BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

torstai 19. huhtikuuta 2012

Menneen talven lumia...

Talvi kouristelee vielä viimeisillä voimillaan valtansa hiipuessa lämpeneviin päiviin ja öihin. Sen kuolema ei ole kaunis saati rauhallinen, sillä se tekee kaikkensa pysyäkseen näkyvillä vielä hetken, viimeisen. 

Se ei halunnut luopua helpolla  ja niin se kulki öisin kovettamassa valkoisia laineitaan,  metallin kovalla kylmyydellään kurittaen  sulamassa olevaa maisemaa.


On ollut mielenkiintoista seurata miten talvi on vimmalla pitänyt kiinni asemastaan, takertuen jääkylmän routaisilla kourillaan kiinni maahan, pakottaen metsän hämärimmät sopukat ja maan painaumat taipumaan tahtoonsa vielä yhden yön verran. 

Isoissa lumikasoissa, kivien lomissa ja pinnan alle jäätyneessä roudassa, se taivutteli kylmiä sormiaan pysyäkseen elossa. Itkien vedensekaisia lumikyyneleitään, jotka koskettaessaan lunta ja maan pintaa muuttuivat vedeksi, se kirjoi paljaat oksat tuhansin sadehelmin.


Joinakin öinä lumen pinta oli kuin marenkia. Kovaa päältä, sisältä haurasta sekä pehmeää, pinnan loistaessa himmeän mattaisena katulampun kelmeässä valossa.

Lumisateesta vesisateeseen, hiipuvat pakkasyöt mustikansinisine tähtitaivaineen, kevät tulee aina vain nopeammin, valloittaen tilansa, paljastaen kasvonsa jokaisessa lumelta vapautuneessa kohdassa maassa.



Juuri kun kuvittelin talven taittuneen, hetkellinen lumisade liimasi keveitä hiutaleitaan sateen kostuttamille oksille ja muutamassa minuutissa riippukoivujen tuulessa lainehtivat oksat näyttivät nopeasti harmaantuneilta pitkiltä hiuksilta.

Yölliset kuvat kulkevat silmieni ohi, monet hiljaisuudessa koetut lumisateet, valon värittämät maisemat, yksinäiset askeleet neitseellisellä hangella.


Miten minä kaipaankaan jääurkuja, joita ohi kulkeva tuuli villisti soittaa. Kallioiden kätköissä kylmänkimaltavia, valmiiksi muovautumattomia jäisiä taideteoksia, joiden pinnalla valo säihkyy, välkehtii  ja hohtaa.

Jääpuikkojen rivit, jotka ovat kuin patinoitua hopeaa. Päivällä vaarallisia, mutta yöllä sileitä käden alla. Valossa jään sisällä virtaava vesi luo oudon maailman, kuin jäisten vesiputkien armadan, niiden katsomiseen en väsynyt koskaan. 


Katoilta ryöppyävät sulavedet, vesiputouksia oudoissa paikoissa sekä solinaa korvien juuressa. Valo läpäisee paksuimmankin lumen, lämpö hivelee huokoista pintaa syvältä, aina vain syvemmältä herättäen leskenlehtien aiheet, vihreän ruohon oraat.


Kaupunkien laitamilla kevät paljastaa talven peittämän rumuuden. Likaiset ja roskien täyttämät tienoot hiekapäälysteisine asfaltteineen, pölyn leijuessa tukahduttavan raskaana kasvoille.

Lämpö kulkee puihin ja pensaisiin, saa linnut laulamaan nopeammin ja kutsuvammin. Valo läpäisee kaiken, luonnon ja ihmisen, joka kuin huomaamattaan hymyilee, ja keväästä lämmenneenä päästää lähelleen.


Nopea siirtyminen talvesta kevääseen vaikuttaa myös mielentilasta toiseen vaihtumiseen. Odottamista ja äkillistä aistien terävöitymistä, heräämistä kevääseen.

Kuin hetki ennen suurta heräämistä, ehdin vielä kaivata talvea mennyttä. Hiljaisuus jää odottamaan uutta talvea, kevään täyttäessä päivät ja yöt äänillään.


Yö ei ole enää hiljaa, sillä askeleet täyttävät ennen niin rauhalliset hiekkatiet ja ihmisten äänet kaikuvat kaikkialla. Eläinmaailmassa eletään vilkkainta aikaa, kaikki kuin nopeutettuna ja ihmiskoiraat sekä naaraat toimivat yhtä vaistojensa varassa.

