BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Makaaberi tanssi kera Kuoleman...

Mieleni kuvat vaeltavat menneissä viikoissa, sisältäen välähdyksiä muutoksista, jotka tapahtuivat  luonnossa. Niin paljon ja niin nopeasti, hetkien humalaa, yksittäisten päivien vajotessa unholaan.

Lyhyen ajan sisällä, muutamien päivien aikana, syksy paljasti oikullisuutensa. Perjantaina satanut ensilumi, joka puhalsi kylmän kosketuksensa maahan, kadotti päivien kuluessa valkean harsonsa. Talven ensiaskeleet sulivat vesisateeseen, joka lankesi kovana hentoon lumikerrokseen.


Olen kuunnellut hanhien huutoja, katsellut lukuisia muuttolintujen auroja, parvia pääni päällä aamuhämärillä niityillä, pystyyn kuivuneiden horsmien ja pujojen korkean kasvun keskellä. 

Metsä huusi rujoja tarinoitaan nopeasta kuolemasta, pimeästä ajasta kuukausiksi eteenpäin. Kesä täyttyi ja muuttui unohdukseksi, iltojen laskeutuessa aina vain aikaisemmin. 


Kulkiessani luonnossa huomasin, miten viileys hellästi kosketti harmaanvihreinä loistavia kasveja, kylmillä käsillään hiveli puiden runkoja, nojautuen lopuksi pudonneiden lehtien valmistamalle, maatuvalle vuoteelle...



Tuulten raskaat kädet painoivat hentoja oksia vasten runkoa, riepotellen vastahakoisimpia kädellä kovalla, pakottaen lopuksi ne taipumaan tahtonsa alla.

Ja autiotalojen pihamailla, unohdetuissa puutarhoissa hennoilla oksillaan, kantavat kuolemaa tekevät omenapuut mätänevää satoaan.


Hento riite veden päällä, jäisiä ryppyjä siellä täällä. Miten maisema muuttuukaan, valon vaeltaessa oudoilla paikoilla runsaus on vaihtunut paljaaseen, varjojen etsiessä uusia pintoja itselleen...


Kesä liukui nopeasti silmien ohitse, nopeammin kuin ehdin tajutakaan ja jo nyt käteni hapuilevat syksyn maailmaa, törmäten talven etiäiseen kuin juureen, joka on aina ollut olemassa.

Elämä luonnossa on kuin ikuinen matka, josta tiedossa on vain lähtöasema, aikataulujen koko ajan muuttuessa...


Ja puut, ne seisovat riisuttuina ja alastomina, tanssien tuulten siivittäminä illan viimeistä valssia. 

Vasta hetki sitten ne olivat vaihtaneet kesäisen heleät pukunsa värikkään yltäkylläisiin juhlavaatteisiin, valmistautuen makaaberiin viimeiseen tanssiin, jossa kiihkeää otettaan tiukensi itse Kuolema, pysähtyen hetkeksi...


Jäätävillä kupeillaan se kosketti koskettamistaan, lepäsi raskaasti hennoilla lehdillä, talloen alleen viimeisenkin loistavan vihreän korren ja viittansa hulmuten, hengitys jäästä huurtuen, se heitti ilmaan valon sinisen.


Hetkellinen värien kauneus, maan raskaan kolea tuoksu ja ilmassa kipunoiva kylmän kirpeys. Nämä hetket ovat aamulla jo muuttuneet, vain tämä yö aikaa vaeltaa ja aistia tuoksujen alati muuttuvaa maailmaa...


Synkän yrmeät pilvet taustallaan, valo nojaa puihin valaisten maisemaa. Kylmän hohde ilmassa ja kohta jo hengitys luo höyryn aaltoja ulos virratessaan.


Syksyn hämärät illat ja kaiken yllä ilmassa keinuva pimeän viitta, joka raottelee välillä kostean utuisia reunojaan. 

