BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 31. tammikuuta 2011

Lobotomiaa lumisilla mailla...

Eipä taida ihminen enää pöpimmäksi tulla, vai voiko? Olin taas tavalliseen tapaan turvallani blogistanissa ja aina välillä käväisin haukkaamassa happea ja tiirailemassa yön muuttumista aamuksi.

Olin aivan täpinöissäni, sillä vihdoin ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen yöllinen taivas näyttäytyi kauneimmillaan. Mustikansininen taivas, kirkkaita tähtiä siroteltuna taivaan kannelle, tuikkien kuin pienet ledit pihapuissa.

Ja voi pojat, tuulen voimistuessa myrskyksi, alkoi vaaleanpunaisten pilvien muodostamien hahmojen vikkelä vaellus taivaalla.

Jokainen on varmasti, ainakin lapsena, loikoillut selällään pellolla, nurmella tai ainakin jollain alustalla ja tuijotellut pilvien hidasta liikettä taivaalla. Kun jaksoi keskittyä tarpeeksi kauan, näki pilvissä hahmoja, eläimiä, maita ja hullunkurisia yhdistelmiä Englannista ja kukkahattuisista leideistä.

Tätä samaa tuijottelua harrastan edelleen aktiivisesti, tosin harvemmin mätkähtelen selälleni taivaallista panoraamaa tuijotellakseni. Kyllä sitä voi tehdä mätkähtämätikin.

Myrsky ajoi pilvimuodostelmia hurjaa vauhtia eteenpäin, ja välillä kuvaelmassa oli lauma hullunkurisia eläimiä juoksemassa henkensä edestä pakoon. Siinä laumassa kirmailivat yhtä vauhdikkaasti niin virtahevot kuin hetulavalaat, perhoset ja käärmeet, Italia ja vesiämpäri, kaikki sulassa sovussa ja todella lujaa...

Pilvijonon välistä tuikkivat tähdet lisäsivät pilvimuodostelmien eläin- ja tavarakirjoa ja niinpä nopeasti kiiruhtavien pilvien joukkoon oli eksynyt varsinaisia blinbling-eläimiä ja -esineitä. Tuikkiva viikinkikypärä tai väärinpäin kelluva saavi, kivikautinen nuija tai mutantti-majava, paljettihuivi tai kauha, Kiasma-lohikäärmeitä vilisti useampia, samoin erilaisia kuppeja, pensaita ja alligaattoreita.

En todellakaan tiedä, harrastavatko muut ihmiset yhtä aktiivisesti pilvien tuijottelua, heittäen aivot huitsin Nevadaan, vain nauttien ja antaen silmien verkkokalvoille muodostua kuvaketjuja, joiden muotoa tai kokoa ei mikään järki tai teoria kahlitse. Itse kutsun tuijotteluani mielikuvituksen markkinoiksi, kaikkea löytyy, sitäkin mitä ei oikeasti ole olemassa...


Pilviä harrastin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Tänä yönä olen upottanut katseeni musteensiniseen yötaivaaseen, jossa tähdet loistavat kirkkaammin kuin pitkästä aikaa. Hyppäsin taas hankeen ja imin itseeni onnen hetkiä. Näillä kuvilla kestää pahempina päivinä, paremmista puhumattakaan...

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Syvääkin syvempää vihreää kateutta...

Olen taas löytänyt itsestäni todella outoja piirteitä. Niin kuin nyt senkin, että tiirailen yöt läpeensä erilaisia blogeja, joissa kunnostellaan vanhoja taloja ja pakko myöntää, sisustellaan ja näpräillään kaikenlaista mukavaa kotiin. Tuo sisustaminen kun nyt tuntuu olevan meikäläisen Akilleen kantapää, ei tosin vaarallisessa määrin...

Olen ajatellut, että kyseessä on jonkinlainen ikkunaostos-vietti, joka tarvitsee purkautumisväylän ja blogeissahan sitä löytyy. Olen aivan kateudesta viheriäisenä katsellut ja lueskellut, miten ihmiset jaksavat tehdä ja tuunailla aivan uskomattomia juttuja. 

Vanhojen rakennusten kunnostamisia, uusien kotien rakentamisia, vanhojen esineiden kunnian palauttamista ja uusien käyttötarkoitusten löytämistä. Simppu, että olen kateellinen tuosta kaikesta energisyydestä.

Fantasy Myspace Comments

Vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja, jotta ehtisin tehdä ja opetella alusta asti tekemään kaikenlaista mukavaa puuhastelua. Olen silmät korttelin ulkona päästä ihastellut ihmisten puikkoja helskyttelemällä aikaansaatuja erilaisia tuotoksia, jotka ovat sekä iloksi että hyödyksi heille itselleen ja heidän läheisilleen ja ystävilleen.

Miten sitä onkin voinut syntyä niin toheloksi, että jos vaikka puikot vielä pysyisivätkin hyppysissä, niin ne tuotokset sitten olisivatkin enemmän Kiasmaan sopivaa sotkusätky-taidetta kuin hyödyllistä vaatetta tai sisustuselementtiä. Voi hyvä tavaton sentään...

Fantasy Myspace Comments

Käsityötunnit olivat meikäläisen painajainen. Piti kutoa pipo ja meikäläisen pipoon jouduttiin ompelemaan vuori, kun siitä tuli niin pahuksen löysä ja ilmava. Mistä minä, pöljä, olisin tajunnut sen, että silmukoita olisi pitänyt kiristellä eikä vain tällätä puikolle.

Entä se hemmetin mekko, joka olisi pitänyt ommella koneella. Apua! Se oli varsinainen Siperia kovennettuna. Ei tullut mekkoa ei, eikä tullut seuraavaakaan yritystä, essua, eikä sitä seuraavaakaan eli tyynyliinaa. 

Sain kasaan likaisen mytyn, jossa saumat menivät missä menivät ja enimmäkseen siellä, missä niiden ei pitänyt mennä. Vieläkin menevät kylmät väreet selkäpiitä myöten, kun muistelen käsityötunteja. Kaikista nyt vain ei ole siihen...

lauantai 29. tammikuuta 2011

Holtittomien auringonlasku...

Eilisestä vielä sen verran, että kaikessa raitisilmahuppelissani ja lumessa hortoilemisineni, unohdin kertoa miten huikaisevaan auringonlaskuun törmäsimme. Koko taivas oli tulessa, oranssin ja lilan kaikki värit olivat edustettuina, näkymä oli suorastaan henkeäsalpaava. Jopa me kaksi ostos-Helvetti-allergikkoa tajusimme sen.


Suoraan sanottuna harmitti, etten yksinkertaisesti jaksanut kaivella kameraa repusta, sillä olisin varmasti tuupertunut hankeen kameroineni, niin holtittomassa kunnossa olin. 

Yritin ahmia silmilläni mahdollisimman paljon auringonlaskua mieleni kuvakirjaan, jospa se tarvittaessa palautuisi silmieni verkkokalvoille.

Onneksi muut ovat kuvailleet kameroillaan ahkerasti ja olen blogeissa päässyt vielä tarkistamaan, etten nähnyt hallusinaatioita.

Auringonlaskua seurannut ilta oli myös harvinaisen herkullisen värinen, mustikansininen taivas, valkoiset hanget ja autiot kadut. Eikö tätä voi jo kutsua onneksi?

Painuessani pöyhimään animaatiovarastoani, törmäsin kerta toisensa jälkeen alla olevaan leijonaan. Jostain kumman syystä palasin siihen aina uudestaan ja uudestaan... Hmm, pitäisiköhän käydä tarkistuttamassa pää, jospa siellä on joku leijonan mentävä aukko.

Siitä huolimatta, että karvaisella tyypillä ei ole mitään tekemistä talven ja lumen kanssa, oli se tällättävä mukaan. Käsittääkseni kyseessä on Narniasta tuttu leijona, Aslan, jonka viisaus ja tietoinen uhrautuvaisuus kulkee tarinassa oleellisena osana hyvän ja pahan taistelussa.


Toisaalta, onpa tuossa paljon koiraspuolisille tyypillistä kulmien kurtistelua ja suun mutristelua, joka on erittäin tuttua varsinkin silloin, kun koiraspuolisella ei ole pienintä hajuakaan naaraspuolisen parinsa ajatusten juoksusta. Ja nyt kun tarkkaan katselen, niin eikös tuo pentele yritä machoilla...

perjantai 28. tammikuuta 2011

Hoipertelevia koipia, tyhjiä päitä...

Siis voi hyvä tavaton sentään. Täytyy vain todeta, että vähempikin riittäisi, vaan kun on ahne ja vähän tyhmä, niin minkäs teet.

