BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 12. marraskuuta 2012

Niin vaimeana soi viulu yössä...

Yksinäinen sävel yössä, melodiaa tapaileva eksynyt jousi ihmisen kädessä, lävistää aamuyön hiljaisen tunnin jääden soimaan ilmaan, viipyillen kuin ihmetellen itsenäistä lentoaan...

Muutamia vuosia sitten, eräänä nousevan auringon värjäämänä aamuhetkenä, korviini kulkeutui vaimea, säröilevä ääni yössä. 

Kuljin ajatuksissani, nauttien luonnosta ja sen tuoksuista sekä äänistä ympärilläni. Maailma oli unessa, pikkuhiljaa heräillen yön kuvajaisista, ilmassa väreili vaitonainen sävel, eksyneenä kaltaisistaan, kauempana.

Sävelen varjo oli jo ohittamassa minua, kunnes tunnistin sen pyynnön "Kuuntele minua".


Muistuma lapsuudesta, sormien paino jousella ja ranteen kevyt liike sekä tottelemattomat kielet, silmät kiinni omassa maailmassa, musiikki mukana kaikkialla...


Kuin itsestään, askeleeni lähestyivät ääntä, joka kuului sisältä. Sävel särkyi, pakeni hitaasti liukuen pitkin avonaisen ikkunan pieltä.

Ja niin minä seisoin lähellä ääntä, hiljaisella tiellä, keskittyen sävelten maailmaan, sietäen soiton nuotin vierestä.


Alavireinen soitto viululla ei ollut puhdasta, lähinnä särkyneen surullista. Osa teemoista oli tuttuja, kadoten outoon sävelten maailmaan, joka polveili matalasta korkeaan, tarkoituksellisista tai tarkoituksettomista virhesoinnuista puhumattakaan.

Tuo ensimmäinen kerta sävelten merta, ristiaallokoita, katoavia laineita tutuilla öisillä teillä ja kaduilla johdatti minut, uudestaan monia monituisia kertoja, kuuntelemaan epävireisen viulun ja kompuroivan jousen tuottamaa äänimaailmaa.


Puhtaasti ja haparoimatta mies soittaa vain yhtä melodiaa, yksinkertaisen kaunista gruusialaista kehtolaulua, joka on itselleni tuttu lapsuudesta. 

En ole niiden vuosien jälkeen törmännyt melodiaan uudelleen, vain joskus miettinyt sen todellista nimeä, koskaan onnistuen. Ja nyt löytyy toinen ihminen, jolle melodia ja sävelkulku on tuttu, joka muistelee ja soittaa viuluaan rakastaen.

W.E. Wachtmeester 2001/Oer-Wout

Mies, kumara ja harmaa, kuin itsensä varjo valoa pakenemassa, sormet jäykästi harallaan, kyynärtaipeessaan kantamassa keltaista roskapussia.

Vuosiaan vanhempana, kuin piiloutuen kokoharmaaseen varjoonsa, hän kulkee muiden maailmojen laidoilla silmät puolittain suljettuina.


Ihmiset puhuvat hänestä, vähin äänin ja kuin varkain, kykenemättä ymmärtämään soittajan tarvetta soittaa, tuntea äänen väreily keholla sen hieroessa mielen pimeitä aukioita. 

Musiikin tuottama fyysinen hyvänolontunne, tietoisuus siitä että oma maailma on hallittavissa, suljettuna vierailta, siinä on tarpeeksi eikä muuta tarvita. 


Me tiedämme toisemme, kuljemme usein toistemme ohitse. Hän on nähnyt minut öisellä kadulla kuuntelemassa soittoaan, vaipuneena omaan maailmaani hänen musiikkinsa johdattamana. 

Emme tervehdi toisiamme, mutta jokin meidän sisällämme kunnioittaa sanatonta sopimusta, jossa toinen soittaa ja toinen on kuuntelija.


Joinakin öinä viulun vingahteleva ääni leikkaa yössä, saa ihon nousemaan siiralle ja päätöksen lähteä pois, äkkiä. Ja kuin vaistoten nopean pakenemiseni, hän vielä viimeiseksi soitokseen sahaa kieliä jousella, katkoen jouhista jokaisen, leikaten ilmaan rajan hyvin yksityisen.