Vielä kerran nopea ja tiheä lumisade verhoaa maiseman saaden sen näyttämään utuisen vaalean lilalta. Ja lumen verhoaman valkean peitteen alla solisevat kevään äänet vapaina ja kirkkaina, kantaen lupauksia mukanaan.


Talven ja kevään kohtaaminen, epätoivoista taistelua siellä missä kylmyys on kohdannut lämmön ja pimeys aavistuksenomaisesti lisääntyvän valon, joka keveästi keinuen laskee paljaat  jalkansa hangille, routaisille paikoille herättäen eloon kaiken.

Viimeinen kuiskaus talvelta, joka unohtaen olomuotonsa  antautui keväälle, tuolle keimailevan kepeälle huimapäälle, kaiken uuden synnyttäjälle. Miten kevät saakaan ihmisen niin sekavalle tuulelle, vaeltamaan mielentilasta toiseen, antamaan periksi, heittäytymään vapaalle...


Aurinkoisten päivien kirpeän sininen taivas ja kuin sitä vasten lepäävät, tuulessa hulmuavat riippakoivujen oksat,  jotka aaltoilevat villeine norkkopiiskoineen niin vapaina,  notkistellen talvessa kangistuneita jäseniään. 

Ja yöllä ojaveden mustalla pinnalla läikehtii katuvalo kuin oranssinkeltaisena hohtava keinotekoinen kuunsilta. Vain hetki sitten ei valo läpäissyt jäätä ja luonut siltojaan, sillä luminen vaippa, kuin ohuena kalvona, peitti valkeita kansiaan.


Vielä hetken kaipaan talvea, jääpuikkoja ja maan valkeutta, kunnes annan sen mennä ja elän eteen tulevat vuodenajat yhtä täydesti ja malttamattomana kaikkea uutta kohtaan. Kevät on ihanaa myllerrystä ja upean sekavaa aikaa. Talvi on mennyt, eläköön kevät...

10 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Petoveenin sinfoniat ovat kaikki tyynni hyviä, kuudeskin, vaikken nyt niin kauheasti ohjelmamusiikista pidä.

arleena kirjoitti...

Lumoavia kuvia.

kaisu marjatta kirjoitti...

Hyvä tarina huolella mietitty, mieleeni tuli heti alusta asti ja vahvistui loppua kohti ihmisen taistelu elämästä. Elämäntahto on useimmiten hurjan vahva ja kuoleman pelko samoin, ihminen kamppailee ihan samoin vaik on hirveen sairas viimeiseen hengen vetoon asti tahtoen vain elää. Minun mummo oli ainut tuntemani joka oli valmis kuolemaan, hänellä oli niin luja usko Jumalan rakkauteen ja pääsystä rauhan maahan, että hän nukahti ihan ilm,an tuskia , tai ainakin lääkärit sanoi, että se oli kaunis kuolema. Hän oli niin levollinen ja sanoi minulle, - älä sure, minä odotan sinua Isän luona

Pia Koskinen-Sanchez kirjoitti...

Miten ihmeessä saatkin kuvat ja tekstit niin hyvin sopimaan yhteen. Kuvat ja tekstit on niin lumoavia, niin mielikuvituksellista mutta silti totta.

Kiki kirjoitti...

Miten ihanasti kuvailetkaan vuodenaikain vaihtoa, mykistävän upeaa!

Irja Viirret kirjoitti...

Minäkin tykkään taikatalvesta ja tämä murros vaikuttaa minuun aina romahduttavasti, niin paljon kun rakastankin valoa ja kevätkesää, joskus haluaisin hypätä näiden koiranpaskojen ja raskaiden pilvien alta suoraan kevätkesän ihanaan iltaan ja oi ihana toukokuu olet jo niin lähellä:)

Halauksia Sinulle Pitsit, rakas sielunsisko, kerrot usein sen mitä itsekin tunnen ja ajattelen.

Birgitta kirjoitti...

Talven kauneus on jo hiipumassa, nuo pienet kasat ovat jo harmaantuneet pinnalta ja luulenpa, että viimeiset hetket on käsillä.