Päätimme ystäväni kanssa lähteä kävelylle, ostos-Helvetin kautta. Aivan oikein, paheen pesään ja äkkiä ulos. Jos jokin asia on väsyttävää, niin se on tyhjän kulkeminen pitkillä käytävillä Muzakin soidessa ärsyttävästi taustalla.

Hohhoijaa, kävely ostos-Helvettiin sujui vallan sutjakkaasti, mutta vetelä pyörähtely liikkeestä toiseen vastasi hyvin japanilaisten vesikidutusta toisen maailmansodan aikaan. 

Pakkokeikka, sillä oli useita asioita hoidettavana ja tietysti jokainen asiointiluukku sijaitsi täysin sattumanvaraisesti ammuttuna ostos-Helvetin eri käytävillä. Voin vaikka vannoa, että koipeni tylsyivät ainakin 5 cm lyhkäsemmiksi raahautuessani luukusta luukkuun ja yrittäessäni pitää perusnaamaria ojennuksessa.

Fantasy Myspace Comments

Ymmärrän nyt hyvin, miksi vahtikoirat syöksyvät ihmisten jalkoihin, samaa strategiaa mietin itsekin mielessäni. Siitä vain mahalleen kuraiselle ja likaiselle lattialle, hampailla kiinni ensimmäiseen lähestyvään koipeen, purenta ja ravistus sekä dramaattinen irti päästäminen. Huh huh, onneksi jäi tekemäti.

Vaan entäpäs kun pääsimme vihdoin ja viimein livahtamaan ostos-Helvetistä raittiiseen ulkoilmaan? Voi pojat, siitä otettiin kaikki irti. Hortoilimme pitkin teitä ja vähänkin kuljettavia kinttupolkuja, välttelimme kaikkia mahdollisia vastaantulevia ihmisiä ja vain kävelimme, kävelimme ja taas kerran kävelimme.

Ostos-Helvetistä pois pujahtamisesta raikkaaseen talvi-ilmaan oli seurauksena se, että saimme oikein aimo annoksen happea, suorastaan myrkytyksen, rajumman luokan sellaisen. Kävelimme noin 5,5 tuntia ja järki ei päässä puhunut, ei se oli mykkä ja ilmeisesti lähtenyt päistä karkuun samassa silmänräpäyksessä kun kampesimme itsemme ulos ostos-Helvetin ovista.

Yht'äkkiä hoipertelimme kuin kaksi päänsä täyteen juonutta känniläistä, höpöttäen yhtä holtitonta horinaa kuin viinanjuonnin maailmanennätyskisoissa horistaan. Koivet elivät eri elämää kuin pääkoppa, joka ei elänyt enää mitään elämää. 

Hulluinta koko touhussa oli se, että fyysiset oireemme todella muistuttivat kaikessa hoipertelussaan ja hortoiluissaan täydellistä 2,5-3,5 promillen humalatilaa. Eikä siinä mitään, kyllä ne keitetyt makaroni-koivet ja tyhjän pään olisi vielä kestänyt, mutta ne järjettömät jutut. Niistä toipuminen voi viedä hetken aikaa.

Kun vihdoin pääsimme raahautumaan koteihimme, otimme rauhoittavaksi kupposet kahvia, mutta ilman vaikutusta. Yhteensä seitsemisen tuntia liikkeellä olemista, josta noin tunti puolitoista ostos-Helvetissä. Ja eukot olivat aivan tajuttomia. Kyllä maar nyt uni maittaa. Voiko raittiin ilman liikuntahumalasta seurata jonkinlaista kuntokrapulaa?

tiistai 25. tammikuuta 2011

Deletoidut kuvat, pysäytetyt hetket...

Ihminen on tarpeeksi viisas tietääkseen mikä on oikein, mutta liian tyhmä toimiakseen niin...

Tämä pätee asiaan kuin asiaan, näin sen olen kokenut, varsinkin lähiaikoina. Siirryn kuitenkin toiseen asiaan, jotta itsekin pääsen tällä hetkellä myllertävien ajatusten ulkopuolelle.

Kirmailin sunnuntaina kolme tuntia hangessa ja täytyy myöntää, että kirmailun tuloksena kyllä uni maittoi. Uni on paras ystäväni, sen aikana lataan akkuni, näen elämäni unet ja ohjaan elämäni elokuvat. 

En minä tasajalkaa hangessa pomppinut kolmea tuntia, ehei, kunhan kuljin pitkin satumaisemia ja kuvasin kuin rakastunut hullu jokaista oksaa, kumparetta ja varjojen leikkiä lumella. Ilma oli kuin linnunmaitoa, puut ja pensaat siniselle pohjalle piirrettyjä valkoisia veistoksia. Olin pakahtumaisillani, onnesta.

Kuvaussession tuloksena oli lukematon määrä kuvia, joista tietokoneen roskakorin niistä vältti vain kaksi. Jos säilyttäisin jokaisen kuvaamani kuvan, ei minkään tietokoneen kapasiteetti riittäisi, siispä deletoin vikkelästi ja unohdan hävitetyt pysäytetyt hetket.

Pelkkä sunnuntain muisteleminen sai taas valoa elämään, kannattaa jatkaa onnen hetkien keräämistä, sillä en koskaan tiedä, milloin tarvitsen niitä uudelleen...

Haluan sitä, mitä en saa ja saan sitä, mitä en halua...

Miksi on niin, että elämässä kaikki asiat tapahtuvat yhtä aikaa? Sen jälkeen tulee yleensä syvä hiljaisuus, johon tekisi mieli käpertyä koko loppuelämäksi, turvaan...

Kauhun tasapaino on erilainen silloin, kun kaikki yhtä aikaa tapahtuvat ovat pieniä asioita. Isojen asioiden kohdalla suorastaa hämmentyy, turtuu ja muuttuu saamattomaksi. Mieli tietää, että pahinta mitä voi tehdä, on painaa pää hankeen ja toivoa, että kaikki olisi ohi. No, ei elämää voi viettää hankeen hautautuneena, vaikka kuinka mieli tekisi.

Suuret elämänmuutokset ovat elämän taistelukenttiä, joko niillä häviää tai saavuttaa suuria voittoja. Mikään ei ole siltä väliltä. Pitkän aikavälin päätökset on tehtävä mitättömän tiedon perusteella, ainoa vaihtoehto usein on hypätä suoraan suureen tuntemattomaan.

Riskien otto on helpompaa, kun on käytettävissä tietoa, jotta eri vaihtoehtoja voi punnita ja verrata keskenään, mutta mitä tehdä silloin, kun ei ole eri vaihtoehtoja, tietoa tuntemattomasta? Luopumisen suru, pään pakolla kääntäminen kohti tulevaa, vaikeita asioita yhtä aikaa käsiteltäviksi. 

Olisi varmasti helpompaa, mikäli asioihin voisi vaikuttaa, mutta kun oma rooli näytelmässä rajoittuu vain ja ainoastaan muiden näyttelemisen katseluun, vaihtoehdot ovat vähäiset. Omaa elämäänsä kykenee mestaroimaan jollakin tasolla, muiden ei.

Luopumisten surut ja tulevaisuuden arvaamattomuus saavat minut suorastaan tolaltani, enkä tällä hetkellä saa jalkojani liikkumaan kohti ulko-ovea, käsiäni avaamaan ovea voidakseni paeta lumeen...

Todennäköisesti nämäkin tunteet muuttuvat vieraiksi, kunhan aikaa on liukunut enemmän tapahtumien ja elämän väliin, mutta nyt tekee kipeää...


sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Maalaan itseni siniseksi...

Mikä on, että tällä hetkellä en näe muita värejä kuin sinisen, sinisen eri sävyt, pienetkin siniset pilkut sekoittuneena toiseen väriin. Tietystikään en hahmota sitä toista väriä.


Tosin, tepsuttelin äsken ulkona hetken ja tutkailin taivasta, lunta ja jälkiä lumessa. Miten vaaleanpunainen ilma olikaan, kaikessa sinisyydessään. Tuli hetkeksi hyvä olla, rauhallinen, helposti hengitettävä hetki, jonka kuvasin mieleni värialbumiin.

Nyt on jo pimeää ja on aika valmistautua toiseen ulos menemiseen, kameravälineet mukana, rämpimään auraamattomaan lumeen.

Koko päivä on ollut yhtä hiljaisuutta, vain muutamia autoja tiellä, lumisten kenkien aiheuttamaa narinaa vähäisessä määrin. Mikä tässä päivässä on, kun kukaan ei liiku, maailma on pysähtyneisyyden tilassa ja ihmiset piilossa?

