BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 24. tammikuuta 2012

Tarina jatkaa kulkuaan blogistaniassa...

Usva aloitti 04.01.2012 tarinankerronnan omassa blogissaan ja sen jälkeen tarina on kasvanut kirjoittaja kirjoittajalta niin, että jokainen on tuonut tarinaan ripauksen uusia käänteitä. 

Mikään ei ole varmaa, miten tarinan juoni etenee, minkälaisia yllätyksellisiä käänteitä ja huimia syvyyksiä tarinalle rakentuu. Jokaisen kirjoittajan ainutlaatuinen kädenjälki ja notkea mielikuvitus jatkaa tarinointia sekä heittää sen jälkeen viestikapulan seuraavalle kirjoittajalle.

On minun vuoroni hämmennellä tarina-soppaa, koostaa tähän mennessä tapahtunut ja jatkaa tarinaa edelleen omilla käänteilläni.


Tarinan alku ja aiemmat käänteet löytyvät täältä (Usva).

Viimeisin kirjoittaja on Ari, jonka osuus tarinasta selvyyden vuoksi alla:

(Ari)
Tarkastettuani pikaisesti talon en huomannut mitään puuttuvan, ajattelin mennä autolle  hakeakseni sieltä taskulampun voidakseni tutkia myös talon kellarin ja ullakon.

Silloin huomasin hänet, pihan perällä seisoi mies katsellen minua. Nopeasti mietin mitä tekisin, juoksenko autolle ja kaasutan pois... seisoin kuitenkin paikollani tarkastellen miestä. Hoikka pitkä mies jonka ikää oli vaikea arvata, kasvoilla oli jotain poikamaista kuitenkin olemuksessa oli myös iän tuomaa kypsyyttä. Samassa mies lähti liikkeelle kohti minua.

Sitten sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin ylimääräistä liikettä silmäkulmassani, se oli kuitenkin vain Tupsu jonka olin unohtanut koriin. Ilmeisesti se oli kyllästynyt katselemaan maailmaa punosten välistä ja tuossa se juoksi suoraan kohti vierasta, joka muitta mutkitta nosti jalkoihin puskevan kissan syliinsä.

Päivää en kai säikäyttänyt, olen tuosta naapurista, Tupsu kainalossa mies ojensi minulle kätensä, olen Heikki Kaarto kylän entinen nimismies. Läheltä katsottuna miehen ikä alkoi paljastua muuten nuorekkaista kasvoista, ojensin käteni ja esittäydyin. Kerroin lyhyesti miksi talolla olen ja Amalian testamentista. Kaarto kertoi tunteneensa Amalian hyvin ja viimeisinä vuosina auttaneensa häntä pihatöissä.

Nyt hän oli tullut talolle koska oli mielestään yöllä kuullut auton käyvän tässä pihassa, vanha ammatti juoksuttaa vieläkin. Kerroin rikotusta oven lasista ja pyysin häntä sisälle tosin sanoin heti ettei minulla ole mitään tarjottavaa, no sitten mennään meille ei ilman kahvia voi rupatella. Niin kolmistaan lähdimme matkaan kohti puiden takana näkyvää valkoista taloa. Matkalla olin todella mielissäni, vihdoinkin tapaan jonkun joka ehkä osaa vastata kysymyksiini...


Ja tästä alka minun osuuteni tarinan kerronnassa, olkaa hyvä...

(Pitsit sekaisin)

Kaarto kattoi pöydälle kahvin lisäksi tuoreet korvapuustit ja ojensi katsottavakseni haalistuneen värikuvan, jossa oli Kaarron lisäksi pari vanhempaa naista. Tunnistin kuvasta Kaarron sekä Amalian, kolmas henkilö saattoi muutamista yhteisistä piirteistä päätellen olla Adele, Amalian salaperäinen sisar.

Kaartoa vuodet olivat suorastaan hemmotelleet. Kuvan salskea ja komea mies istui minua vastapäätä, useita kymmeniä vuosia vanhempana painoksena itsestään, syvät naururypyt silmäkulmissaan. Sen sijaan Amaliaa vuodet eivät oleet koskeneet hellin käsin, elämän kolhimana hän seisoi kuvassa Adelen vieressä, kuin vältellen kosketusta sisareensa, läheisyyttä inhoten.