Se läpäisee katuvalojen keltaisen kiilan asfalttiparketilla, jolle lehdet ovat liimautuneina värikkäinä kerroksina, kiillotettuna sadeveden kiiltävällä lakalla. 


Lehdet, kuin pienet kaarnaveneet, uivat sadevesimerellä katujen pintoja myötäillen, kieppuen pyörteissä, päätyen lopuksi viemäreihin tai ojien syvänteisiin kadoten.


Talven maisemamaalari odottelee taustalla vielä vuoroaan, valkoisen väripaletti valmiina, ja kuin harjoitusmielessä se roiskii innoissaan, maatuvien lehtien pintaan kimaltelevan valkeaa kuuraa.


Pilvet vaihtavat nopeasti muotoaan ja taivas, se on kuin marmoria, harmaan eri sävyjä, vaaleanpunaisesta kellertävän kelmeään. Luonto on järjestyksessä, kaikki syksyn syvät tuoksut selvästi tunnistettavissa ja värimaailma, se etsii ääriään...


Sateen ääniä, kostean kosketuksia iholla, yltäkylläisiä yön tuoksumeriä ja syksy sukeltaa ihmisessä syvällä...

Ja lämpimän huovan sisällä, kynttilöiden valon välkkyessä seinillä, kuuntelen musiikkia nauttien turvallisesta pimeydestä. Olen syksyn merkitsemä...


Silmieni edessä käydään päivittäin raivoisaa taistelua, vähä vähältä tummenevista pihlajanmarjoista. Tilhet parvissa räpistelevät siipiään toinen toistaan vastaan, melkein pudoten lehdettömästä puusta. 

Pihlajien oksat notkuva raskaina runsaasta sadosta, mutta siitä huolimatta, kilpailu on kovaa ja ahnetta. Siivet väpättävät, tanssiaskeleet oksalla nopeutuvat, kunnes tilhistä toinen väistyy, luovuttaen mehukkaimman marjatertun vahvempansa nauttia.


Yön vaipuessa kohti aamua, olen kohdannut muutamia mäyriä ja supikoiria, pihalla melskaavista ketuista ja kissoista puhumattakaan. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen siitä, että olen elossa ja minulla on ollut mahdollisuus kokea näitä hetkiä luonnossa.

Onnellisuuteen riittävät pienet asiat, ne jotka liikuttavat ja luovat muistoja, joiden merkitys on mahdollista ymmärtää joko nyt tai myöhemmin, aikanaan...


Mielessä lievää haikeutta, luopumista vanhasta, antaen uuden vuodenajan etsiä oman tilansa alati muuttuvassa luonnossa. Ajatukset etsivät uusia polkuja ja koko olemus valmistautuu pimeisiin öihin, kylmän kyntäessä tunnottomuutta iholla. 



Kaikkialla luonnossa, niin surullisen kaunista ja on kuin ikuisuus piirtäisi merkkejään iholla, unessa...



Musiikkivaliantani  on hyvä esimerkki siitä, että sävellyksillä on mahdollisuus elää ikuisesti, kullekin ajalle ja maulle notkeasti muuntautuvina versioina, uudella tavalla sovitettuina ja viihteellisemmässä muodossa. 

Nuoret soittajat videolla ovat ikähaitarilla 13 - 18-vuotiaita. The PianoGuys osaa ottaa kuulijansa...


Ja ne Beethovenin 5 salaisuutta, niissä viisaus etsii aikaansa, ottaa mielen mukaansa ja ne elävät myös tässä ajassa, kuten satoja vuosia sitten, oman aikansa neron ajattelemina...

Videon lopussa oleva mainospuhe häiritsee jonkin verran kuuntelukokemusta, mutta ei ole ilmaisia lounaita, ei totta tosiaan....


perjantai 12. lokakuuta 2012

Kuvapalvelin, prkl, taas sekaisin...

Nyt loppui kärsivällisyys...

