BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Sopivasti sekainen, levoton ja pitelemätön...

Maaliskussa säät ja lämpötilat, valon määrä ja pimeyden syvyys ovat vaihdelleet ääripäästä toiseen. Maaliskuuhun kulminoituu kahden vuodenajan taistelu vallasta, talven aika luopua ja taipua sekä kevään riemukas esiin ryntääminen.

Yöllinen taivas on näyttäytynyt milloin tähtikirkkaana ja huikaisevan kauniina, välillä pilvien peittämänä ja valosaasteen valaisemana värien leikkinä.


Joinakin öinä lumi on langennut maahan tiheinä hiutaleverhoina kun taas toisina öinä kostean tahmea, tiheä usva on pyyhkäissyt maisemalta sen selkeät ääriviivat, huitaissut likaisella rätillä yöllisen luonnon hiljaista kuvaa.

Ja kuitenkin, utuisuus läpäisee maiseman saaden siitä esiin enemmän kuin aikaisemmin. Umpihangesta vetisiin sohjolammikoihin, putoilevista jääpuikoista tappaviin piilojäihin.


Muutamien viikkojen ajan olen kävellyt luonnossa, pää keväästä entistä sekaisempana nuuhkinut tuulta ja talvea, odotellut varhaisten kevään merkkien ilmenevän niinkin vähäisessä kuin tuulessa ja sen tuoksuissa.

Umpihangessa loikkiminen on sekin tuonut omat mausteensa kevään odotukselle, jääpuikkohavaintojen tekemisestä puhumattakaan.


Kyllä, kevättä on ilmassa, välillä pienempinä ja välillä isompina annoksina. Pienen pienet muutokset, päivä päivältä väistyvä lumi, puiden rungoilta kadonneet jää- ja lumikuorrutukset.

Lintujen laulu ennen aamuviittä sekä ennen kaikkea valo ja sen lisääntyminen. Miten riemastuttavaa onkaan tajuta, että ulkona on valoisaa jo ennen puoli seitsemää ja luonnossa täysi tohina meneillään.


Muutamien viikkojen aikana myös oma mielentilani on muuttunut yhä enemmän ja enemmän kevättä enteileväksi. Olen juuri niin sopivasti sekainen, levoton ja pitelemätön, että mikään ei paremmin voisi olla merkkinä keväästä, valosta ja lintujen laulusta.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen myös syventynyt katselemaan taivasta, odottanut sen yöllistä avautumista innokkaan odottaville silmille, revontulten ja planeettojen näytelmää yksinäiselle katsojalle, jäisillä kallioilla seisoskellen.


Yön on arvoituksellinen seuralainen ja taivas sen oikukastakin oikukkaampi suojatti. Se ei aukea käskystä, toimi toiveiden mukaan eikä odotuksista huolimatta repäise pilvistä esirippuaan

Eräänäkin yönä tuijottelin jääpuikkojen välistä samettisen tummansinisellä taivaalla kasvavaa kuuta ja ikuistin jääpuikkojen salaperäisen terävää kirkkautta kylmää valoa vasten.


Tuntui oudolta siirtyä muutamassa päivässä malttamattomaan kevään odotukseen, aistia tuoksuja enemmän kuin ennen, kylmyyden verhojen vaimentaessa niitä.

Auringon säteet ja lämpö tunnustelivat vielä talvesta arkaa ihoa ja olemuksessa oli havaittavissa pientä levottomuutta. Paikallaan oleminen on entistä vaikeampaa...


Jääpuikot, huikaisevasta kauneudestaan huolimatta, ovat kuin hain hampaat, tiheitä, teräviä ja äärettömän tappavia. On kuin niiden kauneuteen sisältyisi aina vaaran uhka.

"Katso meitä kaukaa, ikuista meidät miten haluat, kuvina, sanoina, musiikkina tai maalauksina, mutta älä, älä missään tapauksessa tule liian lähelle..."


Yön jäiset maisemat eivät taipuneet kuviksi kameran muistikortille, vastahakoinen maisema väisti kaikki yritykseni ikuistaa mieleni syvyyksiin piirtyneet sadunomaiset kuvat, ja turhautuneena turvauduin niihin ainoihin linsseihin jotka eivät koskaan petä, silmieni verkkokalvoihin.

Päivällä nuo samat, alati muotoaan ja kokoaan muuttavat, jääpuikot kimaltelivat auringon paisteessa, sulivat lämmön kosketuksesta ja muodostivat omalaatuisia reittejään sekä muotojaan...


