BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 15. elokuuta 2011

Sanattomat elämät ja autiuden hiljaisuus...

Jätämme jälkiä elämästä, kyllästämme seinät sanomattomilla ja sanotuilla sanoilla.

Tuulen vierailemissa autioissa huoneissa, hylätyillä seinillä mennyt jatkaa elämää, hioutuen syvemmälle rakenteisiin, kuiskaillen satunnaisen kävijän alitajuntaan sanoja ihmisistä ja heidän tarinoistaan.


Ne, jotka ovat avoinna, kulkevat menneiden portin kautta aution talon tarinaan. Ne, jotka ovat kiinni ja tiukasti lukittuja, tuskin kuulevat edes tuulen kuiskailuja nurkissa.

Koskettaessani hilseilevää seinää, voin vieläkin tuntea käden lämmön menneisyydestä. Äänetön huokaus kulkee tilan poikki, välissään vapiseva hiljaisuus.


Askelten jäljet häviävät vähitellen, painautuma kuroutuu umpeen, vaimea kaiku kumisee nurkissa ja tuuli hajottaa loputkin ikkunat...

Vieraan askelten ääniin tarttuu toinen, kauan odottanut. Ja äänten varjoista tarinoiden ihmiset tarkkailevat vaieten, palaako elämä seinien hiljaisuuteen. Kerrostuuko niille uusia kerroksia, sanottuja ja sanomattomia sanoja, onnea ja onnettomuutta, kokonaisia tarinoita...


Ilman ihmisiä ja heidän tarinoitaan, talo kuolee hiljaa. Autius kulkee nurkissa, kolisuttaa rikkonaisia ikkunoita ja jättää jälkeensä ovet selkosen selälleen.

Jokainen talo ansaitsee arvoisensa ihmisen, joka herättää sen, täyttää elämällä. Autioiden talojen tarinoissa uskalias voi löytää elämän mittaisen tehtävän.


Vähemmän autioiden, mutta tyhjien rakennusten pihamailla astelee monta sukupolvea, näkyviä ja näkymättömiä. Kaikilla sama toive, pyyhkiä toivoton hiljaisuus talon seiniltä, sytyttää elävä tuli uunin hämärään...


Kun ihminen astuu huoneeseen, hän aistii hiljaa itsekseen, tarinoita seinien, kuvia ikkunoiden. Kuuntelee vaieten, kosketuksia tyhjien huoneiden...

Ja kuin varkain, valo lävistä pölyhiukkasen, ja valossa hiljalleen ihminen kohtaa menneen. Surun ja ilon tunteet, odotuksen ja kaipauksen, vihan sekä menetyksen, yhdessä ja erikseen...


Talo jatkaa elämäänsä, kunnes yksinäisyys ja tyhjyys saavat yliotteen ja talo kuolee. Jokainen talo tarvitsee ihmisen, ja jokainen ihminen on talon arvoinen.


Nämä mietteet nousivat pintaan kulkiessani kahden hylätyn talon autioilla pihamailla. Talojen tarinat hyökkäsivät ajatuksiini, ja ne suorastaan etsivät ihmistä lähelleen.

Ne halusivat jonkun irrottamaan vanereilla peitetyt ikkunat, avaamaan ovet tuulen kulkea, jonkun istumaan iltaa nojatuolissa, valon vaeltaessa hämärään iltaan, uusien ikkunoiden kautta.


Kauempana, suojassa tummien puiden, odotti ihmistä lähelleen talo, jonka tyhjissä huoneissa olivat ihmiset vierailleet ja pahoinpidelleet hauraiksi muuttuneita sisätiloja.

Seinillä tapettien kerroksia, lattioilla hylättyjä ja lopuksi rikottuja astioita, repaleiset pitsiverhot tuulessa hiljaa heiluen. Kuinka kauan onkaan kulunut siitä, kun ihminen jätti sen yksinäisyyteen...

11 kommenttia:

Teuvo Vehkalahti kirjoitti...

Kaikki vanha on kaunista ja kiehtovaa tutkimista, kameralle löytyy vanhasta kulttuuripaikasta aina paljon käyttöä.

Teuvo Noormarkusta

A kirjoitti...

Hylätty talo kuolee, jos se hylätään liian pitkäksi aikaa---.

Meillä on naapureissa asumattomia taloja, joiden omistajat ovat siirtyneet hoitolaitoksiin, kuoleman esikartanoihin. Sääli, sillä uusia asukkaita olisi tulossa, jos talot olisivat vain käytettävissä siihen tarkoitukseen.

Anonyymi kirjoitti...

Oi,autiotalot ovat kiehtovia! Viime syksynä löysin lenkkipolun varrelta ihan oikean autiotalon ja jäin pitkäksi aikaa kiertelemään pihalle ja pohtimaan elämää, joka joskus on täyttänyt hylätyn asumuksen. Kiinnostusta ja mielikuvituksen lentoa lisäsi umpeennaulatut ikuunat, todella insipiroivaa. Ja se pihakaivo, oli ihanaa kuvitella kuinka joskus talon väki on kantanut siitä juomista ja talousvettä.

Sara kirjoitti...

Sait kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin tällä kirjoituksella, joka on - taas kerran - minulle kovin ajankohtainen. Luet varmaan minun uniani, kun osaat kirjoittaa juuri siitä, mitä milloinkin pohdin...