Ei riitä huumorintaju, eivät istumalihakset ja hihatkin paloivat, eivätkä enää pelkästään kärynneet. 

Yli tuhannen, jo julkaistun, kuvan siirtäminen Picasaan ja sieltä blogiin on sellainen työmaa, että tällä hetkellä harkitsen viikon itku-meditaatiota.

Kolmas kerta tämän vuoden sisällä kun palvelin temppuilee. Minulla ei ole lehmän hermoja, en ole jääkaappiviileä perusluonteeltani ja koipeni lyhenevät olemattomiin tällä tasajalkaa hyppimisellä.

Olen kyllästynyt, raivoissani, itkuun purskahtamaisillani. En enää tiedä mitä tekisin...

Edessä oleva työmäärä saa suorastaan tainnoksiin. Nyt äkkiä, heti, pian joku olkapää johon nojata, kastella pusero ja vain parkua suoraan ääneen...

Mitähän seuraavaksi?

No, jospa hetken vain odottelisin. Jospa muutaman päivän sisällä selviäisi jotakin ja saisin siirrettyä rauhallisemmalla vauhdilla kuvia Picasaan. 

Uskon kyllä vähemmälläkin, että blogikuvat on siirrettävä Picasaan, mutta pahuksen pirullisella tavalla tämäkin oppi piti takoa itsepäisiin aivoihini.

Onko muilla yhtä kaistapäisiä kokemuksia, maksullisista kuvapalvelimista, kuin minulla? Olenko valinnut kuvapalvelimekseni sen pahimman, rahastavan pirulaisen, jonka suurinta hupia on kiusata Pitsi-parkaa...

Ja tähän postaukseen ei sitten tule kuvan kuvaa, ei varmasti tule...

tiistai 9. lokakuuta 2012

Syitä ja selittämättömyyksiä...


Miten tekniikka taas paiskasikaan aivoille uutta opeteltavaa, hämähäkinseitit päässä rikkoutuivat ja pitsit päälläni muutosten myrskyissä vain lentelivät ja tuulettuivat...

Kauan Blogger uudistuksellaan uhkasi, herjasi ja nalkutti, kunnes siirtyi lopullisesti uudistettuun käyttöliittymään ja Pitsin päässä poksahti. Pitäessäni kynsin hampain kiinni vanhasta ja turvallisesta sekä pitsipäälle soveliaan yksinkertaisesta käyttöliittymästä, jouduin lopulta taipumaan pakon edessä. 


Ei tehnyt mieli sitten yhtään ja sekin oli yksi syy muiden joukossa olla kirjoittamatta blogiin. HTML-koodin kanssa häärääminen on mennyt mahdottomaksi, koodi kulkee kuin etana kuvien päällä ja yritä nyt siinä sitten näperrellä omia koodeja. Pahus, olen vihaisempi kuin vihainen...




Google+ lähestyi minua sähköpostilla todeten, että Pitsit sekaisin ei heidän tietojensa mukaan ole todellinen henkilönimi. Oikeassa olivat, mutta miksi sen pitäisi ollakaan, oikea? 

Pitsit sekaisin on blogi-identiteettini, minulle tärkeä nimenä ja sanaparina... Google antoi 7 päivää aikaa tehdä jotain eli antaa heille oikea nimeni ja jos en niin tekisi, he kiittäisivät kokeilusta ja poistaisivat Google+ -tilini. Sanoin itse hyvästi ensiksi.




Enää en voi antaa g+ -tunnustuksia enkä kuulua kenenkään piireihin, mutta muualla internetin ihmeellisessä maailmassa kuljen vielä Pitsit sekaisin.

Ja kaiken aikaa, pirskatin Blogger, blogin lukijat näkyvät ja katoavat. Yhden gadgetin jo kiukkupäissäni poistin, sillä joku mainos-paholainen tunkeutui reviirilleni. Ja sehän ei käy, ei sitten millään. Että ketutti, ketuttaa vieläkin...




