Jokaisessa kylän talossa asuu joku kummajainen, asiansa selvittänyt kunniallinen tajunnan kansalainen tai sitten kaiken kätköihinsä piilottava salamyhkäinen hamstraaja, joka ei päästä lähelleen.
Ja miten merkillistä on sekin, miten katsomalla jotain luonnossa tapahtuvaa, mieleen nousevat täysin toisiinsa liittymättömät asiat. Kuin tajunnan sisäinen, sekainen kyläkokous, jossa jokainen haluaa äänensä ensimmäisenä kuuluville.
Olen jo pitkään ihmetellyt vaahteranlehdissä tapahtuneita muutoksia, enkä nyt tarkoita syksyn tuomia värileikkejä, vaan jotain paljon vakavampaa. Tämän kesän aikana ympäristön vaateranlehdet ovat saaneet ylimääräisen, pahaenteisen koristeen.
Joissakin vaahteroissa nopeasti tapahtuneen täplätartunnan jälkeen lehdet kuivuivat ja käpristyivät rullalle, puut näyttivät melkeinpä kuolleilta.
Vaahteranlehdistä tajuntani harppasikin vauhdilla aivan toiseen aiheeseen, dramaattisiin muutoksiin, joita lähiympäristössäni on tämän vuoden aikana tapahtunut todella runsaasti, liikaakin...
Kirjoitin joskus viime keväänä alla olevat kursivoidut rivit, ajankohtana jolloin elämäni oli todella kirjoittamani kaltaista, mieli mustana yön syvimmällä hetkellä.
En enää tiedä elänkö todellisuudessa vain olenko jo sulautunut unien maailmaan, jossa painajaisesta painajaiseen turvallisuuteni rikkoutuu, vapauteni siivet ovat riekaleina ja sulaudun yhteisten painajaisten äärelle...
Nyt nuo samat sanat vaikuttavat ylidramaattisilta, jopa pateettisilta, mutta kirjoitushetkellä ne olivat tosia...
Silloin kun elämä koskee itseä, ihminen on herkempi huomaamaan ympäristössään samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ovatpa kyseessä sitten kipsatut raajat, raskaana olevat naiset, hiprakassa toikkaroivat tai muuten vain elämästään nauttivat ihmiset. Vertaisryhmään kelpaavat jopa saman kaupan kassia kanniskelevat kiireiset kanssaihmiset.
On helpottavaa huomata, miten surusta kirjoittaminen ei enää lisää surua. Minän autiotalo ei enää kumise tyhjyyttään, melankolian läpäisemättömät värit ovat vaihtuneet uusiin ja varjoissa liikkuvat alivuokralaisetkin ovat kadonneet.
Jäädäkö yksin pimeään, unohtuako pysähtyneeseen hetkeen, antaako menetysten menettää myös osan itsestään, sulkeako elämänsä ja antaako surun sisustaa mielen asumuksen synkillä väreillään?
Suruun ja menetyksiin ei voi jäädä elämään, sillä tänään rakennetaan huomisen taloa. Mikäli huomisen talo on perustuksiltaan elämätöntä surua, ei talo kanna asukastaan, vaan sortuu kuin huomaamattaan.
Tämän päivän ajatuksista ja teoista, ihmisten kohtaamisista ja suhteesta itseemme, luomme vähä vähältä, askel askeleelta uusia mahdollisuuksia ja ilon aiheita, huomisen talon rakennusaineita.
Mitä tahansa tänään kohtaamme, meillä on aina mahdollisuus päättää siitä, mitä kannamme mukanamme, mitkä muuttuvat muistoiksi, mitkä jätämme eiliseen ja mille annamme mahdollisuuden, sillä joka tapauksessa ja meistä huolimatta, huominen tulee...