Hän sulki ovet takanaan, vain ikkuna oli vähän raollaan sävelten kulkea...


Kerran, hänen talonsa edustalla, eräs yöllinen koiran ulkoiluttaja yllätti minut kuuntelemassa epävireistä soittoa, pysähtyi kohdalleni ja kertoi, haluamattani, tietonsa soittajasta. 

Tärkein viesti oli se, että hän sääli soittajaa sydämensä pohjasta ja toivoi miehen saavan edes joskus oikeaa hoitoa, jossakin muualla. Ja taustalla soi, kuin sordiinolla vaimennettuna, surullinen musiikki viululla...


Ihmisten vaikutelmat ovat kiinnostavan vahvoja, suurelta osin mielikuviin perustuvia ja totuutta tarkoin vältteleviä, uteliaan mielen tuottamia pieniä valheita. 

Soittajaa ne tuskin loukkaavat, hänellä on kokonainen sielunmaisema soitettavanaan, kaukana muiden todellisuudesta, maailmassa joka on ehkä hänen ainoansa.


Hän elää ja liikkuu kuin varjo keskellämme, uskomaton sävelten palo sisällään hehkuen.

Ihmiset antavat hänen olla rauhassa, puhuen hänestä säälin sanoilla. Ja kuitenkin, onko hän sittenkin meistä kaikista onnellisin?


Taitonsa teknisesti huippuunsa kehittäneen muusikon esitys on usein kylmiä tunteita nostattava, täydellistä ja ylimielisen tenhoavaa.

Kun tunteet virtaavat musiikin mukana, epätäydellisyys ja rosoisuus ovat sallittuja...


Jousi luistelee kielillä, kompuroiden ja kaatuen, välillä iskien ja yllättävää taitoa osoittaen. Soittaja ei ole lahjakas tai taitava, ei edes keskivertoamatöörin tasoa. 

Viulun ääni säröilee, puhtaasti soittamisesta voi vain uneksia, mutta aina joskus yön harvinaisina tunteina, viulu lumoutuu soittajan kosketuksesta ja saan hetken ajan kuulla  puhdasta kauneutta.



Hänen sisällään elää sävelten maailma, hän puhuu soittaessaan ja sävelet ovat hänen sanojaan.

Viulu, se laulaa säröisiä laulujaan ja mies, uneksien soittaa soittamistaan. 

Joinakin öinä kuulee hyvin miten mies ei nauti soitostaan, on kuin hän haluaisi pahoinpidellä muistojaan, tuhota ne kokonaan.


Ja siellä, suljettujen ovien takana, kaukana sääliviltä katseilta, mies soittaa viuluaan, surullista melodiaa, jossa ilo ja tuska kohtaavat toisensa...

Kenelle hän soittaa, mikä sävel etsii ulospääsyä hänen muistoistaan, yrittäen tavoittaa jo kauan sitten kadonnutta....?


Aikojen kuluessa olen oppinut tulkitsemaan miehen tunneskaaloja, ymmärtämään miksi jousi särähtää kielillä, äänet särkyvät tuottamatta ehjää säveltä.

Tänäkin iltana, jolloin pimeys oli levittänyt kostean verkansa ja alfaltti loisti himmeän keltaisena katulamppujen alla, vaimea ääni kantautui kaukaa kertoen soittajan tunteista, mielialoista joita hän ei muuten osannut ilmaista.


Huolimatta siitä, että olen kirjoittanut viulusta ja viulistista, en voi ajatella tähän loppuun kuin sellomusiikkia, syvälle hiipivää ja kaunista.

Taiturimainen Adam Hurst ja hänen ihoa kosketteleva, huokosiin tunkeutuva sävellyksensä "Return".



Miten kaunista, pimeisiin iltoihin ja kynttilöiden valoon sopivaa, vaivattomasti soivaa sellomusiikkia...