Katsoessani kuvaa ja miettiessäni siinä olevien henkilöiden outoa kytköstä keskenään, tajusin yht'äkkiä, miten minulle tuntematon menneisyys riensi vastaani liian nopealla vauhdilla. Tunsin miten Kaarto katseli minua, kuin yrittäen ymmärtää sanattomia viestejäni, joita kuva minussa herätti.

Huomasit varmaan molempien naisten yhdennäköisyyden.” Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Laskin kuvan pöydälle, väliimme ja osoitin sormella Amalian vieressä seisovaa naista. ”Adele, otaksun. Heissä on paljon samaa, mutta siinä missä Amalian piirteet ovat epämääräiset, ne ovat Adelella selkeät, jopa kauniit, kovan kauniit...”

Aivan kuten heidän nimensäkin. Tavallinen Amalia ja yläluokkainen Adele. Amalialla ei tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia Adelen varjossa.” Kaarron äänessä ei ollut sääliä, se oli enemmänkin pohdiskeleva, oli kuin hän olisi jo mielessään muodostanut samanaikaisesti sanoille jatkoa.

Olen pitkään miettinyt, otanko sinuun yhteyttä, mutta koska itse et ole osoittanut kiinnostusta Amaliaa kohtaan, perinnöstäsi huolimatta, olen antanut asian olla.”

Olin ymmälläni, miten minä, vanhempieni ainoa lapsi, olin joutunut tilanteeseen, jossa lapsuudessani tapaamani Amalia tunkeutui elämääni kaikista suunnista. Kaarto tuntui tietävän asioista huomattavasti enemmän, minun onnekseni, sillä olin päättänyt istua miehen keittiössä juuri niin kauan kuin olisin saanut selville kaiken sen, minkä hän tiesi.

Oli kuin Kaarto olisi lukenut ajatukseni. ”On varmasti järkevintä lähteä siitä, mitä sinä tiedät, sillä oletan, että et tiedä kovinkaan paljoa Amaliasta ja hänen elämästään.” Kulmieni välinen ryppy syveni ja Kaarron oli helppo lukea ilmeitäni. ”Lähinnä minua kiinnostaisi tietää, miten Amalia ylipäätään liittyy elämääni. Tämä perintö ja kaikki muu, joka lentää silmilleni joka nurkan takaa...”

Kaarto naurahti ja kuin kutsusta Tupsu lennähti pöydälle, syöksyen puoliksi syödyn korvapuustin kimppuun. Kaarto silitteli Tupsun selkää hajamielisesti, siirtämättä kissaa pois pöydältä. Merkillinen mies, antaa kissojen pomppia pöydillä.

Kokosin mielessäni yhteen kaikki tähän mennessä Amaliaan liittyvät tietoni sekä ne asiat, joihin olin näiden muutamien päivien aikana törmännyt.

Perin tämän talon tavaroineen Amalialta ja olin kuin puulla päähän lyöty. Melkein tuntematon ihminen testamenttaa talonsa ja tavaransa ihmiselle, jonka on tavannut vain joskus kauan aikaa sitten, kun olin pahainen kakara.

Melkoinen kokoelma erilaisia kelloja, vanhoja ja arvokkaitakin. Ihmettelin, mikä oli saanut Amalian keräilemään sellaisen määrän kelloja. Tietääkseni Amalia oli tarkka ja säntillinen ihminen, ja talosta päätellen jokainen matonkulmakin oli kuin viivottimella aseteltu. Kunnon pedantti neiti-ihminen, tai näin siis ainakin silloin ajattelin.”

Kaarto kuunteli tarkkaavaisesti, keskeyttämättä, kuin houkutellen koko tarinan yhdellä istumalla suustani.

Kärräsin suurimman osan talon tavaroista liikkeeseeni, mutta en ole vieläkään pystynyt hinnoittelemaan niitä. Minulla on pieni antiikkitavaraliike sivukadulla, paremmin menestyvän suutariliikkeen vieressä. Suutarikin tekee enemmän kauppaa kuin minä hinnoittelemattomilla kelloillani.

Eilen tapahtui nopeutetulla vauhdilla asioita ja tupsahti ihmisiä kuin liikkeessäni moneen viikkoon yhteensä. Nukahdin Amalian taloon viime yöksi ja aamulla huomasin kuraiset kengänjäljet lattialla ja vettä siellä täällä. Jo pelkkä ajatus yöllisestä talossa kulkijasta puistattaa.

