BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 5. joulukuuta 2011

Melankolian mielettömässä maailmassa...

Kirjoittaessani itseäni ulos itsestäni olen melkein tukehtunut omaan oksennukseeni. Pelkästään jatkuva minä-sanan käyttö sai koko olentoni pahoinvoivaksi, kunnes kyseenalaistin miksi, minähän olen minä ja kirjoitin itsestäni. 

Näin jälkeen päin ajateltuna, kaikki melankolian merkit olivat olleet olemassa jo hyvin pitkään, mutta minulla oli kiire juosta ajatuksiani karkuun, enemmän kuin milloinkaan, enkä halunnut tuntea tuskaa uudestaan.


Liian paljon tapahtui, liian lyhyessä ajassa ja niinpä löysin itseni koko ajan pakenemassa. Olin kuin kaksi eri ihmistä, se joka tiesin olevani sekä se, joka oli vallannut olentoni. Ja niinpä se mitä todella halusin, oli liian usein eri mitä valitsin.

Tarkkailin maailmani tapahtumia ulkopuolisen välinpitämättömänä, keskittyen vain hengissä pysymiseen, miten aina vain syvemmälle vajoamiseen vielä kykenen.


Niin monta turhaa vuotta itsensä kolarointia, unohtamista ja täydellistä sokeutta. Tämän viimeisen vuoden aikana kolaroin eniten, kadotin naurun, ilon ja itseluottamuksen sekä pahimpina kaikista, lämmön sekä intohimoisuuden.

Jokainen tämän vuoden aikana kokemani menetys vei minut kerta kerralta enemmän takaisin menetyksistäni suurimpiin. Ja vaikka kuvittelinkin aikanaan käsitelleeni ne mielessäni, päästäneeni irti, todellisuudessa ne eivät koskaan olleet irroittaneet otettaan minusta.


Oli helpottavaa tajuta pitkä jatkumo sen alkulähteestä päätepisteeseen, suorastaan kevenin enemmän kuin hitusen. Selkäni suoristui kuin taikaiskusta, pystyin vihdoinkin vapauttamaan itseni mahdottoman taakasta.

Melankolian mielettömässä maailmassa on mahdollista sekin, että sinä hetkenä kun luopuu ajatuksistaan, ne alkavat kuin itsestään avautumaan.

Ja kun ihminen on varustanut itsensä ylikehittyneellä itsesuojeluvaistolla, on siitä väistämättä seurauksena se, että eniten ihminen suojelee sisintään itseltään.


Varmana siitä, että olin kadottanut huumorintajuni iäksi, mietin hartiat jännittyneinä erilaisia vaihtoehtoja päästä nousemaan tästä mielentiloista mahdottomimmasta, mutta ajatukseni kieltäytyivät toimimasta.

Yritin naruttaa synkkää varjoani lukemalla toinen toistaan heikkopäisempää vitsiä, mutta vitsit eivät olleet hauskoja luettuina, vain hyvän kertojan esittäminä.

Komedioita en suostunut ymmärtämään lainkaan ja ne päätyivät suoraan roskakoriin, YouTubestakaan ei ollut apua, vain pahanilkisiä pätkiä ihmisten epäonnistumisista.

Desktop Nexus

Ja edelleen mietin mielessäni eikö tämä lopu koskaan, ovatko synkkyys ja viileä elottomuus tulleet jäädäkseen.

Olin jo niin täynnä pimeyttä ja tumman syviä virtauksia, että olin herpaantua itseeni, odottaen ja kuulostellen mitä vielä, eikö tämä pääty ikinä. Halusin vaihtaa mielen maisemaa, silmien verkkokalvojen vangitsevan jotain valoisaa...


Peloista pahin oli se, miten helppoa olisikaan jäädä ikuisiksi ajoiksi pimeyteen, vajota itsesäälin syövereihin, upota syvyyteen.

Onko synkkyys todennäköisimmin toteutuva ennakkoasenne ja ilo vahingossa irti päässyt kummajainen? Ilon ja naurun etsiminen vaatii enemmän, uppoaminen vakavuuteen huomattavasti vähemmän...


Eräänä sateisena viime viikon yönä kävelin rannalla, kuunnellen askelteni ääniä hiekalla. Olin lopussa ja lopen kyllästynyt itseeni, ajatuksiini ja muistoihini, synkkääkin synkempään olotilaani.

Tajusin, että juuri nyt, tässä mielentilassa, pimeässä kulkeminen lisää pimeyttä ja siirryin kohtaamaan valon yksinäisyydestä tutuilla paikoilla, joissa muut ihmiset harvemmin liikkuivat. Jo saman päivän iltana tunsin, miten paino harteillani keveni, mustimmat ajatukset pakenivat ja saatoin nukahtaa rauhassa.


Seuraavana aamuna heräsin hymyillen ja tiesin heti muutoksen alkaneen, jopa musiikkivalintani olivat muuttuneet...