Adam Hurstin YouTube-kanavalta löytyy lisää upeaa, soinnukasta ja sisällä väreilevää sellomusiikkia, johon minulla on taipumus onnellisesti unohtua...

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Makaaberi tanssi kera Kuoleman...

Mieleni kuvat vaeltavat menneissä viikoissa, sisältäen välähdyksiä muutoksista, jotka tapahtuivat  luonnossa. Niin paljon ja niin nopeasti, hetkien humalaa, yksittäisten päivien vajotessa unholaan.

Lyhyen ajan sisällä, muutamien päivien aikana, syksy paljasti oikullisuutensa. Perjantaina satanut ensilumi, joka puhalsi kylmän kosketuksensa maahan, kadotti päivien kuluessa valkean harsonsa. Talven ensiaskeleet sulivat vesisateeseen, joka lankesi kovana hentoon lumikerrokseen.


Olen kuunnellut hanhien huutoja, katsellut lukuisia muuttolintujen auroja, parvia pääni päällä aamuhämärillä niityillä, pystyyn kuivuneiden horsmien ja pujojen korkean kasvun keskellä. 

Metsä huusi rujoja tarinoitaan nopeasta kuolemasta, pimeästä ajasta kuukausiksi eteenpäin. Kesä täyttyi ja muuttui unohdukseksi, iltojen laskeutuessa aina vain aikaisemmin. 


Kulkiessani luonnossa huomasin, miten viileys hellästi kosketti harmaanvihreinä loistavia kasveja, kylmillä käsillään hiveli puiden runkoja, nojautuen lopuksi pudonneiden lehtien valmistamalle, maatuvalle vuoteelle...



Tuulten raskaat kädet painoivat hentoja oksia vasten runkoa, riepotellen vastahakoisimpia kädellä kovalla, pakottaen lopuksi ne taipumaan tahtonsa alla.

Ja autiotalojen pihamailla, unohdetuissa puutarhoissa hennoilla oksillaan, kantavat kuolemaa tekevät omenapuut mätänevää satoaan.


Hento riite veden päällä, jäisiä ryppyjä siellä täällä. Miten maisema muuttuukaan, valon vaeltaessa oudoilla paikoilla runsaus on vaihtunut paljaaseen, varjojen etsiessä uusia pintoja itselleen...


Kesä liukui nopeasti silmien ohitse, nopeammin kuin ehdin tajutakaan ja jo nyt käteni hapuilevat syksyn maailmaa, törmäten talven etiäiseen kuin juureen, joka on aina ollut olemassa.

Elämä luonnossa on kuin ikuinen matka, josta tiedossa on vain lähtöasema, aikataulujen koko ajan muuttuessa...


Ja puut, ne seisovat riisuttuina ja alastomina, tanssien tuulten siivittäminä illan viimeistä valssia. 

Vasta hetki sitten ne olivat vaihtaneet kesäisen heleät pukunsa värikkään yltäkylläisiin juhlavaatteisiin, valmistautuen makaaberiin viimeiseen tanssiin, jossa kiihkeää otettaan tiukensi itse Kuolema, pysähtyen hetkeksi...


Jäätävillä kupeillaan se kosketti koskettamistaan, lepäsi raskaasti hennoilla lehdillä, talloen alleen viimeisenkin loistavan vihreän korren ja viittansa hulmuten, hengitys jäästä huurtuen, se heitti ilmaan valon sinisen.


Hetkellinen värien kauneus, maan raskaan kolea tuoksu ja ilmassa kipunoiva kylmän kirpeys. Nämä hetket ovat aamulla jo muuttuneet, vain tämä yö aikaa vaeltaa ja aistia tuoksujen alati muuttuvaa maailmaa...


Synkän yrmeät pilvet taustallaan, valo nojaa puihin valaisten maisemaa. Kylmän hohde ilmassa ja kohta jo hengitys luo höyryn aaltoja ulos virratessaan.


Syksyn hämärät illat ja kaiken yllä ilmassa keinuva pimeän viitta, joka raottelee välillä kostean utuisia reunojaan. 

