BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Karkauspäivänä kangaskaupasta toiseen...

Tänään koiraspuolisilla kanssaihmisillä on riittänyt vientiä. Moni on etsinyt ja ehkä löytänytkin jonkinlaisen turvapoteron ja rauhan sataman välttyäkseen pikkuhiljaa keväästä hullaantuvien, suorastaan levottomien naaraiden kiinni tarrautumiselta.

Ne onnettomat, jotka eivät ole ajoissa löytäneet piilopaikkaa, ovat vapaata riistaa, jotka lompakko levällään joutuvat juoksentelemaan kangaskauppojen välillä.


Jotkut tosin saattavat löytää itsensä sen vihonviimeisen paikan ovea availemassa, paholaisen luolan, kaikkien poikamiesten ja vapaana itseään pitävien koiraiden pahin painajainen toteutuneena.

Ne, jotka eivät ehdi alta pois ja vahingossa vastaavat kyllä, etukäteen mietityn ein sijasta, löytävät itsensä suorastaan kaistapäisestä tilanteesta. Timangeja, kultaa ja kaikkea, naaraan mielestä, mukavaa bling blingiä. Setelit lentävät, luottokortti parkuu vinkuessaan ja mikään ei riitä. Vai riittääkö...?


Koiras voi huokaista helpotuksesta, mikäli selviää vain kangaspalan ostamisella. Tosin, kangaspalalla ja kangaspalalla voi olla melkoisesti hintaeroa ja nykynaaraat ovat hyvin tietoisia tästä seikasta.

Voi käydä niinkin tukalasti, että koiras iloitsee ennenaikaisesti siitä, että naaras haluaa vain pikkuriikkisen kankaanpalan kosintansa tyrmäämisen lieventämiseksi.

Vaan kassalla karmaiseva totuus paljastuu, pienen kangaspalan hinnalla lähtisi kaupasta useampi pakka edullisempaa kangasta. Naaraan älykkyyttä ei kannata koskaan aliarvioida, varsinkaan silloin, kun operoidaan hänelle tutulla maaperällä.


Tämän pohdinnan oletus on siinä, että koiraat automaattisesti juoksevat karkuun kaikkia pesänrakentamisesta kiinnostuneita naaraita. Nykyisin tosin, näitä sitoutumiskammoisia naaraita taitaa olla yhtä paljon kuin koiraita, ellei enemmänkin...


Ja taas, näen silmissäni mielenkiintoisen kuvaelman siitä, mitä tapahtuu, kun naaras raahaa vähemmän innokasta kosinnan torjuajaa kangaskaupan ovesta sisälle. Ja tietysti naaras, älykäs kun on, on jo hyvissä ajoin tiennyt koiraan kosinnasta kieltäytymisen.

Niinpä ahne ja älykäs naaraamme on etukäteen tilannut kangaskauppaan aidoilla helmillä koristellun pätkän kangasta, pahimmassa tapauksessa aidoilla timangeilla kirjotun rätinretaleen, jota nyt sitten vastentahtoinen koiras riepotellaan kädestä rumasti raahaten maksamaan.


Olisi mukava tietää, onko tämä vanha tapa vielä nykyaikana voimissaan. Raahaavatko naaraat tosiaan tosissaan koiraita kangaskauppaan ja onko koirailla kenties salaisissa varastoissaan valmiina halpahallien tarjouslaatikoista löytyneitä kangaspaloja?


Karkausvuosi on kerran neljässä vuodessa, mutta kysymys kuuluukin, että onko se liian harvoin vai sopivasti...? Kerran neljässä vuodessa vai neljä kertaa vuodessa, siinäpä vasta miettimismyssyn paikka...

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kuin ikuisuus vailla kuvaa...

Miten elämä onkaan piirretty kasvoihimme, sen jokaiseen syvänteeseen, pehmeyteen, jonka pinnalla ihon juonteet ja huokoset vähitellen kulkevat alaspäin.

Ihmisen kasvoille ovat piirtyneet nekin ilot ja surut, onnen ja menetyksen hetket, jotka mieli on jo unohtanut, työntänyt syrjään uusien kokemusten tieltä.


