BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Makaaberi tanssi kera Kuoleman...

Mieleni kuvat vaeltavat menneissä viikoissa, sisältäen välähdyksiä muutoksista, jotka tapahtuivat  luonnossa. Niin paljon ja niin nopeasti, hetkien humalaa, yksittäisten päivien vajotessa unholaan.

Lyhyen ajan sisällä, muutamien päivien aikana, syksy paljasti oikullisuutensa. Perjantaina satanut ensilumi, joka puhalsi kylmän kosketuksensa maahan, kadotti päivien kuluessa valkean harsonsa. Talven ensiaskeleet sulivat vesisateeseen, joka lankesi kovana hentoon lumikerrokseen.


Olen kuunnellut hanhien huutoja, katsellut lukuisia muuttolintujen auroja, parvia pääni päällä aamuhämärillä niityillä, pystyyn kuivuneiden horsmien ja pujojen korkean kasvun keskellä. 

Metsä huusi rujoja tarinoitaan nopeasta kuolemasta, pimeästä ajasta kuukausiksi eteenpäin. Kesä täyttyi ja muuttui unohdukseksi, iltojen laskeutuessa aina vain aikaisemmin. 


Kulkiessani luonnossa huomasin, miten viileys hellästi kosketti harmaanvihreinä loistavia kasveja, kylmillä käsillään hiveli puiden runkoja, nojautuen lopuksi pudonneiden lehtien valmistamalle, maatuvalle vuoteelle...



Tuulten raskaat kädet painoivat hentoja oksia vasten runkoa, riepotellen vastahakoisimpia kädellä kovalla, pakottaen lopuksi ne taipumaan tahtonsa alla.

Ja autiotalojen pihamailla, unohdetuissa puutarhoissa hennoilla oksillaan, kantavat kuolemaa tekevät omenapuut mätänevää satoaan.


Hento riite veden päällä, jäisiä ryppyjä siellä täällä. Miten maisema muuttuukaan, valon vaeltaessa oudoilla paikoilla runsaus on vaihtunut paljaaseen, varjojen etsiessä uusia pintoja itselleen...


Kesä liukui nopeasti silmien ohitse, nopeammin kuin ehdin tajutakaan ja jo nyt käteni hapuilevat syksyn maailmaa, törmäten talven etiäiseen kuin juureen, joka on aina ollut olemassa.

Elämä luonnossa on kuin ikuinen matka, josta tiedossa on vain lähtöasema, aikataulujen koko ajan muuttuessa...


Ja puut, ne seisovat riisuttuina ja alastomina, tanssien tuulten siivittäminä illan viimeistä valssia. 

Vasta hetki sitten ne olivat vaihtaneet kesäisen heleät pukunsa värikkään yltäkylläisiin juhlavaatteisiin, valmistautuen makaaberiin viimeiseen tanssiin, jossa kiihkeää otettaan tiukensi itse Kuolema, pysähtyen hetkeksi...


Jäätävillä kupeillaan se kosketti koskettamistaan, lepäsi raskaasti hennoilla lehdillä, talloen alleen viimeisenkin loistavan vihreän korren ja viittansa hulmuten, hengitys jäästä huurtuen, se heitti ilmaan valon sinisen.


Hetkellinen värien kauneus, maan raskaan kolea tuoksu ja ilmassa kipunoiva kylmän kirpeys. Nämä hetket ovat aamulla jo muuttuneet, vain tämä yö aikaa vaeltaa ja aistia tuoksujen alati muuttuvaa maailmaa...


Synkän yrmeät pilvet taustallaan, valo nojaa puihin valaisten maisemaa. Kylmän hohde ilmassa ja kohta jo hengitys luo höyryn aaltoja ulos virratessaan.


Syksyn hämärät illat ja kaiken yllä ilmassa keinuva pimeän viitta, joka raottelee välillä kostean utuisia reunojaan. 

Se läpäisee katuvalojen keltaisen kiilan asfalttiparketilla, jolle lehdet ovat liimautuneina värikkäinä kerroksina, kiillotettuna sadeveden kiiltävällä lakalla. 


Lehdet, kuin pienet kaarnaveneet, uivat sadevesimerellä katujen pintoja myötäillen, kieppuen pyörteissä, päätyen lopuksi viemäreihin tai ojien syvänteisiin kadoten.


Talven maisemamaalari odottelee taustalla vielä vuoroaan, valkoisen väripaletti valmiina, ja kuin harjoitusmielessä se roiskii innoissaan, maatuvien lehtien pintaan kimaltelevan valkeaa kuuraa.


Pilvet vaihtavat nopeasti muotoaan ja taivas, se on kuin marmoria, harmaan eri sävyjä, vaaleanpunaisesta kellertävän kelmeään. Luonto on järjestyksessä, kaikki syksyn syvät tuoksut selvästi tunnistettavissa ja värimaailma, se etsii ääriään...


Sateen ääniä, kostean kosketuksia iholla, yltäkylläisiä yön tuoksumeriä ja syksy sukeltaa ihmisessä syvällä...