Surullista, miten vuosikymmeniä palvelleet talot hiljaa autioituvat ja kuinka hiljalleen niiden tarinoita tuntevat ihmiset lakkaavat olemasta... Enää voi vain arvailla, minkälaisia onnen ja surun hetkiä niiden seiniltä on luettavissa..

a-kh kirjoitti...

Niin, ja jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmein suut.

Asta kirjoitti...

Näin on, Pitsit sekaisin! Joskus korvessa törmää pelkkiin portaisiin tai kivijalkaan, villiintyneisiin marjapensaisiin, kaivon kanteen, sammalten peittämiin pikkuruisiin muistutuksiin eletystä elämästä. Kaikki koskettaa ja mielikuvat heräävät säkenöivästi eloon.

Avalon's Garden and Mewsings of Garden Cottage Cats kirjoitti...

Oh what stories the walls do tell, in abandon houses, sometimes it is more than the walls ...... I always am drawn to them, last year it was Greystone. An abandon lunatic asylum....., but I do need to be careful around such places, lest I bring company home ......

Hugs ~
Angel

Herne kirjoitti...

Onko autiotalo tyhjä,
mietin....

Kas, kun tunnelma niissä puhuu,
ohi mennyt elämä, tapahtumat.

Vuokra-asunnoissakin
*tuntuu* entisten asukkien olot.

On hyvä haistella ilmapiiriä,
niissä on haju, surun ilon,
ynnä muun eletyn.

Kyllä ihmisessä on vaisto,
intuitio, jos sallii, eikä
ole olevinaan, hm...
liian järkevä .

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Teuvo!
Ah, autiotalot, kamera ja avoinna olevat aistit, mitä kuvia ja kokemuksia niissä saakaan vaellessaan. Ne ovat surullusia taloja ja autioita pihamaita, mutta niissä on joskus ollut elämää, jonka voi edelleen tuntea...:)

Hei Aili-mummo!
Suuri sääli ja suru, että talot autioituvat siksi, etteivät niiden asujat enää kykene pitämään huolta itsestään ja kodeistaan. Olisipa jokin toinen keino käytettävissä, jossa talot voisi pelastaa...:)

Hei Oma tila ja ajatuksia!
Niinpä, kiehtovinta kai lieneekin se, että silmien verkkokalvoilla vilahtaa ihmisiä, vaikka suoraan katsoessa, alue on tyhjää täynnä. Autiotalojen tunnelma on melko nopeasti aistittavissa,ja kuten muut ennen meitä, niin myös me jätämme omaa historiaamme talojen seinille sekä kuvia ikkunoihin...:)

Tere Sara!
Joskus tosiaan vain tuntuu siltä, että tiedostamatta tiedostamme monia samoja asioita. Nyt kesällä, jolloin olen ollut vähemmän koneella, en ole yhtä aktiivisesti kyennyt seuraamaan muiden blogeja, mutta sitä enemmän onkin tiedossa luettavaa, kunhan pääsen jossain vaiheessa rauhoittumaan. Niin, ja ne ajatukset, olisivatko samasta avaruudesta lentäneet kahden yön mietiskelijän mieliin...:)

Hei a-kh!
Voi itku, pitäisikö nyt vielä ruveta runoilemaan vastaukseksi. En minä niin kykene..., mutta luin kyllä sanasi, tarkkaan...:)

Hei Asta!
Jotkut paikat, rakennukset ja kaivannot nyt vain saavat mielikuvituksen täyteen laukkaan, hyvä että itse satulassa pysyy. Mitä enemmän niillä kulkee, sitä tutummiksi tulevat mielikuvituksen tarinat ja joskus voi jopa nähdä mielen elokuvia...:)

Hi Angel!
How right You are. Let's not bring any company with us... Abandonned and deserted houses and places really do tickle imagination, brings stories to open mind and then... who knows. Hugs and take care...:)

Hei Herne!
Jepulis, eipäs unohdeta vuokra-asuntoja tai mitään muutakaan taloa, joissa on asuttu koko ajan. Kyllä niihin maalattuihin seiniin tai tapetteihin jää jotain kaikista menneistä ja tulevista asujista. Kaikkein mielenkiintoisinta on se, miten vahvana erilaiset tunteet jäävät vaikuttamaan ilmapiiriin. Jos on onnekas, pääsee asumaan "onnellisen ilmapiirin" taloon tai asuntoon...:)

Sara kirjoitti...

Pitsit sekaisin:

Kuule, nyt vasta minäkin palasin takaisin tänne blogiisi... Kesällä ei ole oikein ollut aikaa tai innostusta lueskella blogeja - tai kirjoittaa omaani.

Olen käynyt blogissasi useastikin, mutta paria riviä pidemmälle en ole jaksanut keskittyä, saati kommentoidakaan.. Aivot ovat ilmeisesti olleet kesälomalla ja vain iltapäivälehdet ovat olleet sopivan kevyttä lueskeltavaa minun kesäaivoilleni. :)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Tere Sara!
Näin se vain on, omakin blogeissa pyörimiseni on hiljentynyt todella radikaalisti, olen ollut suorastaan löperö blogimaailman suhteen. Kesä vain pitää kokea ja lomista nauttia. Olenkin jo tukka pystyssä mietiskellyt, että paljonkohan oikein tarvitsen aikaa, kun tutustun kaikkiin kesän aikana lukemattomiin blogeihin, sillä lukea ne haluan. No, kyllä se tästä, niin kuin aina ennenkin...:)