Pimeys ei päästänyt lähelleen, se vaikeni ja pakeni. Matka pimeyden keskipisteeseen jäi kesken, musta usvaverho leijaili sen edessä, tiivistyi kiveksi heti kun vähänkin lähenin, torjui minut kokonaan.
Siirryin yön maailmaan, astumaan polkuja, joilla ihmiset ennen kulkivat. Pimeys löi kylmän kiilan, levitti eteen revityn verhon ja mennyt oli kuljettava uudelleen, sekin jonka jo halusin unohtaa...
Jokaisena yönä lupasin itselleni, että vielä tänään annan surun kohdella kaltoin, satuttaa syvältä ja tehdä kipeää.
Onko viisasta herättää uinuvaa murhenäytelmää, kaiken altaan rikkovaa pahaa? Ehkä näin on parempi, en ehkä koskaan ole valmis vastaanottamaan, saati kohtaamaan niin suurta rumuutta ja pahuutta, jota se piilottelee ytimessään...
En tavoittanut perimmäistä syytä, mutta näin kaavan, suojaukseksi valikoituneen, vuosien varrella kasvaneen, ympärilleni tiukasti kietoutuneen.
Kuristava tunne, hengittämisen vaikeus, ovat törmänneet, kolaroineet minut, valitessani kaavaan tukeutumisen silloinkin, kun olen nähnyt välähdyksen, vaistonnut tulevan erehdyksen, väärään turvallisuuteen tukeutuen ja siitäkin huolimatta, vaikka itkien...
Pimeyden ydin voi olla liian rumaa katseltavaa ja onko tarkoituskaan sukeltaa siihen uudestaan?
Pandoran lipas avautuessaan toi mustia tunteita mukanaan. Oli mahdoton tietää mitä kohtaa, mihin hajoaa, mikä rikkoi lapsuuden kokonaan...
Yön painajaiset, aaveet tarinoineen, osa oli odotettua helpompia, osa ankkuroituneina syvyyteen, ja samalla muistin syyn, unohdukseen...
On melkeinpä mahdotonta ymmärtää, miksi kukaan ei tehnyt mitään, kantanut yli pelottavan pimeyden, ottanut syliin, rakastaen, niinpä lapsi valitsi yksinäisyyden, unohduksen...
Tärkeämpää kuin ytimen tavoittaminen oli se, minkä löysin pitkinä yön tunteina, kävellessäni ja miettiessäni. Löysin alkuperäisen mallin ja kaikki sen päälle rakentuneet kerrokset, vaikenemisen kaavan sekä suojauksien perustukset.
Mitä, kuka, missä, milloin ja miten eivät kysymyksinä ole tärkeitä, sillä vastaus itsessään oli portti kysymykseen.
Sukellus menneisyyden kaatopaikalle ei jäänyt tuloksia vaille, sieltä löysin itseni, takaisin palaen. Vereslihalla, väsyneenä ja itkeneenä, yltä päältä lian peitossa, revenneenä...
Kuin matrjoška-nukkea, kuorin pimeyttä, nukke nukelta, kunnes sisimmän nuken sisältä löytyi täyspuinen pienin nukke, joka oli kova ja kokonainen.
Se ei avautunut, ei luovuttanut salaisuuksiaan, ei vaikka kuinka sitä hakkasin, jäisillä käsilläni jäädytin.
Ja kaikista äänekkäimmin kuiskaili sisäkkäisten kerrosten välinen tyhjyys. Niissä kylmyys piti majaa, polttaen jokaisen, liian lähelle tulleen.
Olin loppu, väsynyt ja kylmissäni. Tätä matkaa itseeni, en olisi halunnut tehdä yksinäni...
Tämän pimeän matkan aikana tunsin sellaista kylmyyttä, jota en muista koskaan ennen kokeneeni. Sielu ja iho jäässä, täristen, mikään ei lämmittänyt, riittänyt jään sulamiseen.
Mitä syvemmälle kaivauduin menneisyyden kaatopaikan sisälle, sitä polttavampaa jäätä kohtasin, enkä voinut enää perääntyä, ainoa mahdollisuus oli eteneminen.
Olin tullut kauas päästäkseni karkuun itseäni, ja nyt jouduin palaamaan vielä kauemmaksi, tavoittamaan sitä, joka karkasi itseltäni. Syvemmälle, kylmenee, missä on se jäätymispiste, johon en enää kykene...?
Tyhmyys oli sallittua, kun kukaan ei ollut opastamassa, huomannut, miten oudosti lapsen aivot toimivat. Tyhmyys ei ole enää sallittua, vaikka ketään ei ollut opastamassa, huomannut, miten oudosti aikuisen aivot toimivat...
Arvoituksia selvittäessään voi hukkua kokonaiseen menneisyyden mereen, jossa uimaan voi oppia vain henkensä edestä räpiköimällä...
Desktop Nexus
Esiin nousi totuuksia, joita en halunnut kohdata, osaa en kykene tavoittamaan koskaan. Kuka minä olen, mikä minusta tulee? Palatessani pimeydestä onko ketään odottamassa, kertomassa, että kelpaan myös heikkona...?
Menneisyyden ihmiset, kipupisteet, kaavat ja mallit olen nähnyt, ne ovat tässä eikä mikään estä näkemästä niiden todellista arvoa tai arvottomuutta, suurentelematta tai vähättelemättä, luomalla päättömiä merkityksiä, niiden on aika mennä...
Ihmiset puhuivat asioista, joista olisi pitänyt vaieta ja vaikenivat asioista, joista olisi pitänyt puhua...
On aika laskeutua kaatopaikalta alas, sulkea portit, heittää lantti paikan hoitajalle ja todeta, että ota vapaata tästä kaikesta, lähde koskaan palaamatta, vanhoja jätteitä on turha jäädä ikuisiksi ajoiksi tonkimaan ja vartioimaan...
Yllä olevan kappaleen todellinen pituus on 3:45 min ja loppu noin 4:14 min on rauhallisen kaunista hiljaisuutta...