Päivällä liikkeeseeni ilmestyi nainen Amalian menneisyydestä ja hän kertoi aikanaan muuttaneensa Suomesta Italiaan. Amalia oli vieraillut hänen luonaan vuosia sitten, mutta myöhemmin yhteydet olivat katkenneet.

Edellisellä käynnilläni löysin Amalian valokuva-albumin ja siellä oli kuva nuoresta, mitä ilmeisimmin toisiinsa rakastuneesta parista. Valokuvan taakse, ilmeisesti Amalia, oli piirtänyt sydämen ja sen sisälle nimikirjaimet A ja M.”

Oli Kaarron vuoro kohotella kulmiaan, mutta hän ei edelleenkän sanonut sanaakaan. Ilmeisesti nimismiehet, entiset sellaiset, ovat oppineet kuuntelemaan rikollisia ja puhumattomuus jos mikä on hyvä keino saada vastapuoli laulamaan. Ja minähän laulaa lirkuttelin kaikki tietoni.

Kuva-albumin mies vaikutti jotenkin tutulta, mutta en todellakaan saanut päähäni kuka mies olisi voinut olla. Ei ainakaan kukaan menneisyydestäni. Liikkeessäni oli, tietysti, kahden kaappikellon välissä vanha mustavalkoinen kuva, jossa kuvan mies oli neljän sotilaskaverinsa kanssa, kädet toistensa harteilla.

Asepuvut eivät todellakaan olleet tyypillistä suomalaista kenttäharmaata, mutta en tunnistanut minkä maalaisista sotilaista oli kyse. Kuva ainakin ajoittui II:n maailmansodan aikoihin tai vähän sen jälkeen, enempää en siitä osannut päätellä.

Näytin Amalian italian ystävälle kuvaa ja kysyin tunnistiko hän kuvasta ketään. Nimi M sai heti selityksensä, mies oli Marcus, Amalian suuri rakkaus. Kuva-albumin kätköistä paljastuneen kuvan perusteella tunne oli molemminpuolinen, mutta Marcuspa olikin tekaissut lapsen Adelen kanssa. Amalia oli jotenkin jäänyt syrjään, Adele ottanut sen, joka oli merkinnyt Amalialle eniten. Amalia ilmeisesti särki sydämensä, mutta jatkoi yksinäistä rakkauttaan.”

Kaarto nyökkäsi, kuin tarina olisi hänelle jo tuttu, mutta edelleen tottunut kuulustelija ei esittänyt kysymyksiä vaan antoi minun jatkaa tarinaa eteenpäin.

Nainen kertoi, että Amalialla oli vanha ja puinen, punainen lipas, jonka kanteen on maalattu ruusu. Nainen kehotti minua etsimään puulipasta, sillä siinä Amalia säilytti Marcukselta saamiaan kirjeitä.

Tyhjentäessäni Amalian taloa arvokkaimmasta tavarasta, en törmännyt salaperäiseen lippaaseen. Ainakaan se ei ole näkyvillä, kaapeissa tai hyllyissä eikä liikkeessäni. Seuraavaksi etsinkin lippaan, joka saattaa sisältää tarinan avaimet.

Edelleenkään en tiedä, miten minä liityn tähän tarinaan. Kieltämättä, vanhojen rakkaustarinoiden ja mitä ilmeisimpien traagisten käänteiden esille kaivaminen voisi olla suorastaan kutkuttavaa, mutta minulla on liike hoidettavana ja kun vielä mitä ilmeisimmin kaikki asianosaiset ovat kuolleet tai ainakin kadonneet, miksi kaivella vanhoja salaisuuksia...?”

Yht'äkkiä Kaarron kasvoille ilmestyi suorastaan riemastunut hymy. ”Voi, et tiedäkään, miksi juuri sinun on selvitettävä tämä salaisuus. Onko tuossa todella kaikki mitä tiedät, vai siirrymmekö eteenpäin tarinassa?”

Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja sitten muistin jotain, vielä kertomattoman yksityiskohdan. Palasin lapsuuteen, Juhannuksen aikaan ja kerroin Kaarrolle ruskeapukuisen naisen vierailusta ja miten se oli päättynyt naisen äkilliseen ulos ryntäämiseen. Minulle jäi jotenkin outo tunne siitä, kuin nainen olisi ollut samanaikaisesti raivoissaan ja itkenyt. Sitä en pystynyt ymmärtämään.”

