BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 25. elokuuta 2012

Ihmeellisiä aamuja ja öitä, taivaalla kiitäviä tähtiä...

Tähdenlennot taivaalla eivät taipuneet helpolla silmille havaittaviksi valovanoiksi, eivät vaikka kuinka monta yötä ja aamuyötä niitä odottelin, kylmyydessä värjöttelin ja vartioin taivasta väsyneillä silmilläni. 

Kunnes yhtenä yön tuntina taivas repesi, lennätteli meteoreja kiivaasti ja haltioituneena vain katselin niiden kiitoa taivaan kannella, muistamatta kuvata.

Alex Ruiz

Se yö alkoi samankaltaisilla  pilviverhoilla kuin tähdettöminä öinä aikaisemmin, tiukasti kiinni vedettyinä, valosaasteen värittäminä, lupaamatta mitään. 

Elokuinen yö kutsui kallioilla istujaa ja kuin vanhasta tottumuksesta kiipesin korkealle, puista kiinni pitäen, valmistautuneena pelkkien pilvien katselemiseen...


Illan ja sydänyön jälkeen, aamuyöllä noin kello neljä, taivas oli kirpeän kuulas, puhdas, yönsininen ja raikas. Vielä en antanut periksi, en. Kohdistin katseeni kauas, ylös tähtiin ja toivoin tähdenlentojen kipinöivän esiin.

Ja ne tulivat, nopean hetken ajan, kiitivät yhtenä isona ryppäänä kaukana, tuskin silmin erotettavissa, mutta kuitenkin. Siellä ne erkanivat toisistaan, lähestyivät maata, katosivat.


Taivas valaistui ja hajosi, eheytyäkseen jälleen kunnes se lopulta jätti verhonsa levälleen ja taivasnäytelmä saattoi alkaa uudelleen.

Kallioiden äänettömyydessä eksynyt tuuli etsi paikkaansa ja taivaalla tähdenlennot syöksyivät kiihkeästi, nopeaan...


Takamuksen alla muovipussiin hätäisesti tungettu tyyny, repussa termospullo, kamera ja jalusta. Mitä muuta ihminen voi tähdenlentojen yönä mukaansa toivoa...

Se oli niin pakahduttava tunne että ajatuksissa vilahti kysymys, voiko yhteen ihmiseen mahtua onnea niin paljoa kerrallaan.


Ja minä olin kuin yhtenä tähdenlentona, mukana kiirehtimässä, välkkymässä kymmenien muiden joukossa, niin vapaana, nopeana ja onnellisena.

Ja miten minä vapisin paikallani, katse kohdistuneena taivaisiin. Joskus, joinakin mieleltä anastettuina hetkinä toivoin, että joku jossakin olisi jakamassa kanssani näitä huikaisevia hetkiä, jolloin olin melkeinpä irti itsestäni.



Itseä suurempi tunne silmien edessä tapahtuvan valonäytelmän keskellä oli hetkittäin pyhä, koskematon kuin viileä suoja ympärilläni. Kykenemättä liikkumaan, olemaan paikallaan, vain katselemaan ja hengittämään samaa ilmaa...

Tähdenlentojen aikaan en lausunut toivomustakaan ja siksipä minulla oli kaikki aika vain nauttia ja keskittyä silmieni edessä esitettävään ainutlaatuiseen näytelmään...


Eräänä toisena tummanpuhuvana yönä tarkkailin taas taivasta, pilvetöntä ja tumman samettista. Ja hetken odoteltuani, katse ylös kohdistettuna, näin ensimmäisen välkkeen jota seurasi eriaikainen sarja sinkoilevia valonauhoja kylmän valkoisesta vaaleaan keltaiseen, eripituisia ja värisiä,  nopeita.

Muistan, miten jo pienenä tyttönä rakastin tähdenlentoja, tummia öitä ja yksin kallioilla istumista. Niiden mukana sain paeta, kauas ja kovaa, kiitäen taivaalla yhden valaisevan hetken, sammuakseni kokonaan...


Niiden kylmä maailma oli sama kuin omani, ne kulkivat taivaalla yksin, palaen puhtaasti...


Ei kahta kysymystäkään siitä, mikä musiikki soi korvillani kirjoittaessani tekstiäni yöllisistä tähtinäytelmistä sametinsinisillä kylmänkipeillä taivailla...



Kaikissa selaimissa video ei välttämättä avaudu sitä napsauttamalla. Mikäli haluat kuunnella kappaleen suoraan YouTubessa, linkki kuuntelu- ja katselukokemukseen tässä

Itse taltiointi on avaamisen arvoinen, Sivert Høyemin musiikki vie mukanaan, tämä kappale erityisesti...