Puhelin on soinut, ja voi pojat miten paljon. Kaikissa puheluissa on ollut yksi yhteinen aihe, kukaan ei jaksa tehdä mitään, kaikki haluavat vain nukkua ja olla rauhassa.

Tämä päivä jos mikä, itse asiassa ilta, on mitä mainioin hetki maalata itsensä ja maailmansa siniseksi, ottaa sinisiä kuvia sinisellä hangella ja ajatella sinisiä ajatuksia.

Taidanpa nauttia siitä, taidanpa nauttia oikein kovasti...


lauantai 22. tammikuuta 2011

Kevättä rinnassa...

Löysinpä itseni tekemästä jotain sellaista, että meinasin mennä  pyrstölleni. Liiat läskilihat laihoiksi-projekti. Ei, en ole tehnyt uudenvuodenlupauksia, enkä tee nytkään. 

Kaikkea olen aikoinani luvannut ja kaiken olen rikkonut. Antaa vain muiden olla lihattomalla, tipattomalla ja savuttomalla tammikuulla, meikäläinen tekee muutoksia helmikuusta lähtien. Tai alkaa nyt...


En aio sukeltaa nälkäkuurien mereen , en syöksyä tukka putkella lähimmälle salille, ei ei. Otan rauhallisesti, hitaasti ja mielelläni itseäni kuullostellen, en kevään laihdutustrendeihin pureutuen, tukeutuen ja tukehtuen. 

Kyse on lähinnä liikkeestä päässäni, joka sen jälkeen vähitellen muodostuu, toivon ja uskon näin, tavaksi elää ja toimia. En aseta aikarajoja ja tuskallisia ruokalistoja, aion elää oikeata elämää, en elämää ennen ja jälkeen laihdutuskuurien.

Itse asiassa, en edes usko siihen, että "aloittaisin dieetin", kyse on liikkeestä pääkoppani sisällä. Sen tiedon käyttöön otosta, joka päässäni jo on.

Hiihtelen hangilla ja kevään edetessä kävely, pyöräily ja uinti jo automaattisesti pitävät huolta siitä, että liikunnan määrä on riittävä. Haluan olla kuosissa ensi kesän vaellukselle, sillä on mukavampaa kannella selässään rinkkaa kuin omia liikoja lihojaan. 

Tämä sama kunnonkohotus-vaihde on edessä joka vuosi keväällä, sillä joka vuosi kuppeleksin vaelluksilla. Siis emme puhu mistään hemmetin kuurista, vaan kunnonkohotuksesta. Anteeksi virheellinen ilmaisu...

Alla päänparannusmusiikkia, ehkä se auttaa meikäläistäkin miettimään erilaisia muutospäätöksiä tarkemmin. Mikä on todellista, tarpeellista ja sitä, mitä itse haluan, vai haluanko sittenkään mitään...


perjantai 21. tammikuuta 2011

Hyttysen kokoinen oma tahto...

Siis jos joku asia ärsyttää, häiritsee ja hävettää enemmän kuin on mahdollista, se on se, etten edelleenkään ole päässyt tupakanpoltosta eroon.

Ja, että muuten ottaa pattiin alla olevan kaltaiset, osoittelevat "varoitus"-kammotukset, joista ei tule kuin kiukkuiseksi. Oma vika, oma järki tai järjettömyys, mutta itsestä se lähtee jos on lähteäkseen, tupakasta eroon pääseminen nimittäin.



Että sillä lailla...

Nojaa, voisin tietysti tupakin sijasta kulautella kitusiini kaiken sorttista viinaa niin, että pää vain kuplisi ja uiskentelisin aamujen aloitukseksi Martini-laseissa.

Eivätkö "viisaat" väitä, että paheiden summa on vakio? Jos tämän viisauden mukaan mennään, niin pahasti pelkään, että meikäläisen mielikuvituksella varustettu paheidentekijä saattaisi löytää sellaisen tasapainottavan paheen, että sitä ei kestäisi ylivuotinen savustettu kalkkunakaan.




Yritän suggeroida itseäni päivittäin, jotta tupakki alkaisi maistua pahalta, mitä se on muuten aina tehnyt, että tupakki tekee rumaksi ja vanhan näköiseksi ja että tupakki ei nyt vain sovi naisen suuhun, siis vielä sovinistinenkin syy.

Valmiina ovat nikotiini-inhallaattorit ja muut vermeet, mutta edelleen ne ovat vain valmiina odottamassa. Että pitää ihmisen olla löysätahtoinen paska. Järki sanoo mitä järki nyt tupakki-asiassa aina sanoo, mutta jostain syystä siirtyminen ajatuksista tekoihin on suorastaan miljoonien kilometrien mittainen matka.

Ei tässä nyt mikään muu auta, kuin jatkaa yrittämistä ja uskoa sitkeästi, että jonain päivänä lähitulevaisuudessa, minäkin löysä paska onnistun lopettamaan tupangin lutkuttelun...


Funny Myspace Comments


Miten ihminen voikaan olla varustettu hyttysenkokoisella tahdolla...

Ei tule hortonomia ei, mutta ammattitaitoinen kasvintappaja kyllä...

Voi herrajumala sentään, ei meikäläistä saisi päästää yhdenkään puolustuskyvyttömän sisäkasvin kimppuun. Olen nyt nelisen viikkoa käynyt kulauttelemassa vettä erinäiselle kokoelmalle kasveja sillä seurauksella, että kaikki ovat pudotelleet lehtiään, osa vähemmän, osa taas enemmän, paljon enemmän.

Yhdestä puskasta sain vahingossa kopauttamalla irtoamaan jonkun pahuksen oksan ja ei siinä muu auttanut kuin tuikata se pikaisesti vedessä huljuteltuun lääkepurnukkaan ja vedet irto-oksan niskaan. Toivottavasti se ei mätäne ennen isäntäväen kotiinpaluuta.

Onni onnettomuudessa on, ettei kukkien vakituisella kastelijalla ole orkideoita, ne olisin satavarmasti tappanut alta aikayksikön, vahingossa. Ei tule meikäläisestä hortonomia, ei vaikka mullassa pyörittelisi ja Substralilla kastelisi.

About Me Myspace Comments

Kävellessäni kohti kasvientappopaikkaa, otin vinon pinon kuvia ja siksi matka kesti melkein ikuisuuden. Otin kerrankin talvikuvia päivällä ja millaisena päivänä. Välillä tunsin kulkevani mustavalkokuvassa, jossa puut ja oksat oli vahvennettu valkoisella sakuravärillä. Uskomatonta, miten monta valkoisen eri sävyä löytyy lumen hallitsemassa maisemassa.


Fantasy Myspace Comments


Ei, nyt pitää mennä pistämään unta kaaliin, jotta taas jaksaa häärätä huomenna, siis ilmeisesti tänään, kun kello jo humpsahti yli puolen yön.


keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Punatulkkuja löytötavaratoimistosta...

Huh huh, aamulla vielä ihmettelin punatulkkujen katoamista lähimaisemista, onneksi huolen voi nyt poistaa. Käväisi mielessäni sellainenkin hullu ajatus, että lukeekohan lintumaailma ihmisten blogeja, sillä niin sattuvasti sain bongattua tulkkusen.

Siinä se kökötti koivun latvassa, taituroiden välillä hennommalla alaoksalla, ronskin kirkuvanpunaisen massun loistaessa kuin majakka kauas, pienen mustan pään kääntyillessä vikkelästi puolelta toiselle. 

Siinä se oli, kaikessa kylmänkirpeässä upeudessaan, silmieni edessä. Upeampana kuin koskaan ennen, kolmen varpusen ympäröimänä, erottuen kuin pakkasen purema omena valkealla lumella vaatimattomimmista seuralaisistaan.

Blogin lukijoita löytyi sitten enemmältikin lähipuista. Nopeasti havainnoituna, joka toisen koivun latvassa keikkui pienempää ja suurempaa siivekästä. Ja tietysti, ennen kuin sain vauhdilla kaivettua kameran esille, lehahtivat kaikki linnut yhtä aikaa lentoon.

Ilman täytti lintujen äänekäs sananvaihto, kuusi varista lentelemässä sikin sokin, varpuset rynnistämässä kaikki samaan koivuun, samalle oksalle... ja kaikki sirkuttivat ja rääkyivät samaan ääneen.

Pari pelotonta harakkaa päätti tulla lähietäisyydelle arvioimaan minua ja kameraani, jo vainen. Sillä aikaa kun toinen harakka keikisteli ja kiinnitti huomioni, toinen pirulainen syöksyi kameralaukkuni kimppuun ja paukutteli nokallaan sen pintaa, lievästi hölmistyneenä.