Kertomukseni oli kestänyt melkoisen tovin, sillä vasta nyt tajusin, että Kaarto kaatoi ties monettako kupillista kahvia kuppiini. Olin syventynyt niin kertomukseeni, etten ollut huomannut juoneeni kahvia enkä ajan kulumista.

Kaarto huomasi kelloon katsomiseni sekä ilmeisen heräämiseni tarinan tunnelmasta. Tupsu pyöritteli palloa lattialla ja kahvin sekä tuoreiden korvapuustien tuoksu leijaili ilmassa.

En yhtään ihmettele, että olet hämmentynyt, olisin varmasti itsekin, mikäli olisin sinun korkokengissäsi. Kello on jo paljon, oletko jäämässä Amalian taloon yöksi vai haluatko yöpyä vierashuoneessani? Saan laitettua sen hetkessä kuntoon, mikäli päätät jäädä yöksi.”

Ystävällinen tarjous, mutta halusin kuitenkin yöpyä Amalian talossa, olisin siten lähempänä häntä ja voisin vielä etsiä punaista puurasiaa, mikäli en saisi heti unta. Kuin vanhasta tottumuksesta, kuten aina ollessani hämilläni ja epävarma, vedin sormillani hiukset otsaltani takaraivolle. Hiukset, jotka olivat niin erilaiset kuin kummallakaan vanhemmistani.

Sovimme Kaarron kanssa tapaavamme seuraavana päivänä, kun ensin olin käynyt kaupungissa avaamassa liikkeeni. Niin ja tietysti yrittäen myydä ainakin muutaman hinnoitellun vanhan esineen. Tällä menolla ruoka loppuisi nopeasti pöydästä, samoin Tupsulta silakat ja jauhelihat.

Tupsu kainalossa protestoiden astelin illan hämärässä Amalian talolle. Lumessa oli aikaisemmin Kaarron kanssa tekemämme polku ja sitä myöten selvisin melko kuivin jaloin Amalian talon pihapiiriin. Miten onkaan vaikea tottua nimittämään taloa minun talokseni, mielessäni se on aina ollut Amalian talo, ei koskaan minun.

Silmäilin nopeasti taloa ympäröivää lunta, kuin etsien ylimääräisiä jälkiä lumella. Hanki oli koskematon ja siirryin kiukkuisesti mouruava Tupsu kainalossani sisälle.

Rikottu ovi-ikkuna muistutti salaperäisestä vierailijasta ja mietin mielessäni yöpymisen turvallisuutta. Tietoisuus siitä, että Kaarto olisi huutomatkan päässä, varmisti päätökseni jäädä yöksi salaisuuksien taloon, jolla oli oma tarinansa kerrottavana.

Liikuin hiljaisissa huoneissa, kynttilänvalon luodessa varjoja seinille. Pölyhiukkaset tanssivat ilmassa ja ikkunaruudun reunassa hämähäkinverkko asukkaineen muistutti talon autiudesta, surullisesta yksinäisyydestä, jota eivät äänet ja ihmisen lämpö enää täyttäneet.

Punainen puurasia ei ylimalkaisesta etsiskelystäni huolimatta tullut näkyville. Sekin asia, jonka jouduin siirtämään seuraavaan päivään.

Istuin tuolille, vanha ja kulunut laiskanlinna, jota en ollut kelpuuttanut myytävien tavaroiden joukkoon. Nyt sen uumeniin oli turvallista käpertyä ja jäädä tuijottamaan kynttilän liekkiä, antaa ajatusten vaeltaa, käsittää kaikki muutaman päivän aikana tapahtunut sekasortoisessa mielessäni.

Kynttilän valo suureni ja pieneni, liekki liikkui puolelta toiselle ja tein syvän pudotuksen unen kaltaiseen olotilaan, joka lukitsi minut paikalleni. Ihollani tuntui kylmyys, hengitykseni höyrysi. Äkillinen lämpötilan muutos ei saanut minua herätetyksi todellisuuteen, vaivuin syvemmälle ja syvemmälle, kynttilän liekki tanssi edessäni ja seinillä varjot liikkuivat nopeammin.

