin kääntyneinä, sameissa silmissä poissaolevaa usvaa, ehkä hänen mielensä vaelsi tyhjiksi jääneissä huoneissa, joissa kukaan ei enää ottanut vieraita vastaan...

Kuin aikapoimu olisi vanginnut hänet siihen hetkeen, jossa hän eli elämänsä elämän, oli vielä ihmisille näkyvä ja läsnä.


Miten helppoa onkaan kävellä hänen ohitseen, tuon pienen naisen kimalluksineen. Sisäänpäin kääntynyt, lempeä olemus, itselleen läsnä, muilta kadonnut. Kävellyttämässä omaa haihtuvaa itseään...


Lyijynharmaat, himmeästi hohtavat hiukset, pää taipuneena ikkunaa kohti, käsi käden päällä rauhallisesti, oli vain tämä hetki, joka päätti jäädä paikalleen.

Käänsin katseeni kohti ohikiitävää maisemaa ja kun silmäni palasivat kohtaamaan hänet uudestaan, nainen siniharmaissaan oli poissa, kuin häntä ei olisi ollutkaan...


Ehkä hän ei sittenkään unohtunut eiliseen, vaan eilinen vain kulki hänen ohitseen...