Kun seuraavan kerran haikailen tipusten perään, kirjoitanpa siitä blogiini, joka taitaakin oikeasti olla varsinainen lintulandian ja eritoten punatulkkujen löytötavaratoimisto...

Animated Pictures Myspace Comments

Mutta mihin ovat punatulkut kadonneet...?

Aamun luontomaisema oli savuisen siniharmaan värinen, eilisen vedestä raskaat hiutaleet olivat liimautuneet tiiviiksi kerroksiksi puiden oksille. Varpuset ja talitintit sirkuttivat pienet olemukset pakahtumaisillaan ja maisema muistutti utukalvolla peitettyä maalausta.

Lämpimän, kylmän, kostean ja taas kylmän ilman vaikutuksesta lumi on kiinnittynyt erilaisiin muotoihin oksien verkostoissa, ollen kuin tuhannet pienet, valkoiset veistokset.

Luonnon tarjoamat, vaihtuvat taidenäyttelyt ovat aina yhtä yllättäviä, kauniita ja mieleenpainuvia. Olen vakituinen vierailija luonnon taidenäyttelyissä, aina yhtä valmiina pysähtymään, käyttämään kaikkia aistejani nauttiakseni täydesti, jääden nälkäisenä odottamaan seuraavan vierailuni uusia teoksia.

Fantasy Myspace Comments


Varpusten ja talitinttien pörhistelyt, yhteissirkutukset ja pulleiden höyhenpukuisten siivekkäiden olemusten lentely oksistossa, pienet hetket ovat yht'äkkiä suuria eikä mikään ole tällä hetkellä tärkeämpää kuin lintujen lentoratojen muodostuminen silmien edessä.

Mutta, missä ovat omenaisen punaisilla pörrövatsoilla varustetut punatulkut? En muista nähneeni niitä muutamaan päivään, en edes oksilla kököttämässä. Mihin ne ovat hetkeksi kadonneet, onko niillä punatulkkujen salainen maailmanneuvosto läheisessä metsikössä, vai ovatko varpuset ja talitintit valloittaneet niiden reviirin?


Kaikille talvisen kaunista päivää, missä olettekin ja mitä teettekin. Seuratkaa punatulkkujen lentoa ja käykää luonnon taidenäyttelyissä...

Hello! Myspace Comments

tiistai 18. tammikuuta 2011

Kiiltävää marenkia ja Walking in Memphis...

Niinpä niin, tihkusateen jälkeen maan pehmeänä peittävät hanget saivat rapsakkaasti jalkojen alla rapisevan pinnan. 

Koskemattomat hanget hohtivat kovanpehmeine pintoineen kuin vanhanaikainen, aito ja oikea marenki. Kovaa päältä, pehmeää sisältä ja miten nautittavan sokerinen pläjäytys, pieninä annoksina. 

Maisema oli yhtä suurta, kumpuilevaa marenkia, kunnes yht'äkkiä taivaalta sateleva lumi muutti marengin pinnan pumpulisen pehmeäksi. Lunta seurannut tihkusade viimeisteli morfoosin. Valkoista hattaraa...

Pää pyörällä, ilmanvaihdosten uuvuttamana rämmin sisälle, nopeasti kuivaa päälle ja villasukat jalkaan, sytytin kynttilät ja käperryin nojatuolin syvyyksiin rauhoittumaan ja kuuntelemaan musiikkia. 

Alla neljä eri versiota samasta kappaleesta. Ei tarvitse arvailla, mikä näistä versioista vetoaa meikäläiseen eniten. Kyllä, Marc Cohn:n alkuperäisversio on edelleen eniten meikäläisen mieleen. Ei muissakaan versioissa mitään vikaa ole, mutta...

Marc Cohn, se alkuperäinen:



Cherin kuorutetumpi versio:



Marc Cohn ja Cher yhdessä:



Eli Mattsonin uusi, loistava versio:

Ostos-Helvetti ja tsiideri-mammat liikenteessä...

Kun nyt asioitakin pitää joskus hoidella, kipittelin sitten paikalliseen palveluryväkseen, jota on joskus jossakin mainostettu Pohjoismaiden ellei peräti Euroopan suurimmaksi ostos-Helvetiksi. Niinpä, siinä sitä vaelsi paikallisväriä ovista sisälle ja ulos, hitaan rauhalliseen tapaansa. Kuin etanapopulkaatio jonottamassa kevään ensimmäisiä lehtiä.

Ovilla syntyy aina tungos, sillä jossain on varmasti joku laki tai asetus, jonka mukaan oville saavuttaessa kaikkien on pudotettava kävelyvauhtinsa ryömimiseksi. Toiset toteuttavat lakia tai asetusta orjallisemmin kuin toiset, ja jäävät seisomaan ja vaihtamaan kuulumisia tuttavien kanssa, mielellään vielä lastenvaunut parkkeerattuna takaa tulevien reitille.

Suomalainen on kohtelias ja vaikenee, mutta päiden sisällä pörisee sitäkin enemmän. Varjele kun vaikeneva kansamme saa ilolientä kitusiinsa, vaikenemisen kulttuuri on murrettu. Aina silloin tällöin näitä ilolitkun nautiskelijoita on liikenteessä myös päiväsaikaan ja silloin ovilla notkuvat ihmisryppäät saavat kyytiä. Asia on aiheellinen, mutta tapa, jolla se esitetään, on täysin pielessä.

Animated Pictures Myspace Comments


Ostos-Helvetissä ei kenelläkään tunnu olevan kiire mihinkään, se on tapaamispaikka, notkuilu- ja hengailupaikka, kuin toinen olohuone, mutta vain julkisempi. Toisaalta, se on todennäköisesti paikan tarkoituskin, joten viihtymiskeskus lienee paikan oikeampi nimitys.

Kuin Intian pyhät lehmät, ihmiset vaeltavat päämäärättömästi edestakaisin, satunnaisesti piipahtavat hypistelemässä trendi-kauppojen valikoimaa ja takaisin käytäville notkumaan.


Ostos-Helvetin toisessa kerroksessa on pyhä Ravintolamaailma, jossa notkuilijat saavat kostutella suitaan ja jos yrittäjällä on hyvä onni, syötäväkin tekee kauppansa.

Se mikä pistää silmään, on nuorten äitien lauma, joka kansoittaa pöytiä, lastenvaunut sujuvasti taas käytävälle parkkeerattuina. Muu kansa puikkelehtii pöytien ja rattaiden sekamelskassa, yrittäen varoa vaunuja ja rattaita. Mammat notkuvat ryntäät pöydille leviten, kihertäen ja supisten, imuroiden tsiideriä liukkaaseen tahtiin.

Eipä siinä mitään, yksi tsiideri silloin tällöin saattaa pelastaa nuoren mamman päivän, mutta jos sama tsiideri-mammapartio notkuu pöydässä vielä kolmen tunnin kuluttua, herää kysymys, onko tämä tosiaan jokapäiväinen tapa vai vain kertakeikka.

Enpä tosiaan enää ihmettele nykymukeroiden ihon kalpeutta ja mustia silmänalusia. Viihtymiskeskus ei koskaan korvaa hiekkalaatikkoa ulkosalla, kävelyretkiä puistoissa, tai pulkassa istuskelua kauppakassien seassa mamman vetäessä pulkkaa hikinorot otsalla valuen.

Vauvatkin varmasti nukkuvat paremmin ulkosalla kuin ostos-Helvetin himmeässä juottolassa. Kun vauvat kasvavat rattaista ja vaunuista ulos, siirtyvätkö tsiideri-mammat puistoihin tsiideri-kassien kanssa? Ei ole vaikea kuvitella herttaisempaa näkyä kuin tsiideri-mammapartio kalliolla kolisuttelemassa puteleita ja tölkkejä, iloisten lasten pyöriskellessä lasinsirujen keskellä...

Tulipa pitkä sepustus, mutta ostos-Helvetti saa meikäläisen aina pois tolaltaan, siellä hulluus ja järki käyvät ikuista taistelua vallasta ja pahasti pelkään, että hulluus voittaa. Hohhoijaa...

Fantasy Myspace Comments

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Helmiä sioille ja Marilyn Monroe...

Hello! Myspace Comments


On sitten joulukin kiikutettu varastoon, odottamaan uutta esille astumista vajaan 12 kuukauden kuluttua. Sormet kippuralla väänsin koristeita laatikoihin ja laatikoiden ympärille tiukasti naruja. Kuusikin hulmahti vauhdilla kulahtaneeseen toosaansa ja taas narua hirtettiin ympärille niin maan perusteellisesti.