Ja lämpimän huovan sisällä, kynttilöiden valon välkkyessä seinillä, kuuntelen musiikkia nauttien turvallisesta pimeydestä. Olen syksyn merkitsemä...


Silmieni edessä käydään päivittäin raivoisaa taistelua, vähä vähältä tummenevista pihlajanmarjoista. Tilhet parvissa räpistelevät siipiään toinen toistaan vastaan, melkein pudoten lehdettömästä puusta. 

Pihlajien oksat notkuva raskaina runsaasta sadosta, mutta siitä huolimatta, kilpailu on kovaa ja ahnetta. Siivet väpättävät, tanssiaskeleet oksalla nopeutuvat, kunnes tilhistä toinen väistyy, luovuttaen mehukkaimman marjatertun vahvempansa nauttia.


Yön vaipuessa kohti aamua, olen kohdannut muutamia mäyriä ja supikoiria, pihalla melskaavista ketuista ja kissoista puhumattakaan. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen siitä, että olen elossa ja minulla on ollut mahdollisuus kokea näitä hetkiä luonnossa.

Onnellisuuteen riittävät pienet asiat, ne jotka liikuttavat ja luovat muistoja, joiden merkitys on mahdollista ymmärtää joko nyt tai myöhemmin, aikanaan...


Mielessä lievää haikeutta, luopumista vanhasta, antaen uuden vuodenajan etsiä oman tilansa alati muuttuvassa luonnossa. Ajatukset etsivät uusia polkuja ja koko olemus valmistautuu pimeisiin öihin, kylmän kyntäessä tunnottomuutta iholla. 



Kaikkialla luonnossa, niin surullisen kaunista ja on kuin ikuisuus piirtäisi merkkejään iholla, unessa...



Musiikkivaliantani  on hyvä esimerkki siitä, että sävellyksillä on mahdollisuus elää ikuisesti, kullekin ajalle ja maulle notkeasti muuntautuvina versioina, uudella tavalla sovitettuina ja viihteellisemmässä muodossa. 

Nuoret soittajat videolla ovat ikähaitarilla 13 - 18-vuotiaita. The PianoGuys osaa ottaa kuulijansa...


Ja ne Beethovenin 5 salaisuutta, niissä viisaus etsii aikaansa, ottaa mielen mukaansa ja ne elävät myös tässä ajassa, kuten satoja vuosia sitten, oman aikansa neron ajattelemina...

Videon lopussa oleva mainospuhe häiritsee jonkin verran kuuntelukokemusta, mutta ei ole ilmaisia lounaita, ei totta tosiaan....


13 kommenttia:

Ari kirjoitti...

Sanojen palvontaa, upeita sanallisia polkuja. Tämä ei ole blogin päivitys, tämä on ikkuna uuteen sanalliseen maisemaan. Runoksi tämä on liian pitkä ja saagaksi lyhyt, joten tämä on huokaus ruonon sielulta, eli anima poema.

ricardo alves / são paulo,brasil kirjoitti...

very very poetic!

Sussi kirjoitti...

uskomattoman upea sanojen, ajatusten ja kuvien yhdistelmä.

Beatris kirjoitti...

Magiche e splendide foto accompagnate da versi sublimi!
Un abbraccio e buona giornata da beatris.

Hietatar kirjoitti...

Kylmänväreet kiirivät selkäppiissäni kuunnellessani voimallista paatoksellista musiikkia, lukien ja katsoen kuvia.
Tämä vuodenaika tuli upean väkevästi koettua makaabeerisen tanssin pauloissa.:)

Mustis kirjoitti...

Voi Pitsit olet täällä! Ihana juttu! Minulla on ollut ikävä Sinua ja runollista tekstiäsi ja musiikki on tosi lumoavaa:) Hyvää Pyhänaikaa. Luin jotakin aiempiasi ja siellä oli aika räväkkää pitsiä:)

Pia Koskinen-Sanchez kirjoitti...

Taas niin ihanan kaunista rauhoittavaa tekstiä ja mahtavat kuvat!

Saraheinä kirjoitti...

Nämä sanat näkisin kuvina, vaikka et olisikaan kuvittanut tekstiäsi...

Kiki kirjoitti...

Upea!! Taas kerran uskomatonta sanallista ilotulitusta...
Miten voikaan kuolemasta kertova teksti olla niin täynnä elämänvoimaa ja elämäntarvetta!

Birgitta kirjoitti...

Mahtavaa tekstiä. Kun olin maalla ja niin lähellä luontoa, tajusin miten kaukana olen tänä syksynä ollut todellisuudesta. Vesi, sade, tuulen mukana lähtevät koivunlehdet olivat niin liki, että vihdoin näin missä vaiheessa menen. Ehkä lehtien putoaminen ja tuulen vihmohta järvenpinnalla tuntui oman syksyn henkiseltä matalapaineelta, mutta kuitenkin niin kauniilta.