En tuntenut kylmyyttä, en enää nähnyt nopeita varjoja, äänet ympärilläni hiljenivät ja hiljaisuuteen kuului kuiskaava ääni. ”Voi sinua tyttöseni, eikö kukaan koskaan kertonut sinulle mitään, eivätkö vanhempasi ehtineet tai halunneet kertoa sinulle suvustasi ja sen tarinoista?”

Hiljaisuus kuiskasi, leijui ympärilläni, kosketti lapsuuttani. ”Tyttöseni, etsi punainen rasia, siellä lepää osa salaisuuttasi, monia salaisuuksia. Minun tarinani on sinun tarinasi...” Kuiskaus loittoni, lämpö palasi huoneeseen ja kynttilän liekki rauhoittui. Olin hämilläni, en peloissani, arvoitus liittyi siis sittenkin myös minuun.

Tupsu oli huoneen perimmäisessä nurkassa, suuret silmät pyöreinä, suorastaan fosforinvihreiltä loistavina. Hain sähisevän kissan syliini ja siirryi Amalian makuuhuoneeseen, samojen tunkkaisten peitteiden alle, jossa olin viettänyt edellisen yön. Vaivuin uneen, tai unen kaltaiseen horrokseen Tupsu tiukasti kyljessäni kiinni.

Kuulin unen läpi auton oven sulkemisesta syntyneen paukahduksen, askelten äänet hangella, puisten portaiden narinan raskaiden askelten alla, oven avauksen ja askeleet eteisen puisella lattialla. Olin hetkessä hereillä. Työnsin Tupsun nopeasti pois ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen esineeseen, yöpöydällä lojuneeseen paksuun kirjaan. Se kädessäni nousin varovasti sängyltä ja sydän pamppaillen hiivin pimeässä kohti makuuhuoneen ovea.

Syteen tai saveen, kirja aseenani tartuin ovenripaan, käänsin sitä hiljaa alas ja nopealla työnnöllä avasin oven selkosen selälleen. Silmiini osui taskulampun kirkas valokiila sokeuttaen minut hetkeksi. Sain kuitenkin heitettyä kirjan tyhjään ja ilmeisesti, äänestä päätellen, se osui.

Taskulamppu putosi lattialle kolahtaen, ja syöksyin nostamaan sen nopeasti ylös, ennen kuin tunkeilija ja yöunteni häiritsijä ehtisi siihen käsiksi. Käänsin taskulampun valokiilan kohti tunkeilijaa ja olin pudottaa taskulampun takaisin lattialle. Nopeassa välähdyksessä olin kohdannut kuvajaiseni, miehen, jonka piirteet olivat kuin omani, hiukset yhtä tummat ja runsaat, pyörteillen otsalta samalla tavoin kuin minullakin...


Ja nyt siirrän tarina-kapulan Plaza de Mustis-blogin Mustaleskelle, joka on suostunut liittymään toisiaan tuntemattomien kirjoittajien joukkoon. Ole hyvä Mustis, estradi on sinun ja jään jännityksellä odottelemaan jatkoa tarinalle, jonka käänteissä ei meinaa perässä pysyä...


Plaza de Mustiksen Mustaleski julkaisi tarinalle jatkoa perjantaina 27.1. Kannattaa käydä lukemassa jatkoa tarinaan tästä.


Kauniin rauhallinen, salaperäinen musiikki myyttisestä tarinasta kruunatkoon hämmentämiseni yhteisessä seikkailussa tarinoiden maailmassa...

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Simppu, kuvapalvelin nurin...

Sihisen, kitisen, rähisen ja rätisen. Olen niin maan perusteellisen vihainen, kiukkuinen ja kypsähtänyt, ettei paremmasta väliä.

Käyttämäni kuvapalvelin on niin täydellisesti nurin kuin vain palvelin voi olla ja sitä myöten melkoinen osa blogin kuvista on myös nurin ja näkymättömissä.


Hemmetin kuvapalvelin on nikotellut ja oireillut ennenkin, mutta eilisestä asti kestänyt hoipertelu ja pyllähdys nurin on jo liian pitkä aika kärsimättömälle blogikansalaiselle.