Viikkojen ajan olin sulkenut kaikki ihmiset ulkopuolelleni, haluamatta kenenkään häiritsevän tätä matkaa itseeni. En vain kestänyt ihmisiä, väenpaljoudella täyttyneitä ostoskeskuksia tai keskustan katuja, puhelinta tai sähköpostia, en edes ystäviä, tuttavista puhumattakaan.


Olin yrittänyt irrottautua synkästä seuralaisestani, tietoisena siitä, että en voinut jäädä olotilaani, mutta oli kuin yö olisi viskannut päälleni raskaan verhon, halunnut pitää minua vallassaan, heittäen eteeni lisää kuvia, joita en suin surminkaan olisi halunnut katsella.

Paikallani pyristellen, karkuun pääsemättä, ymmärsin vihdoin ja viimein, mitä oli tapahtunut ja miksi olin jäänyt oppilaaksi elämän odotushuoneeseen. Ei ollut mahdollista edetä elämää, ennen kuin olisin sokeudeltani nähnyt syyt ja seuraukset siihen, miksi nyt oli aika pysähtyä, tutustua itseeni.


Voi näitä valvottuja öitä ja levottomia aamuja, väsymyksen täyttämiä päiviä ja iltoja. Olen näiden viikkojen aikana oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan, tutustunut itseeni lapsena, nuorena ja aikuisena.

Keskittymällä siihen, mihin en kyennyt, minulta jäi huomaamatta kaikki se, mihin kykenin. Ja pakonomainen tarve olla vahva, selvitä kaikesta, oli suojamuureista pettävin, sillä se ei suojellut minua itseltäni.


Kaikkein vaikeinta maailmassa on ilmeisesti rakastaa ja kuunnella itseään, olla itselleen läsnä. Kun päämääränä on pakeneminen, törmää jossain elämänsä vaiheessa väkisinkin tyhjyyteen.

Muistojen reppu keveni, mursin vaikenemisen myytin, edelleenkään tuskin suupaltiksi muuttuen, mutta läheisiäni kohtaan vähemmän vaitonainen.


On helpompi välittää muista kuin itsestään, kuunnella muita kuin itseään ja miten helpoksi ihmiset tekevätkään sen, että ihminen ei jätä mitään itselleen.

Ja nyt, olen lopen kyllästynyt itseni ymmärtämiseen, vanhojen aaveiden poistamiseen, varmoja merkkejä siitä, että olen valmis uuteen, eteenpäin menemiseen.


Tällä hetkellä poden vielä täydellistä matkaväsymystä, surua siitä, että tämän matkan kulkemisen aika oli vasta nyt. Koko olentoni tuntee luopumisen vapautta ja väsynyttä heikkoutta, vielä hetken tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta.

Kohta on aika kiinnittää jälleen ilon iho itseen, nauttia naurusta ja elämän hullunkurisista sattumuksista.


Nauru alkaa jo löytää sijaa, vähäeleisesti, mutta pikku hiljaa pinnalla kuplien. Huumorintajukin näyttää palanneen, taustalla vaimeasti huitoen.

Lapaluiden alla kutisee mukavasti, tunnen pienet nystyrät, vapauden lupaukset. Nyt on vihdoin oikea aika juopua tuulesta, kasvattaa kauniit siivet, rakastaa itseään ja opetella lentämään...



Wolfgang Amadaeus Mozart, Piano Concerto No. 21 - Andante

6 kommenttia:

Asta kirjoitti...

Huomenta Pitsit sekaisin. Hyviä uutisia sinulla täällä ja sekös ilahduttaa mieltä!
Ymmärrän, tajuan ja ymmärrän vielä kerran.
Pakko siteerata tähän itseäni: Melankolia on on julma mutta välttämätön. Se on välttämätön koska emme voi olla täysin rationaalisia emmekä ryhtyä tyystin kevytmielisiksi. Molemmat vaihtoehdot sulkevat pois ihmisen tärkeimmän ominaisuuden, tunteet. Melankolia on oman mielen ja sielun luonnollinen reaktio suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen luomien odotusten ristiriitaan. Samalla se on tunteiden oma tapa käsitellä kaikkea sitä, mikä tuottaa tuskaa. Etenkin sitä tuskaa, joka on saanut alkunsa jo varhain. Usko tai älä, mutta melankolian parhaimpiin lahjoihin kuuluu kiitollisuus.
Lämpimät terveiset sinulle, kirjoituksesi valaisi aamuni ilolla.

Ari kirjoitti...

"Mehr Licht" on erään kuuluisan kirjailia runoilijan viimeiset sanat, hän oli melankolinen.
Vastavoima löytyi puolisosta joka antoi iloa elämään.
Aina pitää tarkailla ilon lähteitä ja ottaa ne vastaa!

Avalons Garden & the Garden Cottage Cats kirjoitti...