Vieläkin hihat käryävät, savut lentelevät päälaellani ja reviskelen pitsejä raivoissani. Ei ole ilmaisia lounaita, ei aamiaisia eikä edes illallisia, tuskinpa edes kahveja, yöpalasta nyt puhumattakaan...  

Kuulkaahan nyt kiukutteluani Google ja Blogger, siamilaiset kaksoset, minusta ette julkista tee, ette naita mainoksillanne ettekä sotke ihmissuhdeverkostojani. Pirskatti sentään, olen vihainen ja kärttyinen!!!!!!



Mitä pidemmäksi tahaton blogitauko on venynyt, sitä korkeammaksi on kirjoitelmien blogissa julkaisemisen kynnys noussut. Kirjoittamista en ole jättänyt koko aikana, mutta se on jo eri tarina...

Olen antanut Blogistanian olla rauhassa. Kirjoittamatta ja lukematta, vierailematta blogeissa, kommentoimatta. 



Tarvitsin aikaa itselleni, väljyyttä ajatuksilleni ja tottumista muutoksiin sekä siivet selkääni ennen syvän tummaa sukellusta suoraan syksyyn ja kirjoitelmiin.

Olen elänyt elämääni, ollut ystävä ystäville, ihminen ihmisille. Olen kulkenut tietäni tunteiden myllerryksessä, tapahtumien keskiössä, räpiköinyt pinnan alla ja pinnalla, nauttien ja/tai kiukutellen jokaisena hetkenä varsinkin sen jälkeen kun ne ovat ohitse, selvitetyt ja täydesti eletyt.



Tällä hetkellä tunnen olevani kuin muusikko joka on hylännyt instrumenttinsa, peläten ja uskoen siihen etten kykene enää koskaan julkisesti soittamaan. Nuotit hylättyinä ja unohduksissa, viulut ja sellot koteloissaan, nurkassa. Piano kätkettynä maailmalta, kadoksissa.

Kun sisällä palaa on kuljettava, kuin unessa, yöstä raukeilla teillä ja kaduilla, sateen valuessa hiuksilla ja kasvoilla.



Ja kyllä, on aika taas kirjoittaa, vierailla blogeissa ja kommentoida. Lukemattomia en välttämättä enää ehdi lukemaan, mutta aina jossain vaiheessa istahdan paikalleni ja lueskelen lempiblogejani, kauaksi taaksepäin siihen hetkeen, jolloin hiljenin...



Syksyn mustanpimeisiin iltoihin, sateen ääniin asfaltilla sekä kaikkialla ympärillä pyörteilevään kipeän koleaan kosteuteen sopii alla soiva kauniin surullinen pianokappale. 

Olin jo taipunut tekemään musiikkivalinnan Chopinin Tristessen hyväksi, mutta sitten tuli SE tunne, kaiken kääntävä tunne siitä, että valinnan tulee kohdistua alla olevaan kappaleeseen.


Nimestään huolimatta kappaleella ei ole Ludvig van Beethovenin kanssa muuta tekemistä kuin se, että Ernesto Cortázar II ihaili säveltäjän töitä ja nimitti siksi oman sävellyksensä Beethovenin kunniaksi. Vaikka kyseessä ei siis olekaan Beethovenin sävellys, se on kuitenkin kaunista kuunneltavaa.

Ernesto Cortázar II:sta löytyy yllättävän vähän tietoa, siitä huolimatta että hän ja hänen perheensä olivat/ovat latinalaisessa Amerikassa erittäin tunnettuja.



Näppäimistö on saanut kyytiä, pitsit ovat tauon aikana rähjääntyneet, jopa repeilleet, mutta ette te minusta niin vain eroon pääse. Kaupasta lisää pitsiä, näppäimistö hetkeksi pakastimeen ja siitä se taas alkaa, kirjoittaminen...