BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Piilossa pahan puutarhassa...

Kulkiessani öisillä teillä ja poluilla olen kastunut sateissa, tärissyt kylmän hyytäessä ympärilläni ja samalla olen mieleni pimeillä käytävillä repinyt pahaa aina vain pienemmiksi palasiksi, kunnes sen mitättömät riekaleet ovat leijuneet tomuna edessäni. 

Enkä vieläkään ymmärrä pahaa, käsitä sen manipuloivia mekanismeja, hypnoottista taitoa vangita mieli saaden sen tekemään sitä mitä haluaisin välttää eniten. Kunnes tajusin, ettei minulla ole tarvetta eikä minun tulekaan sitä ymmärtää.


Paha syntyy ja kasvaa ympärillämme, meidän kaikkien sisällä, meistä itsestämme. Se tarttuu tiukasti kiinni, päästämättä koskaan irti. Se solmii yksipuolisia sopimuksia, joilta pelastaa vain hetkellinen tajunnanvirta, jolla on onnellinen taito sokeuttaa, löytää unohdus pahuudesta...

Jotain tai jokin tässä ajassa on epäselvää, epäinhimillistä ja epäilevää. Ihminen ei ymmärrä enää edes itseään, kunnioita toisia, toisten elämää ja epätoivo saa meistä esiin painajaisiakin pelottavimpia ihmishirviöitä sekä alistumiseen väsyneitä ihmislapsia, joille ikuinen uni edustaa turvallista satamaa...


Olemmeko kuin pieniä taimien alkuja, joita Paha poimii mukaansa, sattumanvaraisesti valiten, matkallaan salaiseen puutarhaansa? Vailla omaa tahtoa, mahdollisuutta vaikuttaa kasvualustaan, kasvaen siellä missä vain on pienikin mahdollisuus kasvaa täyteen mittaan.

Onko täydellisin ja suurenmoisin kukka pahan puutarhassa pahin meistä kaikista? Onko paha ilma jota hengitämme, ravinne maassa joilla juuriamme ravitsemme, se jota eniten pelkäämme ja jolta olemme piilossa Pahan puutarhassa?


Tämän päivän runsas uutistarjonta on kuin osa pahuuden ansioluetteloa, täynnä suruja, menetyksiä ja monenlaisia totuuksia. 

Olen lukenut niitä ja ihmetellyt sitä, mihin inhimillisyys on kadonnut. Vain pahoja uutisia ihmisten häiriintyneestä käyttäytymisestä, toistensa vahingoittamisesta ja tuhoamisesta. Ja kuitenkaan, en voi jättää lukematta...

Olen käyttänyt aikaani vaeltamalla päämäärättömästi aamuöisillä poluilla, mietiskellyt pahaa sekä ihmisyyteen liittyviä muutoksia, joita on näkyvissä kaikkialla.


Kesäkuun aikana olen myös lukenut melkoisen määrän kirjoja sekä katsonut tv-ohjelmia, joiden aiheena on ollut kaikkien julmuuksien arkkipaha, holokaust ja toinen maailmansota. Olen etsinyt yhtäläisyyksiä tähän päivään ja toivonut etten löytäisi yhtäkään.

Julmenpaakin julmimpia tarinoita ihmisistä, jotka olivat toisille ihmisille petoja sekä tapahtumista joiden ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, mutta jotka tapahtuivat ja joita ei pitäisi milloinkaan unohtaa. Historiaa, joka on kaikkien alitajunnassa, yhteisiä muistojamme, vaikka eivät meille tapahtuneita mutta ehkä ne koskettivat jonkun meistä vanhempia tai isovanhempia.


Tarinoita keskitysleireistä, ihmisistä jotka vain noudattivat annettuja määräyksiä ja sillä oikeuttivat tekonsa ja käytöksensä. Päädyin lukemaan lopuksi myös leireistä selvinneistä ihmisistä, uskomattomista selviytymistarinoista ja koko elämää varjostavista muistoista sekä kokemuksista.

Miten jo historiaksi muuttunut kauhu voi ylettyä vielä tähän päivään, liittyä tämän päivän uutisointiin, jossa käsitellään ihmistä itseään? Epävakaus silloin ja nyt, ihmisten epätietoisuus kauan sitten ja tänään? Mitä muuta eroa niissä on kuin kymmenet vuodet, ihmismielissä tuskin sitäkään.


Miten epävakaus ja epävarmuus loivat pohjan pahan nousulle, sama on nähtävissä myös tänään, ihmisten käytöksessä, maailman tapahtumissa ja luonnon katastrofeissa. On kuin koko maailma olisi oksentamassa pahaa oloaan juuri nyt, toistamassa itseään ja elämme aikoja, jolloin taistelussa maailman herruudesta inhimillisyys häviää.

Olemmeko oppineet historiasta mitään, emmekö halua nähdä, ymmärtää? Miten yksilön ajatukset ja toiminta omassa elämässään pystyvät estämään pahan sikiämistä, sen uudelleensyntymistä? 


Olemmeko voimattomia päättäjien päätösten edessä vai olisiko nyt vihdoin tullut aika, jolloin yksilöt ovat valmiita luopumaan jostakin, estääkseen pahaa palaamasta, jakamalla muillekin?

Ja kuitenkin, luopuminen koskee meitä kaikkia, ei ainoastaan häntä jolla on vähiten mistä luopua. Vai alistummeko taas voimattomina, uskaltamatta uhrautua, asettumatta vastustamaan näkyvillä olevaa inhimillisyyden tuhoa?