Lapsen suloiset kasvot ovat kuin tyhjä kangas, elämän vielä ajan ja kokemusten pensseleillä käsittelemättömät, sivellintä pinnalleen odottamassa, viiltoihin valmistautumaton iho viattomuuttaan hohtamassa.

Sileät kasvot ovat kuin rakenteilla oleva talo, mielen kartano, jonka huoneet ovat vasta suunnitteilla. Ne ovat piirtämätön kartta ja tutkimaton maasto, jonka pinnassa askelten jäljet ovat merkittävämmät kuin kuljettu matka.


Minua eivät kiinnosta sileät, koskemattomat kasvot, minua kiinnostavat kasvot, joita elämä on veistänyt taltoillaan. Kuin puuta koskematonta, kovaakin kovempaa ydinpuuta, joka taipuu kovemman alla.

Kasvot ovat kuin elävä maalaus, joka muuttuu hetki hetkeltä. Toisinaan värien leikki kasvoilla kulkee nopeasti, toisinaan taas salaperäisen kaunis hohde viipyy niillä pitkään.


En etsi kasvojen sileyttä, puhtautta tai viattomuutta, etsin elettyjä tunteita, elämää, kolareiden jättämiä jälkiä, onnen ja epäonnen ryppyjä pehmeällä iholla.

Etsin ihmisessä sitä, joka nousee ihon läpi, toinen toisemme ohittaen ja kuitenkin, tunnen tuon ihmisen.


Unohtumattomat kasvot. Ja kuitenkin, kun kasvot unohtuvat, jää jäljelle se jokin, jolla ei ole ulkonäköä, vastaa kauneusihanteita, saa maalattua toiseksi, se on se jokin, joka palaa ihmisessä itsessään, ikuisesti.

Aivan kuten ääni, hymy, koko olemus tai liikkeet, ihmisen kasvot saattavat aiheuttaa rakastumista vastaavan sävähdyksen toisessa ihmisessä.


Mikä jättää jäljen, mikä kulkee ohitse siveltimen koskettamatta, syvät piirrot, kuin viillot konsanaan, piirtyvät kuin itsestään...

Etsin sitä, joka paljastuu, kun kaikki jätetään peittämättä...


Valo sataa kasvoille, paljastaen ihmisen, kokonaisuuden, jota ei ole häivytetty keinotekoisilla muokkauksilla, leikkauksilla tai Botoxilla.

Toinen todellisuus, jossa kauneus merkitsee muuta kuin lehtien nuoria, maalattuja ja leikattuja sileäihoisten ihmisten kuvajaisia, joiden iholla elämä vielä etsii polkujaan, valmiina maalaamaan viivojaan.

Ja jossain, lähempänä kuin haluammekaan, ajan maalari odottaa maalaamatonta pintaa...


Olemme niin täynnä kaipausta, odotusta ja unohdusta, että vasta myöhemmin tulee ajatus, ymmärrys siitä, että elämä on myös kaikkea muuta mahdollisuuksien näyttämöllä, ehkä enemmän kuin välittäisimmekään...

Kun sileys peittyy elämällä, ajan maalarin vetämillä viivoilla, ei tärkeintä enää olekaan maailmassa se, että on kaunein kaikkien joukossa vaan se, että silmissä on tuhat tarinaa, jotka odottavat kuuntelijaa.


Katseeni jää lepäämään kasvoihin, ohitse kulkeviin. Äänet taustalla vaimenevat ja tunnen hetken hidastuvan. Kuulen äänen puhuvan vierellään kulkijalle, sanojen laskeutuvan hiljalleen, punniten ja harkiten...

Ja yht'äkkiä toivon, enemmän kuin mitään muuta, että se ääni puhuu minulle, ei ohitseni. Ne silmät katsovat minua, sisälleni, eivät takanani käveleviä ihmisiä, joista kenties voisi olla hyötyä.


Valo kohtaa, kuin varkain, ihon juonteiden muodostaman epätasaisen maaston, yllätysten maiseman, jossa mikään ei ole uutta eikä mikään muutu vuosiksi.

Vain tämä hetki ja valon paljastamat juonteet, hiljainen, ajatuksiinsa vaipunut ihminen, paljaine kasvoineen.