Ei sitten mennytkään helmikuulle, joulun riisuminen nimittäin. Pahastihan pelkäsin niin käyvän. Jaa, no ikkunoissa vielä on lasien peittona kultaisia tähtiä, mutta ne eivät ole niin vaarallisia, arvelisin. Kummallista, miten helpotti, voin taas painaa pääni puskaan ja unohtaa koko joulun, vajaaksi 12 kuukaudeksi.

Nyt sitten voinkin siirtyä normaaliin päiväjärjestykseen. Hyvä aloitus voisi olla vaikkapa alla oleva sitaatti, jonka ehkä sanoi tai ei sittenkään sanonut kaikkien blondien äiti, Marilyn Monroe. Joka tapauksessa tekstissä on, varsinkin sen loppuosassa, todella joka naisen elämään sopivaa tosiasiaa.

About Me Myspace Comments


Tuon kun tuiskaisee miehelle/miesystävälle/satunnaiselle käypäläiselle/yhden yön painajaiselle, niin eivätköhän tokene, tai sitten eivät. Miesten naisymmärrys on harvoin Nobel-luokkaa, joten voi olla mahdollista, että tulee heiteltyä helmiä sioille, mutta onpahan mitä heitellä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Macho-harakka ja kunniakas ahneus...

Ulkona tapahtuu nykyisin niin paljon kaikenlaista ja eläinten maailmassa vallankin, etten kohta malta mennä sisälle enää ollenkaan.

Seisoskelin taas tapani mukaan lumihangessa ja mietiskelin elämisen omituisuutta, kun yht'äkkiä katseeni tarkentui, sillä silmien ohi viipotti sellainen näky, ettei siitä hetkessä toivu. Eikös se ollut harakkojen sukuun kuuluva yksilö, joka raskaasti lensi puusta puuhun, oksalta oksalle. Eikä niin mikään ihme, olihan nokassa roikkumassa kunnon ateria, puolikas sämpylää, se yläpuoli nimittäin.

Raskaassa lastissa vaappuva ahne tapaus jäi hetkeksi notkumaan oksalle, jolla herra harakka sitten steputteli varovasti, oksa kun ei ollut kummoisenkaan paksu ja harakalla oli elämänsä lounas nokassaan.

Ai miksikö herra harakka? No sehän on selvää kuin pläkki, ei kukaan itseään kunnioittava naispuolinen harakka olisi suin surminkaan lähtenyt kiikuttamaan koko ateriaa kerralla. Kyllä harakka-naaraatkin ovat paikallisia ruokakasseja tarpeeksi kanniskelleet nokissaan, niin etteivät kovin mielellään ylimääräisiä löytöjä kerralla kuskaa mukanaan.

Naiset ja naaraat yleisesti ottaen ovat taitureita jemmaamaan tavaroita, ruokia ja mitä nyt milloinkin. Viisas, naaraspuolinen, harakka olisi nokkinut sämpylän pienemmiksi palasiksi ja jemmannut hankeen sen osan, jota ei kerralla köykäisesti olisi kyennyt kuskaamaan mukanaan. Vaan herra macho-harakan tietysti piti pullistella koko lintukansalle ja henkihieverissä vaappua puusta puuhun, jotta olisi mitä näyttää ihailevalle ja nälkäiselle porukalle.

Hohhoijaa, niinhän ne on eläimillä samat kotkotukset kuin ihmisilläkin...


Jänikset tark'ampujina ja hirvet ihmispeijaisissa...!!??

No niin, nyt on sitten tultu siihen pisteeseen, että eläimet ampuvat ihmisiä. Olin suorastaan revetä liitoksistani, kun lukaisin Ilta-Sanomien sivustolta, miten Valkovenäjällä kettu otti ja ampui metsästäjää koipeen.

Kjäh kjäh... Eihän episodi nyt ihan noin suoraviivaisesti mennyt, mutta joka tapauksessa kettu otti ja painoi tussarin liipasimesta sillä seurauksella, että metsästäjä sai luodin koipiinsa. Kettu muuten pääsi viipottamaan karkuun, tosin loukkaantuneena ja metsästäjä rahdattiin hoidattamaan ketun tekosia sairaalaan.

Alla linkki Ilta-Sanomien juttuun, jotta uskotte, etten kirjoittele vallan omiani, joka sekin tietysti olisi täysin mahdollista:

Ilta-Sanomat

Niin sitä pitää, jo tässä olen odotellutkin eläinten vastaiskua ihmisten metsästysvietille, jonka mukaisesti kaikki mikä liikkuu, pitää ampua. Tavalla tai toisella, oli kyseessä sitten eläin tai nainen, ampumaradalle vain ja kyllä se sitten siitä.

Hemmetti sentään, en meinaa vieläkään toipua tuosta uutisesta. Näin silmilläni, miten sorsat ampuvat takaisin, kun kaislikossa sorsajahdissa kyykistelevät miehet yrittävät vaakkua kuin tiput kellutellessaan tekosorsiaan lainehilla.

Entäs sitten jänisjahti, miten olisi jos kaksi jänistä tekisikin yhteistyötä ja toinen jänis istuisi maassa kun toinen pitkäkorva asettelisi kiväärin piippua istuvan jäniksen korvien väliin, tähtäysasentoon. Hmm... kerrassaan kutkuttavia kuvia.

Hirvet voisivat lymytä pusikoissa, punainen viipotin hännissään tunnistamisen merkiksi, etteivät vain ampuisi toisiaan ihmisenä. Nam nam, sitten viettäisivät oikein kunnon ihmispeijaiset ja lihoja riittäisi koko hirvipopulaatiolle.

Ei paha, ei tosiaan.

funny gifs


Olisi ketulla ollut helpompaa, jos pyssy ei olisi unohtunut pesälle...

Varokaa, mummomafia tallaa...

Eipä ollut eilinen kuvaussessiopäivä aivan sellainen, joksi se aamupöpperöisessä päässäni luulin muodostuvan. Eipä ei. Matkalla kohti tapaamispaikkaa, aurinko raotti valoverhojaan kuultaen lumisen maiseman vallan valokuvaukselliseksi.

Perille päästyäni, oli valoverho vedetty visusti kiinni ja siinäpä sitten koikkelehdin harmaassa ilmassa ja likaisen lumen maisemassa. Hmm... Ja niitä ihmisiä, niitä oli liikkeellä ihan allergiakohtaukseen asti. Mistä näitä ihmisiä oikein tulee?

Kuulumiset vaihdettiin paikallisessa maalaiskahvilassa ja päätimme päivän harmaudesta huolimatta etsiä kuvattavaa. Muistin vanhastaan muutaman paikan, jossa jos ei muuta, niin olisi ainakin vanhoja taloja keskellä urbaania maisemaa. Siinä sitä kuvattavaa...


Fantasy Myspace Comments

Vaan sitten alkoi tapahtua. Punamullalla sivelty, valkoisilla laudoituksilla koristeltu talo suorastaan kutsui kuvaamaan samoin pihapiiri, jossa muutama samaan sarjaan kuuluva varastorakennus kökötti kutsuvana. 


Ensin kuitenkin kahvit ja jotain nälkäisten mahojen täytteeksi. Tiesin entuudestaan, että punaisessa talossa oli jonkin sortin kahvilla, jossa oli vielä se mukava boonuspuoli, että se on hinnoiteltu kukkaroystävällisesti.

Ei muuta kuin luiskahdus sisälle ja murkinalle. Olimme mennä nurin pelästyksestä, sillä löysimme itsemme keskeltä mummo- ja vaarimerta. Ei siinä mitään, mutta tiskillä kävi sellainen sutina ja taistelu kahveista, että olisi luullut maailman viimeisimpiä kahveja tarjoiltavan. 


Missä oli kohteliaisuus, hyvät tavat ja ystävällisten vanhusten tasapainoinen maailma? Herra jestas sentään, oli kuin olisimme vilahtaneet vihollislinjojen taakse ja suoraan teloituskomppanian eteen.

Yritimme olla kohteliaita ja antaa iälle tilaa, mutta huomasimme hyvin pian, että sillä menolla kahvi tosiaan kohta loppuisi kuppilasta ja asettauduimme omalle paikallemme jonoon. Niin kuin sillä olisi ollut jotain vaikutusta, ehei, siinä sitä mummoa lykkäsi ohitsemme tiskille, kopauttipa muutama vielä kyynärpäillään selkäämme, kun emme ilmeisesti väistyneet tarpeeksi nopeasti heidän tieltään.

