BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Maaruska palaa...

Syksy saapuu ensin tuoksuina, nopeasti vahvistuvina, jopa liian voimakkaina ryöpsähdyksinä. Mieli on vielä vahvasti kesässä, keveissä ja kuivissa tuoksuissa, lämpimän tuulen sylissä, joka taas nopeasti jatkaa matkaansa, poistuen iholta yhtä äkillisesti kuin se siihen tuulahtikin.

Maa tuoksuu kirpeältä mullalta, juurilta ja yön aikana aluskasvillisuudesta nousseilta sieniltä. Sateiden jälkeinen, maahan jäänyt kosteus tulvahtaa sieraimiin, kääntää odotukset viileisiin iltoihin, hengityksestä höyryäviin öihin ja usvan peittämiin aamuihin.


Aamuyön tunteina kovaääniset hanhet lentävät pienissä auroissa, kuuden tai seitsemän linnun muodostelmissa, jotka myöhemmin, jossain kauempana yhdistyvät yhdeksi suureksi auraksi, suuntana lämpö ja seuraavan kesän odotus pohjoisen kuulaissa kesäöissä.

Levotomat lintuparvet lentelevät korkealla, hetkittäin palatakseen matalalle, kerääntyen puiden oksille, pyrähtääkseen taas äkillisesti takaisin levottomaan lentoon.


Kesää on vielä, mutta tällä hetkellä se on vähitellen sulautumassa alkavaan syksyyn. Tuoksut pyörteilevät, tuulet sekoittuvat ja pilvet ajavat edellään pakenevaa tämän kesän kuihtuvaa muistoa.

Vaahteroiden kääntyilevillä lehdillä auringon polttamat pilkut, häivähdys muuttuvaa väriä, vielä vihreää, mutta vähenevää.


Mustikan varvuissa, lehtien joukossa loistaa jo väritön keltainen, mansikanlehdissä punainen leviää hiljalleen ja siellä täällä, koivuissa tumman vihreyden seassa alkava syksy on saanut kiinni muutaman lehden.

Aluskasvillisuuden joukossa lisääntyy kuoleva ruskea, vettyneitä kesän kukkia ja korsia. Metsä on hiljaa, odottaen juurillaan, humina vahvistuu ja tullessaan se kantaa syksyä kupeillaan.


Pimeys laskeutuu päivä päivältä aikaisemmin, elokuun kuutamot ja tähtikirkas taivas, miten olenkaan niitä kaivannut. 

Etsin silmilläni tuttuja tähtikuvioita, vajoan yön siniseen samettiin, kunnes viileys kietoutuu ympärilleni ja vain olen, hiljaa ja rauhallisesti, itsekseni...


Ja siellä minä istuin, tutulla kivellä, miettien miten surullista, jännittävää ja mielenkiintoista elämä on. Miten paljon voi ihmisen elämässä tapahtua yhden nopeasti ohikiitävän kesän aikana. Kuukaudet vain vilahtelivat ohitseni ja tajusin niiden kulun kuin unessa...

Kiven kylmyys hohkaa alustan läpi, melkein tunnen sammaleen kosteuden ja vahva tuoksujen kimara tuo jälleen syksyn mieleen.


Lämpötilojen vaihtelut ovat uuvuttavia, jopa kaupungin sisällä ne vaihtelevat suuresti. Metsissä syksy tuoksuu ja kosteus vallitsee, kivierämaan istutuspuiden tuoksu on vielä kuivan kesäinen ja talojen seinät hohkaavat lämpöä.

Virtaavan veden väri on tummaa, syvää ja upottavaa. Viileys muuttuu vähitellen kylmyydeksi ja puro jatkaa kulkuaan...

8 kommenttia:

Teuvo Vehkalahti kirjoitti...

Tänään aamuna jo hanhetkin lensivät pienessä aurassa kohti Reposaarta.

Teuvo Noormarkusta

A kirjoitti...

Väreiltään syksy on upein vuodenaikamme värikkäine ruskineen.
Syksyn kirpeys ja raikkaus tuntuu ilmassa sekä aamulla että illalla, ja tietenkin yöllä. Jotkut sanovat olevansa syksyihmisiä, mutta minä olen rakastunut kevääseen, sen tuomaan lämpöön ja uuden kesän lupaukseen..;)

Hienointa on se, että meillä Suomessa on kaikki neljä vuodenaikaa, joita voi seurata joka päivä samoinkuin niiden vaihtumista<3

Teuvo Vehkalahti kirjoitti...

Oletko nyt tyytyväinen siellä Helsingissä kun vettä on tullut reippaasti?

Teuvo Noormarkusta

Arnoya Ari kirjoitti...