Kaikesta näkee ja kykenee lukemaan, että elämä ei ole ollut helppoa, näyttänyt vain suurenmoisinta olemassa olevaa. Ja kuitenkin, koko olemus henkii sellaista tyyntä rauhallisuutta ja pientä onnea, että se on sillä hetkellä kauneinta maailmassa.


Pelkäämmekö ajan muokkaamissa kasvoissa sitä, että ne kertovat eletystä elämästä, tai ehkä siitä ettei kaikkea ole vielä elettykään, ennen kuin se jo päättyy tyhjään?

Vai pelkäämmekö sitä, että mitä syvemmät rypyt, sitä vähemmän aikaa, mahdollisuus toistaa nuorempana tehtyjä tyhmyyksiä ei enää lisäännykään, vähennyslaskun aikaan?


Ja kun kaikki lopulta katoaa, kasvoille asettuu tyhjyys, kuin ikuisuus vailla kuvaa...



Yhtä asiaa ihmettelen vieläkin, mielestäni ajan maalari kohtelee miehiä lempeämmin...


Ja vielä aarteita arkistojen, kätköistä kadonneiden vuosikymmenten, aiheeseen sopivaa...

torstai 9. helmikuuta 2012

Paratiisin kääntöpuolelta...

He tulevat Paratiisin kääntöpuolelta, nuo Helvettiin pudonneet onnettomat, joiden olemassaolosta emme halua kuullakaan.

Emme kutsu heitä kulkureittiemme varrelle, kolisuttelemaan mukejaan ja rasioitaan, polvistumaan kylmälle sementille, kädet yhteen painettuina, äänettömään pyyntöön asetettuina.


He ovat miehiä ja naisia, lapsia mukanaan ja he kaikki näyttävät ulkomaalaisilta, eivät kenenkään ystäviltä tai sukulaisilta...

Kaupunkien kaduilla, turuilla ja toreilla, auringon paisteessa ja pakkasen purressa, tuulessa ja sateessa, me kohtaamme heidät, vaikka silmämme väistävät, välttävät katsomasta kerjäläistä.


Kuljemme heidän ohitseen, näkemättä ja kuulematta, välttäen suoraa kohtaamista, kosketuksesta puhumattakaan.

Eivät he kuulu meidän maailmaamme, tuttuun ja turvalliseen, emmekä me halua heidän maailmaansa, kaikkeen likaiseen, epäonnistuneeseen.


Köyhistäkin köyhin, suomalainen selviytyjä, ei taipumaan saa jäseniään, suostu tai pysty kerjäämään, tai siis näinhän me luulemme ja haluamme sen olevan...

On aika kertoa tarina, joka ehkä osaltaan, joko vaikeuttaa tai helpottaa suhtautumista asiaan, sillä huomenna, jokaisena päivänä me kohtaamme heidät uudestaan...


Kävelin seuralaiseni kanssa armaan pääkaupunkimme keskustan katuja, törmätessämme yhä tutummaksi käyneeseen näkyyn, ihmiseen, meidän eteemme polvistuneeseen. 

Olimme ohittaneet polvistujan, kun seuralaiseni nykäisi minua, kehottaen kääntymään ja palaamaan jo kävelemäämme matkaa takaisin. Pysähdyimme polvistuneen miehen eteen...


"Hei", seuralaiseni tervehti miestä. Polvistuja nosti katseensa, vastaten tervehdykseen, täydellisellä suomen kielellä. "Mitä sinä täällä polvistelet?", kyseli seuralaiseni hiljaisella äänellä.

"Nopein tapa tienata päivän tarve", kuului tyhjentävä vastaus. Rasian pohjalla yhden ja kahden euron kolikot seurustelivat sopuisasti keskenään, muutaman setelin pilkistellessä kolikoiden keskellä.

"Tyhjä rasia kestää täyttyä pitempään, syöttikolikot tuovat nopeammin rahaa lisää." Saimme pikaisen oppitunnin kerjäämisestä ja lopuksi syyn siihen, miksi seuralaiseni tuttu oli polvillaan, esittäen ulkomaalaista kerjäläistä.


