Tähdenlennot taivaalla eivät taipuneet helpolla silmille havaittaviksi valovanoiksi, eivät vaikka kuinka monta yötä ja aamuyötä niitä odottelin, kylmyydessä värjöttelin ja vartioin taivasta väsyneillä silmilläni.
Kunnes yhtenä yön tuntina taivas repesi, lennätteli meteoreja kiivaasti ja haltioituneena vain katselin niiden kiitoa taivaan kannella, muistamatta kuvata.
Illan ja sydänyön jälkeen, aamuyöllä noin kello neljä, taivas oli kirpeän kuulas, puhdas, yönsininen ja raikas. Vielä en antanut periksi, en. Kohdistin katseeni kauas, ylös tähtiin ja toivoin tähdenlentojen kipinöivän esiin.
Ja ne tulivat, nopean hetken ajan, kiitivät yhtenä isona ryppäänä kaukana, tuskin silmin erotettavissa, mutta kuitenkin. Siellä ne erkanivat toisistaan, lähestyivät maata, katosivat.
Taivas valaistui ja hajosi, eheytyäkseen jälleen kunnes se lopulta jätti verhonsa levälleen ja taivasnäytelmä saattoi alkaa uudelleen.
Kallioiden äänettömyydessä eksynyt tuuli etsi paikkaansa ja taivaalla tähdenlennot syöksyivät kiihkeästi, nopeaan...
Takamuksen alla muovipussiin hätäisesti tungettu tyyny, repussa termospullo, kamera ja jalusta. Mitä muuta ihminen voi tähdenlentojen yönä mukaansa toivoa...
Se oli niin pakahduttava tunne että ajatuksissa vilahti kysymys, voiko yhteen ihmiseen mahtua onnea niin paljoa kerrallaan.
Ja minä olin kuin yhtenä tähdenlentona, mukana kiirehtimässä, välkkymässä kymmenien muiden joukossa, niin vapaana, nopeana ja onnellisena.
Ja miten minä vapisin paikallani, katse kohdistuneena taivaisiin. Joskus, joinakin mieleltä anastettuina hetkinä toivoin, että joku jossakin olisi jakamassa kanssani näitä huikaisevia hetkiä, jolloin olin melkeinpä irti itsestäni.
Itseä suurempi tunne silmien edessä tapahtuvan valonäytelmän keskellä oli hetkittäin pyhä, koskematon kuin viileä suoja ympärilläni. Kykenemättä liikkumaan, olemaan paikallaan, vain katselemaan ja hengittämään samaa ilmaa...
Tähdenlentojen aikaan en lausunut toivomustakaan ja siksipä minulla oli kaikki aika vain nauttia ja keskittyä silmieni edessä esitettävään ainutlaatuiseen näytelmään...
Eräänä toisena tummanpuhuvana yönä tarkkailin taas taivasta, pilvetöntä ja tumman samettista. Ja hetken odoteltuani, katse ylös kohdistettuna, näin ensimmäisen välkkeen jota seurasi eriaikainen sarja sinkoilevia valonauhoja kylmän valkoisesta vaaleaan keltaiseen, eripituisia ja värisiä, nopeita.
Muistan, miten jo pienenä tyttönä rakastin tähdenlentoja, tummia öitä ja yksin kallioilla istumista. Niiden mukana sain paeta, kauas ja kovaa, kiitäen taivaalla yhden valaisevan hetken, sammuakseni kokonaan...
Ei kahta kysymystäkään siitä, mikä musiikki soi korvillani kirjoittaessani tekstiäni yöllisistä tähtinäytelmistä sametinsinisillä kylmänkipeillä taivailla...
Kaikissa selaimissa video ei välttämättä avaudu sitä napsauttamalla. Mikäli haluat kuunnella kappaleen suoraan YouTubessa, linkki kuuntelu- ja katselukokemukseen tässä.
Itse taltiointi on avaamisen arvoinen, Sivert Høyemin musiikki vie mukanaan, tämä kappale erityisesti...