On hienoa, että meillä on nämä vuodenajat, sillä huomaan lämpiäväni pimeässä illassa. Tajuan kaipaavani kynttilän loimua tai pehmeää olotilaa. Kunhan lumi saapuu, niin talveni on täynnä toivoa.

Oikein oikein ihanaa viikonloppua sinulle <3

Aili-mummo kirjoitti...

Kiitos Pitsit tästä upeasta sanamaalailusta ja verrattomista syksykuvista!:DD

Musiikki on myös mukaansatempaavaa, kiitos kaikista näistä!

Oikein hyvää ja muistorikasta pyhäinpäivän iltaa sinulle, Pitsit!<3

Eko kirjoitti...

Huhh...huhhh...
Katselin...lueskelin...
Ihailin...
Mainio ja kaunis on blogisi.
Valitettavasti kommenttini ovat usein 'alle arvostelun'...
Vierailtua tulee kuitenkin - hyvä niin.
Paljon Kiitoksia vierailuistasi ja useista kommenteista.
Mukavaa että olet kannustavana voimana 'waarille'...!
Räntä-lumiset Terveiset Kuusamosta...

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Ari!
Kiitos, uskomattoman upea kommentti. Mitä tuohon enää voi sanoa kuin nöyrä niiaus ja pitsien heilautus...:)

Hi Ricardo!
Thank you, much appreciate your kind words...:)

Hei Sussi!
Kiitos. Ei vain sanat, myös kuvat sekä musiikki luovat tunnelman, sen kokonaisuuden jota haluan sanoillani tavoitella...:)

Ciao Beatris!
La ringrazio per le gentili parole, io li apprezzo. Avere un autunno bello e prendersi cura ... :)

Hei Hietatar!
Ah, tuo musiikki, se vain vie mennessään. Paatoksellista, kyllä sitäkin, eniten kuitenkin ihailen PianoGuysin mieletöntä taitoa yhdistää kahta eri melodiaa täydellisen toimivaksi sävellykseksi. Sanat suorastaan kiisivät näppäimistökllä kuunnellessani musiikkia ja haltioituessani siitä. Ilman musiikkia en olisi mitään. Kiitos sanoistasi...:)

Hei Mustis!
Jeps, en mikä koko ajan ole runotyttö, olen myös se jalkaa maahan lujasti tömisyttävä ruutitynnyri. Luonto vain saa minusta irti kaiken kauniin ja rauhallisen. Yöt ovat ominta aikaani, vaikka elämä ei antaisikaan aina tilaisuutta jäädä yöhön uneksimaan ja tekemään havaintoja...:)

Hei Pia!
Nuo kuvat saivat minutkin aivan sekaisin. Sanat, kuvat ja musiikki, kun ne ovat tasapainossa, on mahdollisuus vain upota kokonaisuuteen. Kiitos...:)

Hei Saraheinä!
Totta, sanat ilman kjuvia, niiden pitäisi toimia yksinäänkin, mutta silmätkin tarvitsevat ruokaa, kaunista sellaista ja siksi koko sanallinen, kuvallinen ja musiikillinen paketti on tarjolla yhtä aikaa...:)

Hei Kiki!
Kiitos, ilotulitustapa hyvinkin. Olin täysin haltioitunut luonnosta, syksystä, kaikesta ympärilläni tapahtuvasta sekä tuoksuista, että olin hajota näppäimistöni ääreen. Joskus sanat vain lähtevät lentoon, itsenäisesti ja lupaa kysymättä. Kuolemassa on yllättävän paljon elämää...:)

Hei Birgitta!
Luonto tosiaan saa ihmisen perusasioiden äärelle. Todellisuus katoaa helposti, mielen askarrellessa arjessa. Luonto näyttää pienuuden, ohjaa perimmäisten kysymysten äärille, joissa tunnistaa oman itsensä, sen miksi on tullut. Vuodenajat ja niiden vaihtelevuus ovat uskomaton rikkaus, usein sen vasta huomaa maailmassa, joissa vuodenajat eivät eroa niin paljoa toisistaan...:)

Hei Aili-mummo!
Kiitos itsellesi ja totta, maalailen sanoilla, olen aina mieltänyt asian niin. Musiikki itse asiassa tempasi mukaansa enkä enää ehtinyt valikoimaan sanoja, ne vain tulivat ja veivät mukanaan. Näin johdateltavissa ihminen on...:)

Hei Eko!
Eivät sinun kommenttisi ole alle arvostelun, ei sinne päinkään. Hienoa, jos olen ollut kannustavana voimana. Tosin, nautin suuresti kuvistasi ja niitä värittävistä sanoista, ne ovat sinun persoonallista tyyliäsi, muista poikkeavaa ja elävää. Niin, kauneus on se, jota metsästän ja josta haen voimaa elämään. Haluan nauttia elämästä ja kaikesta mitä se tajoaa, tuo mukanaan. Olen onnellinen, mikäli sanoillani pystyn jakamaan edes vähäisen osan siitä, mitä tunnen luonnossa...:)