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tähdenlentoja metsästämässä...

Linnut lentävät jo levottomasti, viileys kirpaisee iholla ja yön kuulaus on tummempaa, syvempää kuin muutamia öitä sitten. Maa tuoksuu yhä enemmän pudonneilta, kadonneilta kukilta ja lehdiltä, käsissä maan kosteus ja mielessä palaava syksy ja sen odotus.


Aamu-usvat vierailevat yhä useammin niityillä ja metsissä, alavilla mailla. Aamut ovat sumeat ja kosteat kulkea. Jaloilla kasteen pisarat, hiuksilla usvan kostea käsi liikkuu hiljaa. Olen kuin unessa, aika kulki nopeaan ja kesä on jo lopuillaan.


Yöt ovat täynnä pimeyttä, tummaa kauneutta, jonka vain yössä vaeltava voi tuntea. Jälleen kerran, sydän kiihkeästi pamppailen valmistaudun tuleviin aamuöihin, tähtien sirkukseen, sinkoileviin tähdenlentoihin kylmenevässä yössä, kalliolla istuskellen ja kuvaillen, kahvia lämpimikseni nautiskellen.


On taas se aika vuodesta, jolloin Perseidien meteoriparvi lennättää tähdenlentoja taivaalla usean yön aikana. 

Tähdenlentojen yöt, hetket taivaalla, ovat huikaiseva kokemus, vertaansa vailla ja niiden vuoksi aika kallioilla ei kulu turhaan...


Perjantaina, yhdeksän jälkeen illalla, taivas oli vielä paksun pilviverhon peitossa, mutta viime vuoden tähdenlentojen tarkkailusta viisastuneena, tutkailin vähä väliä valosaasteen värjäämää taivasta ja taas kerran, se piti lupauksensa ja avasi verhojaan.

Mutta mitä tapahtuikaan varhaisina aamuyön hetkinä? Taivaalla vaelsi revennyt pumpulipeite, raotellen vain muutamia aukkoja avoimeksi tähdenlentojen tarkkailijalle. Kalvakka kuunsirppi hohkasi kylmyyttään ja odotus, se jatkui edelleen.


Tuuli harhaili vaimeana riippakoivujen oksissa eikä pilvipeite liikahtanut tarpeeksi paikaltaan. Perjantaiyö kääntyi aamuun ja tähdenlentojen metsästys siirtyi seuraavaan yöhön.

Kalliolla istuskellessa, ajatukset vaelsivat omia ratojaan, luoden mielikuvia, antaen ratkaisujaan kysymyksiin jotka olin jo ehtinyt unohtaa.


Tähdenlennoilla tai ilman, yöllinen odottelu, ajan viettäminen itsensä kanssa, on aina mieltä avaavaa. Ei välttämättä alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta luonnossa ei pety koskaan...

Ja reppu, se jäi odottamaan yötä seuraavaa...


Lauantain ja sunnuntain vastainen ilta ja yö kuluivat pilvien liikkeitä seurailemalla. Kylmä koski ihoa ja pilvet, ne pysyivät edelleen taivaan peittona. Repeileviä aukkoja siellä täällä, pumpulipilvien vaeltelua ja lupaavaa lipumista ilmavirtojen mukana.

Miten minä odotinkaan, innosta ja kylmästä vapisten kalliolla, jalusta ja kamera valmiina tuulen liikkuessa vaivihkaa läheisten puiden oksilla.


Yö ei palkinnut odottajaa, taivas ei raotellut tarpeeksi verhojaan ja tiedossa on vielä lisää öitä istuskella kallioilla, juoda kahvia ja ihmetellä elämän totuuksia.

Onneksi on vielä öitä, tähdenlentoja joita odotella sekä ne hetket, jolloin odotus palkitaan...


LINKKEJÄ:

Lisää tietoa tähdenlennoista sekä niiden esiintymisestä elokuisella yötaivaalla löytyy seuraavilta sivuilta:

maanantai 6. elokuuta 2012

Ja ääni, miten se iholla liikkuukaan, niin pehmeästi ja hiljaa...

Näiden pimenevien iltojen aikaan, kun valo vaipuu horisontin taakse ja ajatukset aloittavat harhailunsa kuuntelen musiikkia, joka lämmittää sisältä ja pitää menneisyyden möröt loitolla. Aina se ei onnistu ja silloin tarvitsen ääntä, joka rauhoittaa mielen ja kehon kokonaan.

