BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 26. syyskuuta 2011

Pelolla on pirulliset kasvot, surulla suloisen katkera suu...

Ihmismieli on kyllä varsin merkillisen itsellinen maailma, kuin kyläyhteisö, jossa osa kyläläisistä puhaltaa yhteen hiileen, toisten tapellessa raivopäisesti keskenään taustalla. 

Jokaisessa kylän talossa asuu joku kummajainen, asiansa selvittänyt kunniallinen tajunnan kansalainen tai sitten kaiken kätköihinsä piilottava salamyhkäinen hamstraaja, joka ei päästä lähelleen.

Ja miten merkillistä on sekin, miten katsomalla jotain luonnossa tapahtuvaa, mieleen nousevat täysin toisiinsa liittymättömät asiat. Kuin tajunnan sisäinen, sekainen kyläkokous, jossa jokainen haluaa äänensä ensimmäisenä kuuluville.


Olen jo pitkään ihmetellyt vaahteranlehdissä tapahtuneita muutoksia, enkä nyt tarkoita syksyn tuomia värileikkejä, vaan jotain paljon vakavampaa. Tämän kesän aikana ympäristön vaateranlehdet ovat saaneet ylimääräisen, pahaenteisen koristeen.

Pikkuhiljaa lehtiin ilmestyi mustia ympyröitä, kuin savukkeenpolttamia, jotka lisääntyivät kesän ehdittyä pidemmälle. Nyt lehdet ovat melkein kokonaan mustien, pyöreiden läiskien peittämät ja samaa oireilua on näkyvissä melkein kaikissa lähiympäristön vaahteroissa.

Onko kyseessä jokin, vain vaahteroihin iskenyt puusairaus, vaikuttiko kuuma ja kuiva kesä tuhoisasti vaahteroiden lehtiin, miksi vaahterat sairastavat mustatäplätautiaan näin oudolla tavalla?


Joissakin vaahteroissa nopeasti tapahtuneen täplätartunnan jälkeen lehdet kuivuivat ja käpristyivät rullalle, puut näyttivät melkeinpä kuolleilta.

Vaahteranlehdistä tajuntani harppasikin vauhdilla aivan toiseen aiheeseen, dramaattisiin muutoksiin, joita lähiympäristössäni on tämän vuoden aikana tapahtunut todella runsaasti, liikaakin...

Desktop Nexus: Wallpapers > Video Game Wallpapers > Other Wallpaper

Kirjoitin joskus viime keväänä alla olevat kursivoidut rivit, ajankohtana jolloin elämäni oli todella kirjoittamani kaltaista, mieli mustana yön syvimmällä hetkellä.

Tänään eivät surut enää piilota elämää alleen, sillä en anna niille mahdollisuutta ryömiä sisälleni, hallitsemaan ajatuksiani, enkä myöskään suostu antamaan niille pääosaa elämässäni.


En enää tiedä elänkö todellisuudessa vain olenko jo sulautunut unien maailmaan, jossa painajaisesta painajaiseen turvallisuuteni rikkoutuu, vapauteni siivet ovat riekaleina ja sulaudun yhteisten painajaisten äärelle...

Pelolla on pirulliset kasvot, surulla suloisen katkera suu ja unissa kerrotut tarinat ovat todellistakin todempia, aamuhämärässä käsin kosketeltavia.


Nyt nuo samat sanat vaikuttavat ylidramaattisilta, jopa pateettisilta, mutta  kirjoitushetkellä ne olivat tosia...   

On vaikea löytää inhimillisen järkevää tapaa toipua elämän antamista sähköshokeista, jos shokkeja tulee epäsäännöllisen säännöllisesti, ihmisen itsensä voimatta vaikuttaa asiaan.


Surulla on yksi hyvin erityinen ominaisuus, muista tunnetiloista poiketen se jää mielellään hiljaiseksi alivuokralaiseksi tajunnan autioituneeseen taloon.

Se ei pidä itsestään meteliä, se vain sisustaa talon melankolian läpäisemättömin värein, toimien kuin vartija, jota ei ole koskaan palkattukaan.


Vartijoiden määrän lisääntyessä, autiossa talossa syntyy väkisinkin epätoivottua liikettä. Vartijoiden varjot sukeltavat esiin juuri niinä hetkinä, jolloin ihminen halaa yksinäistä itseään, kuvitellen päässeensä surujen huipuilta alas, jatkaakseen elämäänsä, monia ihmisiä vähempänä...

Menetysten määrä ei koskaan ole vakio, ja niiden yht'äkillinen lisääntyminen saa väkisinkin ihmisen joko puolustuskannalle ja pakenemaan, tai halvaannuttaa paikalleen ja vaikenemaan, joskus jopa molempia, ei sentään yhtä aikaa...