Se läpäisee katuvalojen keltaisen kiilan asfalttiparketilla, jolle lehdet ovat liimautuneina värikkäinä kerroksina, kiillotettuna sadeveden kiiltävällä lakalla. 


Lehdet, kuin pienet kaarnaveneet, uivat sadevesimerellä katujen pintoja myötäillen, kieppuen pyörteissä, päätyen lopuksi viemäreihin tai ojien syvänteisiin kadoten.


Talven maisemamaalari odottelee taustalla vielä vuoroaan, valkoisen väripaletti valmiina, ja kuin harjoitusmielessä se roiskii innoissaan, maatuvien lehtien pintaan kimaltelevan valkeaa kuuraa.


Pilvet vaihtavat nopeasti muotoaan ja taivas, se on kuin marmoria, harmaan eri sävyjä, vaaleanpunaisesta kellertävän kelmeään. Luonto on järjestyksessä, kaikki syksyn syvät tuoksut selvästi tunnistettavissa ja värimaailma, se etsii ääriään...


Sateen ääniä, kostean kosketuksia iholla, yltäkylläisiä yön tuoksumeriä ja syksy sukeltaa ihmisessä syvällä...

Ja lämpimän huovan sisällä, kynttilöiden valon välkkyessä seinillä, kuuntelen musiikkia nauttien turvallisesta pimeydestä. Olen syksyn merkitsemä...


Silmieni edessä käydään päivittäin raivoisaa taistelua, vähä vähältä tummenevista pihlajanmarjoista. Tilhet parvissa räpistelevät siipiään toinen toistaan vastaan, melkein pudoten lehdettömästä puusta. 

Pihlajien oksat notkuva raskaina runsaasta sadosta, mutta siitä huolimatta, kilpailu on kovaa ja ahnetta. Siivet väpättävät, tanssiaskeleet oksalla nopeutuvat, kunnes tilhistä toinen väistyy, luovuttaen mehukkaimman marjatertun vahvempansa nauttia.


Yön vaipuessa kohti aamua, olen kohdannut muutamia mäyriä ja supikoiria, pihalla melskaavista ketuista ja kissoista puhumattakaan. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen siitä, että olen elossa ja minulla on ollut mahdollisuus kokea näitä hetkiä luonnossa.

Onnellisuuteen riittävät pienet asiat, ne jotka liikuttavat ja luovat muistoja, joiden merkitys on mahdollista ymmärtää joko nyt tai myöhemmin, aikanaan...


Mielessä lievää haikeutta, luopumista vanhasta, antaen uuden vuodenajan etsiä oman tilansa alati muuttuvassa luonnossa. Ajatukset etsivät uusia polkuja ja koko olemus valmistautuu pimeisiin öihin, kylmän kyntäessä tunnottomuutta iholla. 



Kaikkialla luonnossa, niin surullisen kaunista ja on kuin ikuisuus piirtäisi merkkejään iholla, unessa...



Musiikkivaliantani  on hyvä esimerkki siitä, että sävellyksillä on mahdollisuus elää ikuisesti, kullekin ajalle ja maulle notkeasti muuntautuvina versioina, uudella tavalla sovitettuina ja viihteellisemmässä muodossa. 

Nuoret soittajat videolla ovat ikähaitarilla 13 - 18-vuotiaita. The PianoGuys osaa ottaa kuulijansa...


Ja ne Beethovenin 5 salaisuutta, niissä viisaus etsii aikaansa, ottaa mielen mukaansa ja ne elävät myös tässä ajassa, kuten satoja vuosia sitten, oman aikansa neron ajattelemina...

Videon lopussa oleva mainospuhe häiritsee jonkin verran kuuntelukokemusta, mutta ei ole ilmaisia lounaita, ei totta tosiaan....


perjantai 12. lokakuuta 2012

Kuvapalvelin, prkl, taas sekaisin...

Nyt loppui kärsivällisyys...

Ei riitä huumorintaju, eivät istumalihakset ja hihatkin paloivat, eivätkä enää pelkästään kärynneet. 

Yli tuhannen, jo julkaistun, kuvan siirtäminen Picasaan ja sieltä blogiin on sellainen työmaa, että tällä hetkellä harkitsen viikon itku-meditaatiota.