Miten nautinkaan kevään tulosta, solisevista puroista, veren kohinasta suonissani, päättömistä ajatuksista ja ennen kaikkea valosta, huumaavan kirkkaasta valosta, joka vapauttaa tunteeni, ajatukseni ja olemukseni  pitkästä pimeyden ajasta...


Alla olevan musiikin on säveltänyt Chuck Wild, mies jonka koskettimilta on lähtöisin monia sielunmaisemaa kuvittavia sävellyksiä  Huikaisevimman kokemuksen saa suurentamalla videot koko näytön kokoisiksi ja sen jälkeen kaikki on vain suurta kosmista nautintoa.

Ne ovat matkoja halki universumin, kohti uskomattoman kauniita kaasupilviä rauhallisen musiikin siivittäminä. Levoton sielu saa rauhan ja nukahtaa musiikkiin...




Emme ole yksin, emme ole ainoat...



YouTubessa katseltavissa olevat videot on kuvittanut  sunsty1e uskomattoman kauniilla koosteilla universumista, joka ei avaudu yöllisen kulkijan paljaille silmille, mutta näiden videoiden välityksellä on mahdollisuus matkustaa avaruuteen, uneksia ja kuunnella musiikkia, joka keinuttaa oman äärettömyytensä laineilla... 



Säveltäjästä, Chuck Wild, löytyy enemmän tietoa miehen omilta sivuilta tai Liquid Mindin sivuilta

torstai 22. maaliskuuta 2012

Pirskatti, kuvapalvelin nurin TAAS...

Voi itkujen itku ja kiroilujen kiroilut. Nyt tekisi mieleni kirjoittaa vain kirosanoja kirosanojen perään. Kuvapalvelu tömähti nurin ja kauhulla, tukka pystyssä, odottelen joudunko taas kerran poimimaan kuvan kerrallaan blogiin takaisin.

Sähköinen maailmamme on haavoittuvaisempi kuin koskaan ja haavoittuvaisemmaksi se tulee rakentumaan. Virtuaalimaailmamme ilmestyy ja katoaa yhtä mystisesti kuin sähköinen raha, jonka määrää ei kukaan enää kykene ennustamaan.


Nyt istun tumput pystyssä ja odottelen hetken mitä tuleman pitää. Jos mitään ei tule eikä mikään pidä, on vielä  kiukun käryt hiuksissa savuten etsittävä uusi kuvapalvelin tai jokin paikka, jossa kuvat eivät katoa virtuaalimaailmasta kuin Atlantis aikoinaan muinaistarujen maailmasta.


Ymmärrettävistä syistä olen vihainen, kärttyinen ja kiroilen...

Istun lattialla parkuen ja itseäni hiuksista repien. Todella "kypsää" ja aikuismaista käytöstä, mutta joskus tilanteet vain, varsinkin toistuessaan, saavat ihmisen kerrassaan tolkuttomaan tilaan.

Toivottavasti ei kukaan läheisyydessäni juuri nyt mainitse sanaa "kuvapalvelin", sillä reaktioni voisivat yllättää itsenikin...

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kadonneiden minäkuvien viidakko...

Kevät etsii jo polkujaan, sitä on selvästi ilmassa, mahdollisesta takatalvesta huolimatta. Sen aistii kaikkialla, raskaassa lumessa, enenevässä määrässä lintuja, yhä lumettomimmiksi käyvissä puissa ja ojiin alkukevään puroiksi laskeutuvissa kinoksissa.

Ystäväpiirini tapaamisissa on tällä hetkellä surullistakin surullisempi sävy. Vaikka miten haluammekaan palata niin sanottuun normaaliin elämään, jokaisena tapaamiskertana tajuamme yhden paikan tyhjillään.


Sähinkäinen, josta olen kirjoittanut kahteenkiin otteeseen, ei enää tämän maailman kauneus- ja hoikkuusmarkkinoilla joudu kilpailemaan, mutta on monia hänen kaltaisiaan, jotka odottavat pelastumistaan.

Iloinen ja suloinen sähinkäinen, naisellisuudessaan melkeinpä jokaisen miehen toiveiden kohde, teki epävarmuudessaan tuhoisan matkan omien ihannekuviensa alttarille, kohdaten liian myöhään sen edustaman tyhjyyden. 