Ahhhhhh, Without Darkness would we know Light .... Without Sadness ,Joy and so it goes....
you must have one to know, to appreciate the other......

So comes a New Year (I don't look back, somethings hurt too much) but move forward into the Light and a New Spring will come .... once the Blanket of Winter's Silence begins to lift and fade away......

Love the illustrations you find for your "stories" ;) Wonderful ~
Hugs & Kisses ~ Angel

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Asta!
Jeps, on kuin olisin herännyt pitkästä unesta. Vieläkin omituinen olotila, toinen silmä auki ja toinen ilmeisesti raollaan...

Kuvasit muuten harvinaisen osuvasti melankolian, mitä se on ja mistä se kaivaa juurensa.

Nyt ihmettelen ja otan rauhallisesti, kadonneiden tunteiden pitää löytää minut uudelleen.

Mietityttää sekin, että minkälaisena putkahdan esille, mikä minä oikein olen ilman vuosikausien mukana raahaamaani kivirekeä, mitä minä oikeasti tunnen. Ihmisten kohtaaminen saattaa tehdä tiukkaa, sillä ilmeisesti nekin joutuvat uudelleen puntariin. Mikä oli todellista, keitä ihmisiä syyllisyydentuntoni on vetänyt kuin magneetti luokseni, ketkä ovat nähneet ihoni alle ja keitä sinne päästän tietoisen vapaaehtoisesti.

Onneksi, jonkinlainen mielikuva on sentään kompassina. Niin, että todellisuus, here I come...:)

Hei Ari!
Pahus, minkä vetäisit esiin, itse Goethen, joka pisti kirjansa päähenkilön myymään sielunsa pirulle.

Oliko ennen niin, että miehet olivat melankolisia ja naiset pelkästään hysteerisiä, kun en muista, voi simppu.

Onneksi melankolia ei ole loppuelämän olotila, rankka kokemus, mutta siitä selviää hengissä, olettaisin...

Niin, Goethella kävi onni, löysi iloisen ja valoisan vastaparin...

Jeps, laitan ilotutkan päälle ja opettelen vastaanottamaan, kun ensin saan paikannettua, missä ilo luuraa...:)

Hi Angel!
Thank God I'm already crawling up, back to life again. I left darkness behind and am now learning how to go one without the burden I've used to pull along for so long. It sure was a Hell of a Ride and I certainly will not miss a bit of it though it was necessary Ride to experience, but to stay forever, never...:)

Kaarnikka kirjoitti...

Voi ystäväni.. niin samanlaisia tunnelmia on itselläni ollut tässä joitakin aikoja sitten, että kyyneleet silmissä luin tekstiäsi. Kaikkea hyvää toivon ja paljon voimia lähetän sinulle.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Kaarnikka!
Sinä varmasti tiedät sen pelottavan maaston ja pimeät maisemat, jossa vaeltaminen vie kaikki voimat. Jopa niin pahasti, että välillä tuntui helpommalta ajatella, että antaa periksi. Jokin kuitenkin puski eteenpäin, ei antanut jäädä paikalleen, telakoitua pysyvästi olotilaan, josta pois pyrkiminen oli Mount Everestin huipun saavuttamiseen verrattavissa oleva ponnistus.

Se vain oli niin pelottava matka, että vieläkin muistan sen painajaisunen tapaisena kokemuksena. Onneksi on ihmisiä, joista välittää, ainoat syyt pyrkiä pois pimeän maailmasta. Se vain oli niin pelottava, itseensä imevä kokemus, että toivon kykeneväni tunnistamaan sen mahdollisen uudelleen pyrkimisen jo alkuvaiheissaan.

Olettaisin, että melankolia on ihmisille tuntemattomampi olotila kuin masennus. Melankoliasta on mahdollista selvitä ilman lääkkeitä, masennuksesta en tiedä, mutta ainakin sitä lääkitään tehokkaasti pillereillä.

Olisiko niin, että melankolia on mahdollista parantaa vain menemällä itsensä sisälle, niihin hetkiin, jolloin kipu syntyi ja nähdä sen aiheuttamat vauriot ihminen ihmiseltä. Se on kuin pieni kuolema, nähdä elämänsä silmiensä edessä ja itkeä valintojaan sekä sitä, ettei ollut ketään rakastamassa ja neuvomassa. Se kipu vain oli niin valtava ja ne kyytneleet niin vuolaita.

Nyt olen jo päässyt ulos kotelosta, mutta vieläkin on erikoinen olotila. On kuin jarruttaisin vaistomaisesti, jotta en heti reagoisi automaattisesti vanhojen kipumallien mukaan. Yritän löytää uusia tapoja reagoida ja toimia, mutta aikaa se ilmeisesti vie. Samoin joudun punnitsemaan uudelleen ihmissuhteitani, mitkä kantavat eteen päin, mitkä eivät kanna...

Kiitos, voimien lähettämisestä ja siitä, että tunnistat saman pimeyden...:)