Nurkassa vanha mies laski kolikoita ja vähän väliä ne tipahtelivat lattialle, kaikkien jalkoihin. Mummelit kävelivät reippaasti kolikoiden päälle ja olisi siinä vanha mies ollut helisemässä, ellei luidensa päällä olisi ollut vähän enemmän lihaa. Ihan varmasti mummelit olisivat astelleet reippaasti miehen päälle.

Oli vain otettava esimerkkiä ja toimittava talon tavoilla, pidimme siis tiukasti paikastamme huolta ja rääkäisimme heti kun panssarimummot alkoivat taas ohittelemaan jonossa.

Jos vanhukset ovat tuollaisia, panssarimummot varsinkin, en halua elää niin vanhaksi. Nehän ovat suorastaan pelottavia, härskejä ja huonotapaisia. Ymmärrän nyt paremmin nuorisoa, joka sanoo, että vanhat odottavat kunnioitusta ja kohteliaisuutta, mutta itse käyttäytyvät kuin kauhukakarat.

Muuten, se talo ei todellakaan ollut mikään vanhusten talo, vaan kaikille lähiympäristön ihmisille tarkoitettu ja kahvila ei ollut tarkoitettu vain yli 70 v. kansalle.

Että hirvitti, suututti ja myönnetään, jälkeenpäin naurattikin. Mummomafia on kuin onkin totta...


Yhtään kuvaa ei tullut otettua, mutta mitä siitä, kokemusta tuli sitäkin enemmän...

perjantai 14. tammikuuta 2011

Pieni musta rääpäle...

Ilmat ne vain vaihtelevat ja mieli sen mukaan, mutta ei muuten hassumpi päivä. Kamera kaulaan ja jalusta olalle ja ei kun menoksi. 

Mukavaa vaihteeksi kuvailla päivän valossa, johan tässä onkin tullut vaelleltua hämärän renkenä pitemmän aikaa. Nyt vain pitää miettiä enemmän kuvakulmia, sillä päivällä ihmiset tuppaavat pilaamaan muuten niin mukavia kuvia.

Eilisellä iltahyppelyllä tajusin, miten paljon lunta itse asiassa onkaan tupsahdellut taivaalta. Seisoin kerrostuneen lumen vieressä ja huomasin yht'äkkiä, että se pakanan lumikerros on minua korkeampi. Niinhän seisoin kuin kääpiö-tatti lumen vieressä ja ihmettelin tätä luonnon avokätisyyttä ja runsautta.

Viime yönä seisoskelin taas hetken lumihangessa ja nautin yöllisen luonnon ihmeistä. Oli kuitenkin jotain, jota en halunnut nähdä hangessa kahlaamassa. Ja se oli pieni musta kissanrääpäle, joka sattuneesta syystä liikkui melkoisen nopeaan tahtiin pitkin pihoja. Ensin luulin nähneeni väärin, mutta ei, kissahan se oli. 

Missä ihmeen vaiheessa kissa on siirtynyt luonnonvaraiseksi eläimeksi, jolle on kehittynyt talviturkki Suomen pakkasia varten?


Myspace Animated Graphics|


Ei hyvä, ei hyvä ollenkaan. Pitää selvitellä mihin ja kenelle tuo pieni eläinkunnan edustaja oikein kuuluu...



Ei mutta nyt, hilppasen hippulat vilkkuen ulos ja nautin lomapäivän lumisesta luonnosta.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Sulavia pitsejä, lenteleviä mörrimöykkyjä...

Yöllinen kävely oli suorastaan mannaa väsyneille aivoille. Sain pitkästä aikaa nukuttua muutaman tunnin ja nyt on jopa toivoa unirytmin muuttumisesta kohtuullisen normaaliksi. 

Nämä valvotut yöt ja nukutut päivät ovat suorastaan turruttaneet aivot ja jos kohta on mahdollista, typerryttänneet aivoni entistä sekaisemmaksi. Loma tähän aikaan vuodesta ei taida olla oikein meikäläisen heiniä...

Hello! Myspace Comments

Ilman muuttuminen talven valkoisesta ihmemaasta sulavaksi jääkeliksi aiheutti muutamia varotoimenpiteitä yökävelylle lähtiessäni. 


Kunnon kuviopohjakengät ja kävelysauvat varovaista köpöttelyä tukemassa pelastivat ilmeisesti pahemmilta vahingoilta, sillä niinhän menin nurin kuin mörrimöykky konsanaan. Yhtäkkiä pötkötin selälläni, ketarat kohti taivasta ja kävelysauvat ilmassa viuhtoen.

Itsetuntoni sai kolahduksen, selkämys kastui ja ilmeisesti muutama mustelma ilmestyy muistuttamaan ilmalennostani, ei sen pahempaa.

Mutta se luonto, sen havainnointia ei yksi ilmalento pilannut. Alla mielen muistikirjasta valittuja paloja:

Jääksi muuttuva märkä sohjo rapisi oudosti jalkojen alla, vesipisarat tipahtelivat kattojen raskaista lumipeitteistä, mätkähdellen äänekkäästi märkään maahan. Sulaessaan lumi muodosti sangen mielenkiintoisia pitsireunaisia pienoisveistoksia, jotka nopeasti muuttivat muotoaan sulaakseen nopeasti pois.

Ankeaa valoa hohtava taivas oli peittynyt likaisen vaaleanpunaisen ja harmaan eri sävyiseen pilvimassaan. Märältä ja raskaalta tuoksuva ilma, jota oli uskomattoman hyvä ja helppo hengittää...

Kosteana kiiltävä ohut jää asfaltin päällä ja paljaaksi auratut ja kalutut tiet kuin mustat nauhamakaroonit valkean lumen keskellä muodostivat helppoja polkuja seurata.

Aamusella, unen jälkeen, joskus kello 6:n aikoihin alkoi kuulua talitinttien lyhennetty versio titityystä lähipuiden oksilla. Aamun ollessa pimeä, en erottanut puun oksalla jököttävää, vikkelästi pyörähtelevää isompaa möykkyä tarkemmin, mutta äänestä tunnistin sen verran, että kuoroon lehahti itse oopperadiiva-rastas, joka päästi oman rääkäisynsä tinttikuoron aloittamaan äänisoppaan.

Itse asiassa, oli mukava kuulla vaihteeksi lintujen pulinaa puissa, jään rapinaa jalkojen alla ja nokka tuhisten haistella öistä ilmaa.


Erinomaista alkanutta päivää...

Vinksahtaneita näkökulmia ja lentäviä lehmiä...

Joskus asioita vain on tarkasteltava vinksahtaneesta näkökulmasta, jotta niihin saisi jotain tolkkua ja jotta niitä kykenisi tarkastelemaan oikeassa perspektiivissään. 

Joten, tänään sitten päätin olla ihan yhtä hölmö tappaus kuin lentävä lehmä. Ei tässä kumminkaan ole enää mitään hävittävää, joten lentelen siis tänään utareet keikkuen yläilmoissa ja totuttelen lehmän osaani.



Elämää on helpompi elää, kun on vähän hölmö, sen sijaan että olisi liian vakava ja jalat syvällä maakuopassa.

Tuli muuten mieleen, kun taas konttasin turvallani animaatioiden äärettömässä cyber-avaruudessa, että yleensä niitä väsäävät miespuoliset yökukkujat ja eniten niitä taas käyttävät naispuoliset kotisivujen, blogien tms. pitäjät. 


Animaatioiden perusteella voisin vain todeta, että miehissä taitaa olla enemmän naista kuin he suin surminkaan uskaltavat myöntää. On meinaan sellaista kimalletta, hempeyttä ja vaaleanpunaisen käyttöä, että oksat pois.

Tarttuipa animaatiomaailmasta mukaan alla olevien karvakasojen kuvia. Totta kai ne pysäyttivät, sillä itselläni tallustelee kaksi samanlaista kehruukonetta ja jalkojen lämmittäjää.

Oranssin heppuni tassut ovat  kuin lumikengät/tennismailat, kumpikin kuvaa erinomaisesti karvaisten kätösten hulvatonta suhteettomuutta. Vielä puuttuisi, että karvakasaltani löytyisi varavarpaita karvojen alta. Enkä ihmettelisi, vaikka näin olisi asiat, täytyypä tehdä kunnon inventaario...

Bye Myspace Comments


Huushollin toinen karvakasa muistuttaa melko elävästi alla olevaa kimaltelevaa möhkälettä. Mustalla hepullani ei tosin ole otsalamppua vakiovarusteena, sen paremmin kuin mitään lovemetal-häkkyrääkään rinnuksia koristamassa. Ilme ja olemus sen sijaan menevät ihan nappiin.