Ja siellä hän kohtasi kaikkien ihanteiden papittaren, sisar Yksinäisyyden sekä kaksoissisarensa, Tyytymättömyyden.


Sähinkäinen ei osannut lopettaa, minäkuva ei kulkenut samaa matkaa kuin muuttunut ulkomuoto ja ohuimmillaankin hän oli mielestään liian lihava. Yksinäisyyttä lievittämään saapuivat kaksi tuhoisaa ystävystä, kuningas alkoholi ja pimeään unohdukseen tuudittavat pillerit.

Viimeiset tapaamiset Sähinkäisen kanssa osoittautuivat hänen yksinpuheluikseen. Hän halusi meidät samaan maailmaan, kadonneiden minäkuvien viidakkoon, jossa terveellistä oli vain terveellisestä ruoasta puhuminen, ei sen ja siitä nauttiminen.


Kenen psyyke kestää jatkuvaa nälkää, lääkkeitä, viinaa ja pettymyksiä, kun mikään ei muutu miksikään? Kun ihmisen kuva itsestään, todellista etsiessään, ei nälkiintymälläkään, sekaisena, löydy mistään.

Kun mikään ei riitä, elämä pakenee edestä ja samat täyttymättömät unelmat, niiden kuvajaiset sekä peilit rikkinäiset, seuraavat perästä.


Ihminen on totta itsenään, ei pelkkinä kuvina ihailijoiden pöydillä ja seinillä. Unelmia metsästäessään, hän astuu mitä todennäköisemmin pimeään, tyhjempääkin tyhjään elämään. 

Varjoissa, unelmien laidoilla ja todellisuuden reunoilla, yksinäisenä ja kylmissään, ihminen ihmettelee ihmisen nälkää, nälkää sisällään.


Ehkä me kaikki olemme syypäitä siihen, että ihmisen minäkuva on vääristynyt. Jospa mekin uskomme median välittämään kuvaan täydellisestä ihmisestä, jolla kauneutensa ja täydellisyytensä vuoksi on oikeus siihen elämään, johon meillä muilla ei ole pääsyä.

Ihmisten markkinat ovat sangen outoja paikkoja, joissa pärjää vain maastoutumalla ympäristöön sopivaksi, soveliaaksi mallinukeksi, joka piilottaa sielunsa syvälle, kenties myy sen eniten tarjoavalle. 

Vain tyhjiä poseerausilmeitä, pinnallista puhetta ja toisenlaisten arvostelua, elämää kadehdittujen kulissien takana...


Monet haluavat niin vimmatusti olla toistensa kaltaisia, samanlaisia, etteivät he huomaa miten maailma ympärillä muodostuu erilaisista, toisenlaisista ihmisistä, heidän elämästään ja tarinoistaan.

Mitä tämä maailma teki yhdelle meistä, läheisistä? Sähinkäinen uskoi heitä, jotka eivät välittäneet hänestä vähääkään ja hän kuvitteli niiden valehtelevan, jotka halusivat hänet lähelle elämäänsä.



Mikä tässä maailmassa on niin sairasta, että tytöt sekä pojat, niin nuoret kuin vanhemmat, käyvät ikuista kilpajuoksua ulkonäköseikoista?

Miksi me emme voi olla vain ihmisiä, omina itsenämme, sellaisina kuin olemme, muuttumatta toinen toistemme näköisiksi? Ihmisyydelle ja ennen kaikkea inhimillisyydelle ei ole ulkonäkövaatimuksia, sillä kauneus, hoikkuus ja samankaltaisuus eivät ole ainoat syymme olla olemassa.


Me uskomme itsestämme kaiken pahan ja kielteisen, mutta ystävälliset sanat ja sydämestä lausut kohteliaisuudet me käännämme mielessämme, päätyen päinvastiseen käännöslauseeseen. Sisäinen peili, mielemme vankila, välittää vain sellaisia kuvia, joissa näytämme toisten silmissä rumalta.

Ja se, mitä kukin sisällään pitää kauniina, ei välttämättä vastaa kaikkien muiden mielikuvia. Siksi toisen ruma on toisen kaunis ja suurinkin kauneus voi toisen silmissä muuttua mitä suurimmaksi rumuudeksi.

Ihmisen kauneus ei ole pelkkää ulkonäköä, se on paljon enemmän ja se loistaa meistä sisältä.


Onko mitään määrää sille, miten ihminen itseään pahoinpitelee...?


Voi pieni, iloisen eläväinen Sähinkäinen, meillä on ikävä sinua...