Silloin kun elämä koskee itseä, ihminen on herkempi huomaamaan ympäristössään samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ovatpa kyseessä sitten kipsatut raajat, raskaana olevat naiset, hiprakassa toikkaroivat tai muuten vain elämästään nauttivat ihmiset. Vertaisryhmään kelpaavat jopa saman kaupan kassia kanniskelevat kiireiset kanssaihmiset.

Samankaltaisuus tarkentaa katseen, tuo vertailukohteita silmien eteen, kuin sanoakseen, että et ole koskaan yksin, aina löytyy samassa elämäntilanteessa olevia kanssaihmisiä, samalla maalla vaeltajia.


On helpottavaa huomata, miten surusta kirjoittaminen ei enää lisää surua. Minän autiotalo ei enää kumise tyhjyyttään, melankolian läpäisemättömät värit ovat vaihtuneet uusiin ja varjoissa liikkuvat alivuokralaisetkin ovat kadonneet.

Menetysten sanansaattajat lennättelevät edelleen pelättyjä viestejään, mutta tällä hetkellä tärkeintä onkin se, miten toimia viestin saapumisen jälkeen.


Jäädäkö yksin pimeään, unohtuako pysähtyneeseen hetkeen, antaako menetysten menettää myös osan itsestään, sulkeako elämänsä ja antaako surun sisustaa mielen asumuksen synkillä väreillään?

Jäljellä on vähemmän ihmisiä jakamassa yhteisiä hetkiä menneisyydessä, sanoitta selvien tunne-elämysten unohdukseen vaipumista. Ja toisaalta, ihmisen tulee tehdä oikein myös itselleen, noustava ylös polvistuneen alistuneesta asennostaan, jossa selkä tulevaisuuteen käännettynä, ihminen unohtaa ihmisen...


Suruun ja menetyksiin ei voi jäädä elämään, sillä tänään rakennetaan huomisen taloa. Mikäli huomisen talo on perustuksiltaan elämätöntä surua, ei talo kanna asukastaan, vaan sortuu kuin huomaamattaan.

Tämän päivän ajatuksista ja teoista, ihmisten kohtaamisista ja suhteesta itseemme, luomme vähä vähältä, askel askeleelta uusia mahdollisuuksia ja ilon aiheita, huomisen talon rakennusaineita.



Mitä tahansa tänään kohtaamme, meillä on aina mahdollisuus päättää siitä, mitä kannamme mukanamme, mitkä muuttuvat muistoiksi, mitkä jätämme eiliseen ja mille annamme mahdollisuuden, sillä joka tapauksessa ja meistä huolimatta, huominen tulee...

11 kommenttia:

A kirjoitti...

On vaarallista jäädä suruunsa piehtaroimaan ja hautomaan niitä.;/

Ihminen on silloin totaalisen yksin, kun ajattelee kuolemaa ja synkkiä ajatuksiä, uppoaa siihen ensin kainaloitaan myöten, mutta vähin erin siihen voi hukkua kokonaan. Ei ole poispääsyä, jos vajoaa liian syvälle...

Hyvä on silti ajatella asiat syvällisesti, syyt ja seuraukset. Usein nämä ajatukset liittyvät lähiomaisen kuolemaan, voi tuntua helpolta tehdä sama ratkaisu, kuin hänkin teki. Toivoa itselleen kuolemaa, jota minäkin tein monta vuotta. Mutta vähin erin selvisin, näin valoa, eikä onneksi järkeni hävinnyt, vaikka niinkin olisi voinut käydä.

Mistä löytää voimaa joka päiväiseen kamppailuun omasta elämästään, siinä kysymys, johon vastaus on henkikullanarvoinen.

Kiitos Pitsit kirjoituksestasi, ja oikein hyvää tiistaipäivää sinulle<3

arleena kirjoitti...

Tänään rakennetaan huomisen taloa, miten lohdullinen ajatus. Se merkitsee jo, että suru on väistynyt ja toivo premmasta tullut.

Muuten vaahteran lehtiä olen myös ihmetellyt, varsinkin niitä mustia läiskiä. Saasteistako johtunee ?

Irja Viirret kirjoitti...

En piehtaroi surussa (viittaus ailin kommenttiin)mutta kovat kokemukset ovat tuoneet kyllä tutuksi tämän pelonkin vaikka minua rohkeana ja räväkkänä tätinä vähän pidetäänkin.. ja tottakai olenkin, kovahermoinen on ehkä samaa kuin tuska?? Mutta kiva juttu huomisen talosta pitsit, yritän uskoa siihen..

Vaahteroissa olevat lehdet ovat todellakin sateen ja lämpimien säiden ja homesienien tärväämiä ehkä?

Anonyymi kirjoitti...