Että ketuttaa ja salamat suorastaan sinkoilevat päästä. Jos ei blogger käyttäydy kuin umpituiterissa hörhöilevä ravintolan asiakas valomerkin aikaan, niin sitten kuvapalvelin leikkii kuolonkankeutta.


Tämä riippuvuussuhde sähköisestä virtuaalimaailmasta palvelimineen saa kyllä meikätytön aivan tolaltaan, vinksahtamaan ja kaatuilemaan kiukusta ja turhautumisesta.

Näin ovat närhet, kuvat missä lienevät ja siksi tämä tytteli lähtee nyt purkamaan kiukkuaan yhä sankemmaksi muuttuvaan lumisateeseen.


Räyh, olen vihainen...

tiistai 3. tammikuuta 2012

Lumi teki enkelistä epätäydellisen...

Lumen maailma matkallaan pysähtyi hetkeksi suomalaiseen maisemaan. Anteliaana se pudotteli valkoisia hiutaleitaan, koristeli kadut ja korttelit, pellot ja metsät pehmeällä peitteellä, hetkeksi.

Valkoinen valloitti kaupungin, leijaillen ilmassa, hitaasti maahan laskeutuen, pienet lumipurjeet lepattaen. Monen odotukset toiveineen näyttivät äkkiä toteutuneen.


Ilma tuoksui erilaiselta, kostealta ja lumen paino kädellä tuntui yllättävän pehmeältä. Askelten jäljet painuivat syvälle, pienten askelten vierelle. 

Keveästi askeltaen, yön seuralainen, musta kissa tassutteli lumessa, vältellen puita ja pensaita sekä niistä putoilevia pisaroita.

Koivujen oksat aaltoilivat hivenen raskaampina, valkoisina ja kauniina. 


Ilma lämpeni iltaa kohden nopeasti ja tuulen huojuessa puissa, lumen olomuoto muuttui vähitellen vedeksi. 

Lämpö muutti lumen virkkaamat pitsit puiden ja pensaiden oksilla vähä vähältä läpinäkyvimmiksi, kunnes ne putosivat maahan, muiden kaltaistensa lailla.


Ainoa, mikä niistä jäi jäljelle hetkeksi elämään, oli ilmassa kuuluva napsahdus, kunnes sekin katosi, vavahduttavan nopeasti, maassa lepäävään vedensekaiseen lumeen.

Vedeksi muuttunut lumi lakkasi oksat tummanpuhuvan kiiltäviksi ja valo heijasteli niiden pinnalla elävästi.


Aamuyön tunteina, kuuntelin putoilevien vesien rapinaa yhä raskaammaksi muuttuneelle, periksi antavalle lumelle. 

Hanki ei enää kantanut, askelten jäljet täyttyivät vedellä ja musta, nelijalkainen seuralainen nosteli tassujaan yhä kiivaammassa tahdissa.


Lumen yhteenliittämät oksat nytkähtivät irti toisistaan, keinuen hetken vapaina tuulessa, pudottaen loputkin läpikuultavat huput silmuiltaan.

Talvikeli kääntyi tunneissa loskaksi, tehden mahdottomaksi lumiukot ja  -linnat, enkelit hangella. Moni ahkera yritys kääntyi päälaelleen, lumiukot nuokkuivat päät kallellaan, maata tavoitellen, lumienkeleistä puuttui jokainen.


Illalla käväisin hetkeksi ulkona, poissa ihmisten silmistä, etsimässä paikkaa talven ensimmäiselle enkelille lumella. Vaan kuinkas sitten kävikään, lumi väistyi altani, kasteli, enkä enää halunnut ojentua enempää pitkälleni. 

Vetinen hanki tallensi vain jalkani ja takamukseni, vielä ei lumi ottanut vastaan heittäytymistä eikä heittäytyjää, läpikotaisin vain kasteli.


Musta, nelijalkainen seuralaiseni kääntyi eri suuntaan kotinurkilleen, vikkelästi ja äänettömästi jolkottaen, kun taas minä litisin joka askeleella, kiroillen tyhmyyttäni.

Eihän näitä, lumienkeleitä, mihin tahansa lumeen tehdä, eihän...?



Joanie Maddenin laulamalla irlantilaisella kansanlaululla ei ole mitään tekemistä lumen kanssa. Se vain on niin kaunis, että lumella tai ilman, laulu surullisuudestaan huolimatta riittää valaisemaan päivän...