Ei elämä ole aina mukavaa, joskus oppiminen vaatii kovia otteita, sen rajan ylittämistä jolloin kipu on niin valtavaa, että kyyneleet loppuvat, ymmärrys ei riitä ja oma elämä vaikuttaa lähes utopialta.

On itsekästä tuudittautua siihen olotilaan, että elämme täysin toisenlaisissa olosuhteissa nyt kuin silloin, kun paha kylvi siemeniään ja siksi vastaava tuho ei voi toistua näinä päivinä. 

Silloinkin elettiin taloudellista ahdinkoa, ehkä pahempaa kuin nyt, jolloin kaikki on globaalimpaa ja nopeampaa. Köyhyyden ja vaurauden kuilut olivat kuitenkin syviä silloin kuten myös tänään.


Aina silloin kun onni ja tyytyväisyys ovat sidoksissa materiaan ja valtaan, silloin ihminen häviää väistämättä kilvoittelun yhteisestä hyvästä. Ihminen ei itse asiassa luovu mistään ollessaan tyytyväinen elämäänsä. Kuinka suuri onni tarvitaan, jotta ihminen olisi tyytyväinen? Ahneus kasvaa syödessä ja olemme taas siinä tilanteessa, jossa mikään ei riitä. 

Suuri osa ihmisistä ymmärtää onnensa rakennuspalikat, ei kadehdi toisen omaa eikä ole  katkera. Vaarallisia ovat he, jotka saavat tyytymättömien laumat taakseen, sillä viha on kaiken alleen peittävä alkuvoima, josta historiankirjoissa surullisimmat luvut kirjoitetaan.


Elämme hetkeä, jossa aika hajottaa meitä, emme enää hahmota sitä. Kaikkien pitäisi olla mahdollisimman korkealle koulutettuja, isoissa asunnoissa asuvia, urallaan aina vain eteenpäin nousevia uraohjuksia, joille mikään ei riitä. Kaikki niin samanlaisia, mutta onnenkaipuussaan erilaisia.

Ei riitä aika, eivät ihmissuhteet, ei ikä eikä vauraus. Lapsetkin tehdään siinä sivussa mahdollisimman tehokkaasti ja ammattia mahdollisimman vähän haittaavasti.


Tämä on liian kova hinta maksettavaksi. Ja vaikka kaikki voivat pahoin, kukaan ei ole valmis painamaan jarrua, vetämään kahvasta, palaamaan yksinkertaisiin ja käsitettäviin elämänarvoihin, pieneen onneen ja inhimillisiin ”ei hyödyllisiin” ihmissuhteisiin.

Rakentelemme ihmissuhdeverkostoja, joiden ainoa tarkoitus on toimia hyötymistarkoituksessa, varmistaa meille tarpeellisia etuja. Aitous, pienen elämän osaaminen sekä pienestä onnesta nauttiminen ei ole tätä päivää. Kaiken pitää olla suurta ja näkyvää, siksi pienuus häviää.


Kun hyvinvointi on muuttunut edustamaan ainoastaan sitä, minkä me näemme, kuulemme ja kykenemme tuntemaan aisteillamme, niin mihin on kadonnut se hyvinvointi, jonka tunnemme sisällämme?

Pahan olemusta ja eri olomuotoja on vaikea hahmottaa, opinko niitä erottamaan milloinkaan, toisistaan. Olemme kuin historian toisinto eilisestä, edelleen kiertokoulun ensimmäisellä luokalla, opettelemassa uudestaan aakkosia.


Kauneuden pinta on hauras ja epävakaa, yksi väärä askel... ja pinnan alta paljastuu siellä uinuva paha. Meihin koodattu moraali on niin lähellä ja kuitenkin kaukana, kuin kirjan sanat joihin voi uskoa tai olla uskomatta. 


Kun mikään ei kosketa, herätä surua tai myötätuntoa, paha tulee lähelle, oman elämän sisälle ja silloin ihmisistä jokainen, myös pahin, on toistensa kaltainen.

Paha ei enää sijaitse pahan akselilla, paha on kaikkialla ja koskettaa, satuttaa, iskee syvälle, jättäen arvet aina iholle, sisälle.


Mikä on niin suuri paha, että sitä ei kykene enää yli elämään? Itseen vai muihin kohdistuva, vai yhtä aikaa kaikkia koskeva, yllättäen tapahtunut pahan purkaus, odottamaton ja oksettava tapahtuma, johon ei kykene ottamaan edes kantaa?

Pahan jäljet jättävät tyhjyyden ympärilleen, eristetyn paikan, jota kaikki kiertävät vältellen. Uteliaisuus ja helpotus siitä, ettei se tällä kertaa kohdistunut oman elämän lähelle.

Miten syvälle tahansa itseämme tutkiskelemme, löydämmekö sieltä sijaa äärimmäiselle pahalle? Voiko halu tuhota elävää olla suurempi kuin sen suojeleminen, on kuin tähän äärimmäiseen tekoon kykenisi vain ihminen.


Pahaa ei kykene hyväksymään, käsittämään saati ymmärtämään, vaikka myös paha kuuluu osana elämään.

Ja kuitenkin, elämä on harvinaisen yksinkertainen asia, vain sisään- ja uloshengitystä sekä niiden välissä eletty pienen pieni elämä...



Yllä olevan kappaleen on säveltänyt nuori ja lahjakas, suomalainen säveltäjä, BlackSheep806, joka kuvailee itse musiikkiaan seuraavasti: "Film Score, Symphonic Metal, Violin Music, Folk/Celtic, New Age, Easy Listening...".

Lisää hänen säveltämäänsä musiikkia löytyy täältä sekä silmiä hivelevän kauniilta kotisivuilta, joilla hänen musiikkiaan on ostettavissa.