Miten viisaita ja lohdullisia ajatuksia. Minullakin matka parempaan huomiseen on meneillään, välillä mennään harppauksin ja toisinaan taas tulee takapakkia.
Kiitoshalit hyvästä postauksestasi.

kirjoitteli Kaarnikka

Sara kirjoitti...

Surulla on tosiaankin tuo ikävä ominaisuus, että suurimman tunnelatauksen mentyä ohi se jää piileksimään mielen syövereihin ja palaa varoittamatta takaisin juuri kun luulee siitä päässeensä yli.

Olen vaikka kuinka monta kertaa kuvitellut päässeeni eräästäkin menetyksestä vihdoinkin yli, mutta aina uudelleen jokin tuoksu, kuva tai muisto tuo sen saman viiltävän kaipuun takaisin. Miksi ei voi surra kerralla kaikkea pois, miksi sen täytyy palata aina uudestaan, aina yhtä kipeänä?

Ps. Olen lueskellut blogiasi aina välillä, mutta en vain ole keksinyt mitään sanottavaa, olen ollut aika stressaantunut viime aikoina ja aivot lyöneet tyhjää, mutta nyt varmaan helpottaa taas! :)

Liplatus kirjoitti...

Surusta sanot osuvia sanoja, siihen ei pitäisi jäädä asumaan.
Ajatuksen tietoista ohjaamista mielekkääseen tekemiseen, auttaa jaksamaan.
Ottaa ns. lomaa surusta, vaikka tiedostaa surun taustalla olemisen.

Noinpa, jos shokkeja tulee säännöllisin välein etukäteen ilmoittamatta, se vie voimat vahvemmaltakin.

Arnoya Ari kirjoitti...

Oliomme joista muodostumme tarvitsevat vahvan isännän, silloin kaikki on hallinnasta ja koloutuneet asiat tukevat toisiaan.

kaisu marjatta kirjoitti...

Elämän olen kokenut vuoristoratana. Tämä oli hyvin lähellä sitä mitä olen itse elänyt ja tuntenut sisimmässäni.Hyvin paljon en jaksa lukea tekstiä joka huutaa itsesääliä. Mutta tämä oli asiallinen postaus. Myös musiikki on mieleiseni.
kaikella on aikansa, ilolla ja surulla

se on elämää ylläpitävä voima kun on toivoa ja uskoa huomiseen.

ehkä puutkin ovat saaneet myrkyjä ilmasta liikaa onhan tapahtunut kaikenlaista. mutta elämä jatkuu. kunnes aika on täysi, mietin useinkin kuolemaa ei siinä ole mitään peloittavaa en siis siten että edistäisin sitä, vaan luonnollisena tapahtumana kuten syntymäkin.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Aili-mummo!
Niin, niitä vastauksia kysymyksiin on melkeinpä mahdoton löytää, vaikka ne olisivat ainoat, jotka rauhoittaisivat ja antaisivat jonkinlaisen, ehkä järjellisen, vastauksen siihen mitä on tapahtunut.

Kuolemat koskettavat aina, niihin ei totu koskaan, eikä niiden ammattilaiseksi, yksityisen ihmisen tasolla, voi koskaan harjaantua. Joka kerta tapahtuu sama pysähdys kuin seinään ja alkaa kysymystulva, johon ei ole vastauksia.

Joskus vain tuntuu niin kohtuuttomalta se, että jäljelle jääneiden on jatkettava normaalia elämää ja samanaikaisesti toivuttava, käsiteltävä ja lopuksi hyväksyttävä tapahtunut, ja jatkettava elämäänsä.

Elämän itsensä takia, kaikkien läheisten takia, oman elämän on jatkuttava, surusta vain on noustava sen jälkeen kun sen on selittänyt itselleen ja sen on ymmärtänyt jollakin tasolla. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta ja jokainen kuolema ottaa ajan kerrallaan.
Kaunista ja rauhallista viikonloppua sinulle...:)

Hei arleena!
Itse uskon nimenomaan siihen, että tänään todella rakennetaan huomisen taloa. Me ja elämämme ovat sitä huomenna, minkälaiset rakennusaineet kykenemme ja haluamme sille tänään luovuttaa. Surematon suru ja kokematon elämä voivat olla heikkoja elementtejä huomisen talossa, mutta mikäli tukirakenteet ja raudoitukset ovat kunnossa, heikommallakin rakentamisella pärjää huomisessa...:)

Hei Mustaleski!
Niin'iin, aika usein ihmiset erehtyvät luulemaan räväkkyyttä kovuudeksi ja kaiken kestäväksi vahvuudeksi. Kukapa kaikkia surujaan maailmalle huutaisi? Usein vain on niin, että räväkkyys peittää usein alleen suuria suruja, joihin ei halua muiden koskea. Ne vain ovat niin yksityisiä asioita ja ne on saatava käydä läpi rauhassa, omalla ajallaan.