Glitter Graphics Myspace Comments


Hohhoijaa, että nuo pahuksen glitterit hämäävät ja tökkivät välillä tosi pahasti. Vähempikin kimaltelu riittäisi...

Taidanpa hilppasta ulos, ihmettelemään yhä vetisemmäksi muuttunutta ympäristöä.  Samalla kun itse hiippailen pöpelikössä tekemässä havaintojani, saa kyttääjä-fanklubini edustajakin sisältöä elämäänsä ja uusia merkintöjä muistivihkoonsa. Voi hyvä tavaton sentään, tai no, antaa sittenkin olla...

maanantai 10. tammikuuta 2011

Surun kauneus...

Sanat pyörivät päässäni, marssivien muurahaisten lailla ne pyrkivät kekoa kohti, mutta sanamuurahaisilla on aivan selkeä navigointiongelma. Niiden pesä on hukka-nimisessä paikassa, jonne ei tänään ole järjestetty julkista liikennettä.

Mieliala on heilahdellut väsymyksestä turtumukseen, yhden muutoksen käsittelystä koko elämää koskevien muutoskimppujen käsittelyyn. Pakko tunnustaa, että tänään en jaksa...

Olen säilönyt koneeni kätköihin useita kuvasarjoja, joita katselen silloin, kun silmät ovat ainoat vastaanottavat elimet, silloin kun ihokin on turta ja toisen ihon läheisyys tekee kipeää. Tällä kertaa lataan vain kuvia, en omia terapiakuviani, mutta kuvia, joiden katselu saattaa rauhoittaa toisia rauhattomia sieluja.

Hello! Myspace Comments


Alla olevat kaksi kuvaa sopivat hyvin kuvittamaan tällä hetkellä mielessä myllertäviä ajatuksia.

Fantasy Myspace Comments


On tavallaan halvaannuttavaa havaita, ettei pystykään vaikuttamaan kaikkiin elämässään tapahtuviin asioihin ja tapahtumiin, ei olekaan kaikkivoipainen, vain haavoittuvainen, pieni eksyjä omassa elämässään.

Alla oleva kuva ei itse asiassa kuvasta omia tunteitani, voin olla maassa, mutta en kuopattuna. Valitsin kuvan sen kauneuden perusteella, ja herättäähän se itse kussakin, toivottavasti jonkinlaisia tunteita. Niitä tunteita, jotka on surtu ja niitä, jotka ovat jääneet surematta. Joten, olkaa hyvä, surun kauneus:

Fantasy Myspace Comments

Ja tämän musiikin tarvitsen rauhoittamaan mieltäni, etsiäkseni tien itsestäni ulos, nähdäkseni kokonaisuuden, mitä se voisi olla, ja sen jälkeen kasata palasista uusi kokonaisuus. On mentävä rikki voidakseen luoda uutta, jatkaa eteenpäin...

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Linkkiallergioita ja muita kansantauteja...

Jostain mystisestä syystä en saa oheista linkkiä tungettua seuraamieni blogien listaan. Kaikki temput olen yrittänyt, nekin joita en tiennyt osaavanikaan. Turhaan. Tässä se onneton linkki sitten on:

http://kaarnikankuvat.blogspot.com/
Ja sehän johtaa vallan hulvattoman upeita kuvia sisältävään blogiin. Jossain mättää, kun en saa sitä aktivoitua omassa listassani. Olisikohan kyse blogiallergiasta tai jostain, ei siis minun puoleltani, mutta jospa vaikka...?

Fantasy Myspace Comments

Se on sitten tätä, justiinsa tätä. Oikein sitä itseään, siis vettä. Tulipa tuijoteltua hetken aikaa katulamppua, jonka valossa maahan vihmova vesi näytti selkeästi oikean olomuotonsa.

Nyt sitä saa, todellakin saa, sitä mitä jo usean viikon ajan olen kuullut ihmisten toivovan, vähemmän lunta. En tiedä mitä ihmiset päässään oikein miettivät, sillä tuskinpa kukaan aikuisten oikeasti toivoi jäänliukkaita katuja, märkää ja raskasta lunta katoilla ja pihaistutusten päällä. Sitä se kuitenkin on, sitä ihteään.

Katoilla vedestä raskaat lumiaallot liukuvat kohti reunaa, humpsahtaen mäiskeellä maahan, toisen raskaan lumivuoren päälle.

Jossain vaiheessa kun tarpeeksi kuuntelin ihmisten narinaa jatkuvasta valkeudesta, kinoksista, joita piti yrittää ylittää ja auraamattomien teiden ja katujen raskaudesta ja vaarallisuudesta, nimitin tätä asennetta lumipessimismiksi. 

Kun kerrankin saadaan sitä mitä tilataan, valkoista joulua, ehkä hieman etuajassa, niin eikös heti parinkymmenen sentin jälkeen ala sen hemmetinmoinen marina ja valitus. Niinpä, kyllä suomalaisten kansantauti on pessimismi, tällä hetkellä lumi-etuliitteellä varustettuna.

No mites suu nyt pistetään kun sataa vettä ja kohta kaikkialla lainehtii? Onko siihenkin joku litramäärä neliöltä, jonka ylityksen jälkeen alkaa taas sen hemmetinmoinen narina ja valitus?

Tätä se on, tulee aina olemaan muodossa jos toisessakin. Säitä tulee ja menee ihmisten voimatta siihen paljoakaan vaikuttaa. Ei ole olemassa nappulaa, jota painamalla voisi lopettaa sateen ja säätää auringolle, onneksi, ei ainakaan vielä.

Kyllä se tästä, päivä kerrallaan, nautitaan näistä hetkistä ja unohdetaan kaikkinainen pessimismi. Ilman sadetta emme arvostaisi auringonpaistetta, ilman helteitä emme toivoisi sateita.

Ja tuleehan tämä sade sentään huomattavasti halvemmaksi kiinteistöille, lumien 24/7 auraus ja poisrahtaus maksaa maltaita...

Alla sademusiikkia nautittavaksi, tekee sateen monelle siedettävämmäksi, ainakin toivon näin.

Narsisteista Shakespearen Hamlettiin...

Olipa melkoinen herätys, kun aamuyön tunteina törmäsin Taloussanomien kolumnistin, Petri Korhonen, viimeisimpään kirjoitukseen. Käykää hyvät ihmiset lukemassa ja ihmettelemässä.

Nyt vihdoinkin joku on tuonut julki sen, josta monissa perheissä ja työpaikoilla on totuttu vaikenemaan. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole suostunut uskomaan, että narsistin kaltaisia hirviöitä on ihan oikeasti olemassa.


Tässä linkki kolumniin:
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/01/09/nain-parjaat-tyopaikan-hirvion-kanssa/2011168/139

Olen huomannut, että narsistit kiertävät minut kaukaa ja voisinpa melkein sanoa, että pelkäävät minua kuin ruttoa. Olen päihittänyt elämäni aikana erinäisenkin narsistin, sillä vainuni narsistien suhteen on yhtä täydellinen kuin absoluuttinen sävelkorva. Menetelmäni narsistien kohdalla on pettämätön ja tähän saakka se on toiminut suorastaan loistavasti.

Muutama läheiseni kärvistelee tälläkin hetkellä narsistin koukussa ja ei ole temppua eikä virkamiesreittiä, jota nämä Helvetin houruista nousseet ihmiskuvatukset eivät käyttäisi.

Fantasy Myspace Comments

Yllä oleva kuva esittää Hamlet-näytelmän hulluksi tullutta Opheliaa, jonka Hamlet käski menemään luostariin. Hmm...
Quote: William Shakespeare ja  Hamlet
To be or not to be, --that is the question:--
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing end them?


Näytelmän ajanjaksona luostarit olivat varsinaisia huorahausseja, joten ihan luostarikäännytyksestä ei ollut kyse. Opheliakin saattoi olla narsisti, näin jälkikäteen tarkasteltuna. Niinhän tuo kävi parkumassa ja vääntelemässä käsiään Hamletin edessä, sai hullunkohtauksia, jotka eivät välttämättä olleetkaan muuta kuin huomion kerjäämistä ja/tai oman tahdon läpi viemistä. Herra Shakespeare oli viisas mies...

Vähän kasvamisesta ja kutistumisesta...