Kolmas kerta tämän vuoden sisällä kun palvelin temppuilee. Minulla ei ole lehmän hermoja, en ole jääkaappiviileä perusluonteeltani ja koipeni lyhenevät olemattomiin tällä tasajalkaa hyppimisellä.

Olen kyllästynyt, raivoissani, itkuun purskahtamaisillani. En enää tiedä mitä tekisin...

Edessä oleva työmäärä saa suorastaan tainnoksiin. Nyt äkkiä, heti, pian joku olkapää johon nojata, kastella pusero ja vain parkua suoraan ääneen...

Mitähän seuraavaksi?

No, jospa hetken vain odottelisin. Jospa muutaman päivän sisällä selviäisi jotakin ja saisin siirrettyä rauhallisemmalla vauhdilla kuvia Picasaan. 

Uskon kyllä vähemmälläkin, että blogikuvat on siirrettävä Picasaan, mutta pahuksen pirullisella tavalla tämäkin oppi piti takoa itsepäisiin aivoihini.

Onko muilla yhtä kaistapäisiä kokemuksia, maksullisista kuvapalvelimista, kuin minulla? Olenko valinnut kuvapalvelimekseni sen pahimman, rahastavan pirulaisen, jonka suurinta hupia on kiusata Pitsi-parkaa...

Ja tähän postaukseen ei sitten tule kuvan kuvaa, ei varmasti tule...

tiistai 9. lokakuuta 2012

Syitä ja selittämättömyyksiä...


Miten tekniikka taas paiskasikaan aivoille uutta opeteltavaa, hämähäkinseitit päässä rikkoutuivat ja pitsit päälläni muutosten myrskyissä vain lentelivät ja tuulettuivat...

Kauan Blogger uudistuksellaan uhkasi, herjasi ja nalkutti, kunnes siirtyi lopullisesti uudistettuun käyttöliittymään ja Pitsin päässä poksahti. Pitäessäni kynsin hampain kiinni vanhasta ja turvallisesta sekä pitsipäälle soveliaan yksinkertaisesta käyttöliittymästä, jouduin lopulta taipumaan pakon edessä. 


Ei tehnyt mieli sitten yhtään ja sekin oli yksi syy muiden joukossa olla kirjoittamatta blogiin. HTML-koodin kanssa häärääminen on mennyt mahdottomaksi, koodi kulkee kuin etana kuvien päällä ja yritä nyt siinä sitten näperrellä omia koodeja. Pahus, olen vihaisempi kuin vihainen...




Google+ lähestyi minua sähköpostilla todeten, että Pitsit sekaisin ei heidän tietojensa mukaan ole todellinen henkilönimi. Oikeassa olivat, mutta miksi sen pitäisi ollakaan, oikea? 

Pitsit sekaisin on blogi-identiteettini, minulle tärkeä nimenä ja sanaparina... Google antoi 7 päivää aikaa tehdä jotain eli antaa heille oikea nimeni ja jos en niin tekisi, he kiittäisivät kokeilusta ja poistaisivat Google+ -tilini. Sanoin itse hyvästi ensiksi.




Enää en voi antaa g+ -tunnustuksia enkä kuulua kenenkään piireihin, mutta muualla internetin ihmeellisessä maailmassa kuljen vielä Pitsit sekaisin.

Ja kaiken aikaa, pirskatin Blogger, blogin lukijat näkyvät ja katoavat. Yhden gadgetin jo kiukkupäissäni poistin, sillä joku mainos-paholainen tunkeutui reviirilleni. Ja sehän ei käy, ei sitten millään. Että ketutti, ketuttaa vieläkin...




Vieläkin hihat käryävät, savut lentelevät päälaellani ja reviskelen pitsejä raivoissani. Ei ole ilmaisia lounaita, ei aamiaisia eikä edes illallisia, tuskinpa edes kahveja, yöpalasta nyt puhumattakaan...  