Hän oli jo pitempään seurannut ulkomaalaisten kerjäystekniikoita, pukeutumista ja käyttäytymistä, jonka jälkeen hän puki ylleen näytelmän puvustukseen kuuluvat asusteet, aloitti näytelmäkappaleen esittämisen. 

Miehen puvustus oli suorastaan täydellinen. Ja kuka meistä pysähtyisi pitemmäksi aikaa tarkastelemaan saumalleen, vaatetusta kerjäläisen...

Harmaaksi virttynyt musta pusakka, hihansuut repsahtaneina, päässään ruskea resoripipo, jonka hiippa lerpatti nuupahtaneena kuin viime vuoden vettyneet tärkit olisivat sitä pahoinpidelleet.


Hän oli polvistuneeseen asentoon liikkumattomaksi patsaaksi asettautuneena,  ryppyisiin toppahousuihin jäätyneet jalat verhottuina.

Jalkojen alla mytty eilisen vaatteita, edessä loistaen kuin pieni kalpea aurinko, Flora-margariinirasia.

Mitä kireämpi pakkanen, sitä nopeammin Flora-rasia täyttyi . Parin tunnin sinnikkäällä polviasennolla, välillä lämpimikseen hyppien, hän sai  sen päivän rahantarpeen täyteen.


Seuralaiseni kertoi myöhemmin, että kohtaamamme suomalainen kerjäläinen kuului siihen yhteiskunnan ulkopuolella elävään ihmisryhmään, joka elää päivästä päivään päänsä pillereihin tukahduttaen, yli jäävät roposet kaltaistensa parissa pelaten.

Tarina lyhyesti kirjoitettuna on tässä, enemmänkin tuli ilmi, mutta se ei ole oleellista, vain se, että ulkomaalaisena kerjäläisenä pitämämme, voi ollakin jotain aivan muuta...


Ja mikä on tämän tarina sanoma, jos sanomaa olikaan?  Ehkä se, että he vaikuttavat ulkomaalaisilta, mutta he saattavat olla meidän, kenen tahansa lapsia, ystäviä, sukulaisia tai tuttavia.

Ja jokaisena päivänä kerrallaan, joudun aina uudestaan pohtimaan, katsonko suoraan, vai annanko katseen vaipua suojaan...

Ja pahempaakin paremmin tähän lopuksi sopii alla oleva kappale, jossa löytyy syy moneen kurjuuteen ja joka on monelle totta tänäkin päivänä...

Selvisi myös tärkein syy ulkomaalaisena esiintymiseen, vartijat eivät keskity heidän pois hätyyttelemiseen, kaiken energian voi keskittää näyttelemiseen.

Ja kyllä, mekin pudotimme kolikkomme ja saimme silmäniskun kyytipoikana kansainvälisen toivotuksen, "God bless You", vahvasti murtaen...

perjantai 3. helmikuuta 2012

Talvi, petollisen raaka rakastaja...

Tämän viikon aikana luonto on muuttanut oikullisen naisen tavoin olemustaan. Jäätävän kylmyyden rakennellessa huurteisia taideteoksiaan, lumi muovaili kuvanveistäjän taidolla maisemaa.

Kirpeän sininen taivas, harsomaisena hohtava nouseva kuu, yksinkertaisen, pelkistetyn kauneutta, jota katsellessa silmän liike hidastuu...

Wardy (Alan Ward)

Auringon valaisemaa, kylmääkin kylmemmän sinistä taivasta vasten piirtyneet, koivujen valkoisella huurretut ja lopuksi kimaltelevalla pölyllä silatut oksat melkeinpä pakahduttivat olemukseni.

Pää ylöspäin kohotettuna seisoin ihailemassa luonnon kaunista katseenvangitsijaa ja olin niin tolkuttoman onnellisessa olotilassa, että olin humpsahtaa nurin silkasta elämän ihanuudesta.


Jään kukat ilmestyivät ikkunoihin, piirtäen haurasta pitsiään lasien pinnoille. Kova auringonvalo pehmeni, suodattuen lumisten oksien läpi ja maisema muistutti vanhaa öljyvärimaalausta, kaunista, liikkumatonta ja hiljaista.