Kyttääjästä vielä sen verran, että täytyy tunnustaa asian jääneen kaivelemaan harmaita aivosolukkojani. Mielessäni kuvittelin tilanteen, jossa täyteen sotisopaan varustautuneena pöllähtäisin kyttääjä-kirjurin eteen ja hihkaisisin karmealla äänellä ensin BÖÖ ja sitten nopeasti ottaisin salamavalolla kuvan hämmästyneestä naamasta.

Kuvan sitten photoshoppaisin apinan ja vampyyrin välimuodoksi ja askartelisin siitä vapaaseen käyttöön kunnon tikkataulun, jonka pistäisin myyntiin vaikka Huutonettiin.

Näin idioottimainen ja lapsellinen ihminen voi olla, mutta onneksi en sentään ole toteuttamassa aiettani. Kieltämättä, täytyy myöntää etten ole ihan vielä päässyt loukkaantumisestani, mutta merkkejä sen katoamisesta jo on, onneksi.

Olisiko alla olevassa sitä tyyliä, jolla kaikki kyttääjät katsotaan kumoon?


Fantasy Myspace Comments

Voi hyvä tavaton sentään, nyt menen ulos ja työnnän pääni syvimpään lumikasaan, jonka löydän. Ei ole mukavaa huomata, miten alamittaiseen touhuun sitä voikaan sortua. Niinhän tässä meikäläinen pyöriskelee jonkun kyttääjä-rääpäleen sanomisten ja tekemisten ympärillä kuin pahainen kakara.

Sivistyksen pintakiilto on todella ohut, jos se nyt edes on sivistystä. Menen ja häpeän, sillä tämä pumpsahdus aivottomaan lapsuuteen tekee todella häijyä. Ja niinhän minä onneton olen aina olettanut, pitänyt itseasiassa itsestään selvänä, että aikuistuttuaan ihminen kasvaa pois kaikenlaisista lapsellisista viha-ajatteluista. Kappas vain, meikäläisellä ainakin tuo kasvamispuoli on tainnut kääntyä enemmänkin kutistumiseksi.

Mikähän tässä nyt sitten on päässyt eniten kutistumaan, sivistys, äly, vai kenties jokin tuntematon suure, jota en ole edes koskaan älynnyt kasvattaa?

Voi hyvä tavaton sentään, hyppään hankeen häpeämään...

lauantai 8. tammikuuta 2011

Mielen murtovaras...

Jokaisella asuinalueella löytyy kyttääjiä, muista pahaa puhuvia kanssaihmisiä, jotka ovat mielessään määrittäneet normaalin käyttäytymisen normit, sekä tavan elää.

Satuinpa törmäämään lähinaapuriin, joka varoitteli siitä, että olen yöllisillä lumitepastelukeikoillani ja kameran mukana raahaamisineni herättänyt kulmakunnan kyttääjän huomion. Onpa epäilyjä herättänyt myös yöllä palavat valot ja epämääräiset työssäkäyntiajat.

Ei voi mitään, mutta ensimmäinen reaktioni oli se, että tunsin kuinka murtovaras oli tunkeutunut elämääni. Miten yölliset retkeni voivat kiinnostaa jotakuta siinä mitassa, että hän on valmis kylvämään myrkkyä muiden mieliin? Valokuvaamiseni kyttääjä oli tulkinnut tirkistelyksi ja ikkunoiden takana kurkisteluksi. Hyvä tavaton, enhän minä edes kuvaa ihmisiä, saati pyöri talojen edustalla kameroineni.

Eikö tirkistelyksi voida lähinnä tulkita se, että ikkunoitani pidetään silmällä ja kuulemma kellon tarkkuudella on kirjanpitoa siitä, milloin valot syttyvät ja sammuvat, milloin olen liikkeellä ja milloin en? En normaalisti ole helposti rikottavaa laatua, saati loukkaantuisin moisesta kyttäämisestä. Nyt vain elämäntilanteesta johtuvasta syystä, olen helpommin haavoitettavissa.

Onneksi olen tutustunut naapuritalojen ihmisiin ja he tietävät "omituiset" tapani. Tuskin kyttääjä saa paljoa vahinkoa aikaan, ja jos kyttäys jatkuu, joudun ilmeisesti ottamaan yhteyttä viranomaisiin, jotka sitten saavat ratkaista kyttääjän ongelmia ammattinsa puolesta.

Tekipä pahaa, en muuta voi sanoa. Seuraavan kerran varmastikin hiippailen syyllisyyttä tuntien, kameraa piilossa kantaen pitkin nurkkia ja pimeimpiä polkuja, säpsähtäen jokaista narahdusta ja kirahdusta.

Nyt nostan itseni vaateripustimeen, tärkkään itseni tönköksi ja päätän olla välittämättä kyttääjästä. Kuljen kamerat esillä, selkä suorana upottavassa hangessa ja teen mitä lystää, vaikka lumienkeleitä bussipysäkille. Ja varmasti niin keskellä yötä kuin vain voin...

Animated Pictures Myspace Comments

Keskeneräiset laivat yönsinisellä taivaalla...

Viime yönä, pitkästä aikaa ja vain muutaman tunnin ajan, näin tähtiä syvänsinisellä yötaivaalla. Valosaaste oli kaikonnut, kaukana näkyi paksu pilvirintama, joka oli hetkeksi revennyt ja siinä minä seisoin, keskellä kosteudesta tiukkenevaa hankea ihaillen silmieni vangitsemaa näkyä.

Miten pienistä asioista voikaan nauttia niin suuresti, pakahduttava onnen tunne oli käsinkosketeltava. Hyvin topattuna seisoskelin pitkän tovin lumen keskellä, kasvot kohti taivasta.

Pilvirintama liikkui ja sen mukana annoin mielikuvitukseni muodostaa omanlaatuisia kuviaan. Pilvimassan reunat elivät ja muodostivat erilaisia kuvioita. Jotkin näyttivät keskeneräisten alusten laivueilta, joissa vähä vähältä alukset hajosivat. Ne lipuivat pitkin syvän tummansinistä taivasta, jättäen jälkeensä aluksenpalasia, jotka leijailivat nousevan tuulen mukana taivaan kannella.

Kamera tallentaa hetken, mutta ei tunnetta. Pakahduttavan onnen kuvaaminen lienee mahdoton tehtävä, se vain on tallennettava mielen albumiin, josta tarvittaessa siihen voi palata ja olla taas kerran onnellinen.

Valosaasteen valloittaessa takaisin taivaankannen, palasin sisälle ja pitääkseni kiinni vielä hetken vaikuttavasta onnen tunteesta, hyötykäytin Youtuben musiikkitarjontaa. Alla valintani mielen kuva-albumiin. Esityksessä on kaikkea muuta kuin rauhallinen aloitus, mutta sitä kestää vain hetken ja sen jälkeen alkaa itse musiikkikokemus:
Kynttilät pöydällä, nukkuva maailma ja läheisten unien äänet, kaksi seurallista nelijalkaista kaveria vieressä kehräämässä. Onnen hetki jatkuu...

perjantai 7. tammikuuta 2011

Virnistelevä pyllynpyörittäjä...

Tällaiseen virnistelevään pyllynpyörittelijään törmäsin ja että repesin. Tässä voisi olla tammikuun laihdutusjumppaa parhaimmillaan, ja luulisi siinä muutaman kinkun ja konvehtirasian sulavan alta aikayksikön.


Animated Pictures Myspace Comments

Kumma juttu, aikaisemmin jo kirjoittelin, että taitavat jouluromujen viennit vähän viivästyä ja tottahan se on. Itselleni tosiaan tuo joulun hässäköinti ja pää kolmantena jalkana juokseminen, erilaisten loorien väsääminen ja kiukkuisena kaupoissa ravaaminen on melkoisen vierasta touhua.

Jos voisin itse päättää, minulta ei löytyisi joulun merkkejä ja tässä tapauksessa kynttilöitä ei lasketa mukaan jouluhärpättimiin. Kynttilöitä polttelen vaikka kesällä jos siltä vain tuntuu..

Mikä siinä oikein on, että joka joulu kaivaessani joulutavaroita esiin, pomppivat lapsuuden möröt esiin jokaisesta koristetoosasta. On kuin varastossa kummittelisi ja ne tuhannen sadat möröt hyppisivät pirunpolskaa nimenomaan joulukoristetoosissa.

Mikäli läheisiäni ei olisi, seisoisi olohuoneen nurkassa vain yksinäinen ja nuutunut fiikus. Läheiseni ovat syyttömiä mörköihini ja niinpä ennen jokaista joulua tassuttelen varastoon ja kohtaan jokavuotiset möröt yhä uudestaan.

Kyllä niiden karkottamiseen muutama virnistelevä pyllynpyörittelijä tarvitaan, jos ei enemmänkin.