Yksi ääni monista, itselleni tärkeäksi muuttuneista, on Sivert Høyemin tummankaunis, pehmeä ja syvälle kaivautuva ääni, joka keinuttaa pimeässä kulkevaa mieltä rauhoittavilla ääniaalloilla, aallonharjoilla koko mielessä tapahtuvan matkan ajan.


Miten miehen ääni voikaan koskettaa ihoa niin, että se tunkeutuu jokaiseen ihosoluun, saa hiukset kipinöimään sähköisinä, silmät sulkeutumaan ja näkemään näkyjä?

Ja ääni, se kulkee hiljaa yössä, hyväillen korvien käytävillä, hiipien uskomattomiin, villeihin uniin, liikkuen levottomasti... 

Lähellä ja kuitenkin niin kaukana...


Muinaiset meret silmissäni, lintujen äänet huutamassa korviini ja tuulet sekoittamassa hiuksiani, satuttamassa mieltäni. Koko olemukseni soi, värisee hiljaa ja ääni, se vain kulkee ihollani hyväilevin kosketuksin...

Olen äänten vietävissä, ne saavat vieteltyä minut keinumaan laineilla nukuksiin, herätäkseni äänen virtaan, hitaasti lävitseni tulvivaan...


Alla olevan laulun tarina on surullisen kaunis, sanoihin on piilotettuna pettymyksen ja menetyksen  tunteet, lyriikaltaan hämäännyttävän sekava ja kuitenkin, niin kauniin pelottava. Jokaisella rivillä ja rivien välissä muistellaan mennyttä, tapahtunutta surua, elämän valumista turhiin tapahtumiin...

Ääni tavoittaa minut syvältä, maalaa kuvia mieleni maisemiin vaipuakseni unelmiin, tavoittamattomiin. Ja minä hymyilen onnellisena itselleni, kulkien kuin tahdoton ja sokea mukana äänen, joka levittää eteeni mustan maisemat, tuulen joka itkee äänettömästi vierelläni.

Mutta ääni, se viettelee, vie mukanaan korkeuksiin, ennen kokemattomiin...


Ääni kulkee sisälläni yrittäessäni siirtyä muistoissani lähemmäksi, siihen hetkeen jolloin mikään ei satuttanut, oli vain niin levollinen ja hyvä olla. 

Ja pienin askelin etenen äänimaailmassani, eilistä paetessani jätän samalla jalanjälkeni ajan rikkomaan hiekkaan, joka etäännyttyäni yhä enemmän hajoaa...


Valo lävistää ohimoni pimeyden levätessä raskaana luomillani, uin muistoissani kuin ennenkin. Kädet kuin tuhannet oksat tavoittelevat sisintäni, lähellä sadan auringon polte enkä enää tunne itseäni.

Oksien sivallukset kupeiden kätköissä, salaisuus kaukana kuin eilinen ei olisi koskaan ollutkaan. Vain tämä kaikkialla soljuva tajunnan virta, joka johdattaa pois kaikkien luota.


Äänillä ja sanoilla on mahdollista kuljettaa iholla kuin vähä vähältä jähmettyvää, viileääkin viileämpää vettä, joka polttaa sisältä, siirtää sinne missä tänään en ole, tuntomuisti herkkänä muistellen...

Ja käsi, hitaasti kuin hiipien, lämmintä kosketustaan säteillen vieläkin kuin tänään olisi eilen. Miten minä tärisen, kuuntelen ja muistelen, itsestäni tiukasti kiinni pitäen uneksien käteni olevan toisen...


Mieleeni palaa muisto kaukaa aikojen takaa, kuin peto joka aikansa on odottanut paljastumistaan. Tarttuen hetkeen jona en osannut olla varuillani, tajunnut eilisen oven olevan raollaan. 

Tuntomuisti peittyy toisella, sillä jonka muistini halukkaasti palauttaa, unohtaakseni sen jota alunperin en halunut edes muistaa.


Tänä yönä nukun ja uneksin, iho iholla niin lähellä ja kiinni, kädet lämpöä ja läheisyyttä säteillen ympärilläni...



Yllä olevan kappaleen "First Day of Somersaults" sanat ovat luettavissa täällä.

Sivert Høyem oli upeaa musiikkia esittävän, nyt jo hajonneen, Madrugada-yhtyeen laulusolisti ja musiikintekijä, joka tekee nykyisin soolouraa. 

Olen aikaisempien blogikirjoitusteni yhteydessä käyttänyt Madrugadan musiikkia tunnelman luojana ja tässä linkit teksteihin sekä musiikkiin: This Old House ja Lift Me yhdessä Ane Brunin kanssa.