Kuiva pakkanen salpasi hengityksen, poltti hetkessä sormet kylmiksi, kamerakin temppuili ja kuvaaminen loppui siihen. Säkenöintien taltiointi lumella oli siirrettävä seuraavaan, pakkasen raottamaan, hetkeen leudompaan.


Sisällä, lämpimissä huoneissa, tuuli soitti ilmastointikanavissa, muuttaen sävelkulkujaan törmätessään venttiilien sulkijaan. Huilumaiset äänet nousivat ja laskivat, muodostivat selkeitä melodioita, jotka yht'äkkiä vaihtuivat, rakeisiksi vaimenivat.

Tuuli sävelsi pientä musikillista konserttoaan, varioiden kerta toisensa jälkeen samaa melodiaa, muuttaen sävelkulkuja huimapäisen viulistin tempperamentin mukaan. Kyllä, ilmanvaihtokanavissa vaeltava tuuli piti omaa konserttiaan, kenenkään estämättä kulkuaan.


Huurre ryöpsähteli puissa, takertuen tiukasti oksien paljaille pinnoille, muodostaen kiteisiä rakennelmia, jotka säkenöivät timanttipölyn lailla, valon kipinöidessä niiden terävillä kulmilla.

Kylmyys pakotti luonnon mukautumaan, pukeutumaan vastasataneen lumen valkeaan, ja yhä metalliakin kovemmaksi muuttuva pakkanen otti maailman omakseen...


Lumi laskeutui puiden latvuksille, kunnes hiutaleista se viimeinen, pudotti kertyneen lumen, aina vain alemmille oksille. Tuuli tarttui vapaasti laskeutuvaan lumeen, levittäen sen ilmaan kuin harsomaisen kangaskaistaleen. Valo lävisti kiteet ja spektrikaarien nopea liike himmeni silmän iirikseen.

Miten pientä, levollista ja kaikki aistit täyttävää. Ilo hieroi sisintäni, onnellisuus resonoi iholla, senhetkisistä hetkistä täydellisin, tunkeutui syvimmälle.


Tiistaina jäin pitkäksi toviksi seisomaan kaupan edustalle, ostoskassit maassa retkottaen. Pilvettömällä taivaalla melkein täydellinen puolikuu hohkasi kylmyyttään ja sen viereen piirsi lentokone valkoisia vanoja vesihöyryllään.

Ja jälleen kerran, pää ylöspäin kääntyneenä, katselin taivaalla muovautumassa olevaa kuvaelmaa, ilosta aivan typertyneenä. Hetkessä tapahtuva, ainutlaatuinen kohtaus, jonka jälki sisimmässä kestää pidempään ja joka sai ihmisen pysähtymään, yksinään.


Talvi voi olla hyvinkin julma vuodenaika, kauneudellaan sivaltava, vaaratilanteita luova ja  turvallisuusnäkökohtien huomioon ottamisesta huolimatta peltikolareita, loukkaantumisia ja kuolemaa kylvävä petollisen raaka rakastaja.

Ja kuitenkin, valkoistakin valkoisemman lumen maalaamasta, vaarojen täyttämästä maailmasta huolimatta, hyrisen ilosta ja onnesta, täristen terävillä hampaillaan purevasta pakkasesta huolimatta syvässä hangessa...


Camille Saint-Saëns:n upea sävellys hivelee rauhallisuudellaan, kamarimusiikin kauneutta vielä pakkasesta paleleville korville ja viluisille käsille. 

Kylmästä kohmeiset sormet kietoutuvat ison teekupin ympärille, silmät sulkeutuvat ja ajatukset ajelehtivat sellon täyteläisen äänen siivittämänä timanttipölystä kimaltavien hankien äärelle, kuuran kiteiden kauneuteen...



Suuresti ihailemani sellistin, Yo-Yo Ma:n tulkinta samasta sävellyksestä löytyy tästä linkistä. Niin kaunista ja herkkää, sello värähtelee taitavien sormien alla ja jousi kulkee sulavasti kielillä, vieden kuulijansa toisiin todellisuuksiin. Tulkinnoissa on eronsa... 

Edelleenkään Yo-Yo Ma:n YouTubeen ladatuista konserteista ei löydy upotuskoodia, joten linkki on ainoa mahdollisuus.