Kuulkaahan nyt kiukutteluani Google ja Blogger, siamilaiset kaksoset, minusta ette julkista tee, ette naita mainoksillanne ettekä sotke ihmissuhdeverkostojani. Pirskatti sentään, olen vihainen ja kärttyinen!!!!!!



Mitä pidemmäksi tahaton blogitauko on venynyt, sitä korkeammaksi on kirjoitelmien blogissa julkaisemisen kynnys noussut. Kirjoittamista en ole jättänyt koko aikana, mutta se on jo eri tarina...

Olen antanut Blogistanian olla rauhassa. Kirjoittamatta ja lukematta, vierailematta blogeissa, kommentoimatta. 



Tarvitsin aikaa itselleni, väljyyttä ajatuksilleni ja tottumista muutoksiin sekä siivet selkääni ennen syvän tummaa sukellusta suoraan syksyyn ja kirjoitelmiin.

Olen elänyt elämääni, ollut ystävä ystäville, ihminen ihmisille. Olen kulkenut tietäni tunteiden myllerryksessä, tapahtumien keskiössä, räpiköinyt pinnan alla ja pinnalla, nauttien ja/tai kiukutellen jokaisena hetkenä varsinkin sen jälkeen kun ne ovat ohitse, selvitetyt ja täydesti eletyt.



Tällä hetkellä tunnen olevani kuin muusikko joka on hylännyt instrumenttinsa, peläten ja uskoen siihen etten kykene enää koskaan julkisesti soittamaan. Nuotit hylättyinä ja unohduksissa, viulut ja sellot koteloissaan, nurkassa. Piano kätkettynä maailmalta, kadoksissa.

Kun sisällä palaa on kuljettava, kuin unessa, yöstä raukeilla teillä ja kaduilla, sateen valuessa hiuksilla ja kasvoilla.



Ja kyllä, on aika taas kirjoittaa, vierailla blogeissa ja kommentoida. Lukemattomia en välttämättä enää ehdi lukemaan, mutta aina jossain vaiheessa istahdan paikalleni ja lueskelen lempiblogejani, kauaksi taaksepäin siihen hetkeen, jolloin hiljenin...



Syksyn mustanpimeisiin iltoihin, sateen ääniin asfaltilla sekä kaikkialla ympärillä pyörteilevään kipeän koleaan kosteuteen sopii alla soiva kauniin surullinen pianokappale. 

Olin jo taipunut tekemään musiikkivalinnan Chopinin Tristessen hyväksi, mutta sitten tuli SE tunne, kaiken kääntävä tunne siitä, että valinnan tulee kohdistua alla olevaan kappaleeseen.


Nimestään huolimatta kappaleella ei ole Ludvig van Beethovenin kanssa muuta tekemistä kuin se, että Ernesto Cortázar II ihaili säveltäjän töitä ja nimitti siksi oman sävellyksensä Beethovenin kunniaksi. Vaikka kyseessä ei siis olekaan Beethovenin sävellys, se on kuitenkin kaunista kuunneltavaa.

Ernesto Cortázar II:sta löytyy yllättävän vähän tietoa, siitä huolimatta että hän ja hänen perheensä olivat/ovat latinalaisessa Amerikassa erittäin tunnettuja.



Näppäimistö on saanut kyytiä, pitsit ovat tauon aikana rähjääntyneet, jopa repeilleet, mutta ette te minusta niin vain eroon pääse. Kaupasta lisää pitsiä, näppäimistö hetkeksi pakastimeen ja siitä se taas alkaa, kirjoittaminen...

lauantai 25. elokuuta 2012

Ihmeellisiä aamuja ja öitä, taivaalla kiitäviä tähtiä...

Tähdenlennot taivaalla eivät taipuneet helpolla silmille havaittaviksi valovanoiksi, eivät vaikka kuinka monta yötä ja aamuyötä niitä odottelin, kylmyydessä värjöttelin ja vartioin taivasta väsyneillä silmilläni. 

Kunnes yhtenä yön tuntina taivas repesi, lennätteli meteoreja kiivaasti ja haltioituneena vain katselin niiden kiitoa taivaan kannella, muistamatta kuvata.