Vaahteranlehtien kohtalo on todella merkillinen, en ole mistään löytänyt tälle oudolle ilmiölle selitystä...:)

Hei Kaarnikka!
Kiitos itsellesi, käyn aina blogissasi hakemassa kuvaterapiaa ja se auttaa.

Välillä tosiaan mennään harppauksin ja välillä taas tulee takapakkia, mutta jos jotain olen elämäni aikana oppinut, niin se on se, että suru kannattaa todella käydä läpi kokonaan. Se on ainoa tie tasapainoon ja se mahdollistaa oman matkan jatkumisen...:)

Tere Sara!
Näinhän se on, suru jää taka-alalle odottamaan sopivaa hetkeä hyökätä kimppuun kuin yön painajainen. Pahinta kai lienee se, että uusi suru vetää esille entiset, keskeneräisiksi jääneet surut ja menetykset. Siksi ne vain pitää joko yksin tai muiden kanssa käydä läpi, ei niitä karkuun pääse. Tärkeintä kun kuitenkin on se, ettei oma elämä muutu elämättömäksi surun tähden. Kaiken huipuksi suru on selkeästi karkoittava ominaisuus ihmisessä, muut vaistoavat sen ja loittonevat. Tabuja on vaikea rikkoa, ei mahdotonta, mutta vaikjea. Ainoa, jossa tabuja on mahdollista kunnolla rikkoa, on oma elämä ja itse määritellyt tabut. Suru on vaikea käsiteltävä varmasti jokaiselle, ei menetyksiin totu koskaan, niiden kanssa vain on jotenkin totuttava elämään, kun ne on ensin saanut käsiteltyä sisällään.

Käyn muuten myös lukemassa sinun blogiasi säännöllisesti, tosin kommentteja tulee melkoisellavviiveellä. Joskus vain on niin vaikea kirjoittaa sellaista tekstiä, ettei se ole liian henkilökohtaista. Jaksamista ja toivon tosiaan, että pääsisit taas pinnalle uimaan eteen päin...:)

Hei Liplatus!
Tuo "ottaa lomaa surusta" oli upeasti oivalettu ja sanottu. Se on inhimillinen keino saada etäisyyttä ja aikaa sekä voimia käsitellä suru kokonaisuudessaan.

Niinpä, jokaisen vahvuudella on rajansa, vahvimmallakin. Joskus liika vain on liikaa ja silloin etäisyys on parasta surun hoitoa, kunhan ei jää liian etäälle...:)

Hei Ari!
Hmm, vahvaksi isännäksi tullaan joko kokemalla tai sitten sillä, että on ympärillä ihmisiä, jotka estävät uppoamisen. Olet kuitenkin oikeassa, hallinta ja asioiden toisiaan tukeminen auttaa selviämään ja näkemään kauemmaksi. Tärkeintä lienee kuitenkin se, ettei jää pysyvästi suruun, vaan antaa sen elää hetken mukana ja osaa antaa sen ajalehtia aikanaan pois itsestä...:)

Asta kirjoitti...

Jep! Hieno juttu.
Tässähän liikutaan väkevästi ja hyvin koskettavsti Höyhensaarten maailmoissa!
Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle perhosen siivin.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Asta!
Ajattelehan, kirjoittaessani tätä kirjoitusta, kuvittelin todella päässeeni vapaaksi menettämisen kahleista, olevani sinut sen kanssa. Vähänpä tiesin, pahempi odotti jo nurkan takana, valmiina syöksymään kimppuun, haavoittamaan.

Palattuani Jäämeren rannoilta, kohtasi minua kotona todella sydämen pysäyttävä uutinen, jonka takia olin halvaantunut, jäädyin lopullisesti sisältä. Kun lisätään se ja vuoden aikana tapahtuneet muut surulliset asiat ja menetykset, kamelin selkä kerta kaikkiaan katkesi.

En itsekään ollut tajunnut, miten kylmissäni olen ollut koko ajan sisältä, ihmis ihmiseltä jäätynyt enemmän. Tämä viimeinen uutinen syväjäädytti sisältä ja tajusin vasta silloin, että jotain on tehtävä.

Kyllä se tästä, vähä vähältä, askel askeleelta ja ihminen ihmiseltä. Putken päässä näkyy epälukuinen määrä ledejä, minun tehtäväni on nyt ryömiä niitä kohti. Rauhaton kun olen, en aio käyttää koko ikääni putkessa/putkissa ryömimiseen, joten kyllä ne ledit ovat ennemmin täi myöhemmin suoraan silmieni edessä.

Kiitos upean kuvamaailmasi, niistä löytyy aivan uskomattomia tajunnan tiloja kauneuden lisäksi...:)