Kesä unessa...näin taisi tapahtua myös täällä. Upea lämmin kesä on kuljettanut kämmenellään, hieman ruskaa jo havaittavissa. Osa linnupoikasista on vielä lentökyvyttömiä pesitä alkoi täällä melko myöhään olisiko pitkä matka syynä ;)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Teuvo!
Linnut kerääntyvät jo yhteen ja varsinkin, tosiaan, aamuyöstä näkee melkoista menoa ja meininkiä taivaalla ja lähipuissa.

Jeps, sadetta on tullut, ukkosta ja salamointia taivaan täydeltä. Enkä ole kyllästynyt, en, vaikka joku saisi kohtauksen sateen palvonnastani. Oli nimittäin kesällä varsin kuivanut ja rusinainen olo, nyt jo alkaa tuntua ihmisenmoiselta tämä elämä. Katsotaan nyt, koska alan vinkumaan liiasta sateesta, toivottavasti en koskaan, mutta pistetääs katsoin...:)

Hei Aili-mummo!
Totta, neljä vuodenaikaa on todellinen rikkaus. Eri vuodenajoilla on omat tuoksunsa ja värinsä.

Jos pitäisi valita vuodenajoista paras, taitaisin olla pulassa. Ne kaikki nyt vain ovat upeita omalla tavallaan. Syksyn värien runsaus kyllä puhuttelee melkoisesti, mutta en todellakaan osaa vlita. Kaikissa vuodenajoissa on oma, ainutlaatuinen upeutensa ja siksi ulkona niiden tutkaileminen ja aistiminen saa elämän tuntumaan enemmän elämältä, kuin sisätiloissa niihin ikkunan kautta perehtymällä...:)

Hei Ari!
Niin, kesä oli yhtä unta, upeaa sellaista, eikä syksykään pahalta näytä. Ruskan kulku luonnossa on aina yhtä hieno kokemus, samoin lintujen muuton seuraaminen. Tällä hetkellä luonnossa tapahtuu koko ajan ja paljon, siksi kai kohta muutankin kivelleni asumaan. No, en ehkä sittenkään, mutta kiusaus on melko kutkuttava...:)

Sara kirjoitti...

Syksy on minulle se rakkain vuodenaika. <3 Kesä on ihanan lämmin ja valoisa aika, sitä odottaa koko pitkän talven, mutta syksyssä on jotain surullisen kaunista.

Syksy saa huomaamaan elämän lyhyyden, se on se mittari, jonka mukaan vuosien kulkua mittaan. Syksy päättää menneen vuoden, tappaa luonnon, varjoaa meidät pimeään.

Syksy on surullista aikaa, katkeran suloista, se saa minut vaipumaan joka kerta masennukseen, mutta hiljalleen olen alkanut pärjätä sen kanssa. Silti rakastan syksyä, pimeyttä ja kylmyyttä. Siinä on jotain käsittämättömän kaunista.

Se saa muistamaan kaikki menetykset ja oman kuolevaisuuden, tuo menetyksen ja kivun käsin kosketeltavaksi, mutta jostain syystä nautin siitä. Se tuo lähemmäs elämää. Antaa uuden mahdollisuuden. Tulevana vuonna voin tehdä kaiken paremmin.

seijastiina kirjoitti...

On kiva olla täällä taas! Syksy hiipii hiljaa väritellen luontoa kauniisti.
Sinulla on tuo tarinan kerronta mahtava, jees!!

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Tere Sara!
Syksyhän on kaunista kuolemisen aikaa. Aamu-usvat, viileys iholla, vahvat tuoksut ja värien loisto, ne vain koskettavat paljon syvemmältä kuin mihin kesä kepeällä kosketuksellaan kykenee.

Syksyn saapuminen on muutenkin ihanaa, jos siksikin, että kesästä kaikki irti ottaneiden ihmisten parvet eivät enää valloita metsiä, merenrantoja ja aukeita... Ihmiset pysyvät sisällä, ja sehän sopii minulle.

Ja, olitpa taas kerran oikeassa, syksy saa mielen kääntymään muistoihin, kuolemaan ja menetyksiin. Muistankohan nyt aivan oikein, mutta käsittääkseni syksyä kutsutaan pieneksi kuolemaksi... jotain tällaista. Kuitenkin, ilman syksyllä tapahtuvaa luonnon kuoleman kaltaista vaipumista horrokseen, ei kevään ihme olisi mahdollinen.

Luonnossa kaikki on jotenkin niin paljon selkeämpää, ihmisissä se selkeys katoaa, joskus jopa omassa elämässä. Siksi on päästävä luontoon aistimaan sen selkeä, ihmisistä piittaamaton, ajan kulku, jossa kuoleminen synnyttää aina uutta elämää...

Hei Seijastiina!
Syksy tosiaan hiipii ja jospa saisin ryhdistäydyttyä, kun on tullut löperöityä kesällä tämän blogin ja muiden blogeissa vierailujen kanssa. Onneksi niin on käynyt muillekin, mutta on vain vähän huono omatunto...