Alex Ruiz

Se yö alkoi samankaltaisilla  pilviverhoilla kuin tähdettöminä öinä aikaisemmin, tiukasti kiinni vedettyinä, valosaasteen värittäminä, lupaamatta mitään. 

Elokuinen yö kutsui kallioilla istujaa ja kuin vanhasta tottumuksesta kiipesin korkealle, puista kiinni pitäen, valmistautuneena pelkkien pilvien katselemiseen...


Illan ja sydänyön jälkeen, aamuyöllä noin kello neljä, taivas oli kirpeän kuulas, puhdas, yönsininen ja raikas. Vielä en antanut periksi, en. Kohdistin katseeni kauas, ylös tähtiin ja toivoin tähdenlentojen kipinöivän esiin.

Ja ne tulivat, nopean hetken ajan, kiitivät yhtenä isona ryppäänä kaukana, tuskin silmin erotettavissa, mutta kuitenkin. Siellä ne erkanivat toisistaan, lähestyivät maata, katosivat.


Taivas valaistui ja hajosi, eheytyäkseen jälleen kunnes se lopulta jätti verhonsa levälleen ja taivasnäytelmä saattoi alkaa uudelleen.

Kallioiden äänettömyydessä eksynyt tuuli etsi paikkaansa ja taivaalla tähdenlennot syöksyivät kiihkeästi, nopeaan...


Takamuksen alla muovipussiin hätäisesti tungettu tyyny, repussa termospullo, kamera ja jalusta. Mitä muuta ihminen voi tähdenlentojen yönä mukaansa toivoa...

Se oli niin pakahduttava tunne että ajatuksissa vilahti kysymys, voiko yhteen ihmiseen mahtua onnea niin paljoa kerrallaan.


Ja minä olin kuin yhtenä tähdenlentona, mukana kiirehtimässä, välkkymässä kymmenien muiden joukossa, niin vapaana, nopeana ja onnellisena.

Ja miten minä vapisin paikallani, katse kohdistuneena taivaisiin. Joskus, joinakin mieleltä anastettuina hetkinä toivoin, että joku jossakin olisi jakamassa kanssani näitä huikaisevia hetkiä, jolloin olin melkeinpä irti itsestäni.



Itseä suurempi tunne silmien edessä tapahtuvan valonäytelmän keskellä oli hetkittäin pyhä, koskematon kuin viileä suoja ympärilläni. Kykenemättä liikkumaan, olemaan paikallaan, vain katselemaan ja hengittämään samaa ilmaa...

Tähdenlentojen aikaan en lausunut toivomustakaan ja siksipä minulla oli kaikki aika vain nauttia ja keskittyä silmieni edessä esitettävään ainutlaatuiseen näytelmään...


Eräänä toisena tummanpuhuvana yönä tarkkailin taas taivasta, pilvetöntä ja tumman samettista. Ja hetken odoteltuani, katse ylös kohdistettuna, näin ensimmäisen välkkeen jota seurasi eriaikainen sarja sinkoilevia valonauhoja kylmän valkoisesta vaaleaan keltaiseen, eripituisia ja värisiä,  nopeita.

Muistan, miten jo pienenä tyttönä rakastin tähdenlentoja, tummia öitä ja yksin kallioilla istumista. Niiden mukana sain paeta, kauas ja kovaa, kiitäen taivaalla yhden valaisevan hetken, sammuakseni kokonaan...


Niiden kylmä maailma oli sama kuin omani, ne kulkivat taivaalla yksin, palaen puhtaasti...


Ei kahta kysymystäkään siitä, mikä musiikki soi korvillani kirjoittaessani tekstiäni yöllisistä tähtinäytelmistä sametinsinisillä kylmänkipeillä taivailla...



Kaikissa selaimissa video ei välttämättä avaudu sitä napsauttamalla. Mikäli haluat kuunnella kappaleen suoraan YouTubessa, linkki kuuntelu- ja katselukokemukseen tässä

Itse taltiointi on avaamisen arvoinen, Sivert Høyemin musiikki vie mukanaan, tämä kappale erityisesti...