Minä nautin keväästä, vihreyden odottamisesta ja kukkien noususta. Astelen aamuisin väistellen kastematoja ja lätäköitä.

Hienoa tekstiä sinulta, anna kevättuulen heilutella helmoja ja pitsejä =)

A kirjoitti...

Hieno kertomus kuvituksineen, Pitsit.<333

Minusta takatalvi on ollut jäätävän kylmä, ihminen melkein paleltuu seisaalleen;/

Vuodenaikojen vaihtelu on rajua, ja kuolleisuus kasvaa...

Mutta olkaamme optimisteja, onhan meilläkin jo melkein kevät (ainakin on tulossa)!

Oikein leppoisaa sunnuntaita, Pitsit sekaisin.<333

Liplatus kirjoitti...

Taitaa nyt alkaa olla talviset kuiskailut olla takana.:)

Mukava tunne tulee kuvailevasta kirjoituksestasi, sekä ihanista kuvistasi.
Video antaa lisää luonnollista potkua.

Kiitos Pitsit sekaisin!

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei a-kh!
Hmm, Petoveenin sinfoniat kyllä maistuvan meikäläisen korville. On tullut kuunneltua herran musiikkia erinäisinäkin öinä ja kummasti vain mieli rauhoittuu...:)

Hei Arleena!
Kiitos kiitos, eivät vain ole minun ottamiani...:)

Hei Aikatherine!
Kieltämättä, piilottelin kirjoitukseeni myös löytämääsi symboliikkaa. Kaipa yritän jollakin tavalla kirjoitella näitä tekstejäni siten, että ne avautuvat aina eri tavalla eri ihmisille. Kertomuksesi mummosi valmiudesta kohdata iäisyytensä oli kaunis tarina ja ansaitsisi tulla ikuistettua. Miten olisi jos kirjoittaisit siitä, muuten tarina saattaa hukkua kommenttien viidakkoon ja se olisi surullista...:)

Hei Pia!
Kiitos, suorastaan häkellyin sanoistasi. Jollakin tavalla miellän nämä tekstini, kuvat ja musiikin yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki täydentävät toisiaan. Ne ovat tärkeitä myös itselleni, sillä sanojen välityksellä puran sekä ilojani että surujani ja siksi siis pyrin mahdollisimman toimivaan kokonaisuuteen...:)

Hei Kiki!
Nyt suorastaan jo punastelen, mutta olen onnellinen mikäli sanat, kuvat ja musiikki ovat luoneet tunnelmia siitä, mitä koen outoihin aikoihin tekemilläni reissuillani. Niitä yritän maalailla sanoillani...:)

Hei Mustis!
Pirskatin usein tosiaan ajatuksemme vaeltelevat samoilla mielentilojen maisemilla, joskus jopa häämäävissä määrin. Taikatalvi, se vain on jotenkin niin usomattoman suloinen. Talven ja kevään taite on kuitenkin jollain tavalla outoa aikaa ja kuten sanoit, koiranpaskat ja roskat pilaavat maisemaan. Ja simppu soikoon, kohta on toukokuu ja silloin ei enää mikään pidättele, ei niin mikään ja levoton, sekainen ja pitelemätön Pitsi luuhailee niin fyysisesti kuin mielessään vähän siellä sun täällä...:)

Hei Birgitta!
Totta puhiset, talven kasojen päällä lepää tällä hetkellä harmaan ja ruskean karhea takki, jota ei edes auringonvalo läpäise. Niinpä näitä mystisiä lumijemmoja sitten löytyykin yllättävän pitkään metsien pimennoista. Jeps, pitsit heilahtelevat jo melkoisen vaaralliseen malliin ja kun niihin lisätään vielä korkokenkien kopina niin siitä on oksat pois...:)

Hei Aili-mummo!
Kävin vakoilemassa blogissasi ja olitpa kuin olitkin päässyt etelään karkuun näitä talven ja kevään taitekohtien rumimpia näytelmiä. Kyllä kävi katteeks...:)

Hei Liplatus!
Kiitos itsellesi jännittävistä, yllättävistä ja aina niin ajatuksella tehdyistä manipulaatioistasi, joita käyn ihastelemassa sinun blogissasi. Olen enemmän sanoilla maalaaja ja sanoilla muokkaaja, mutta osaan nauttia vallan hykerryttävästi muiden taidoista kuvien kanssa...:)