BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

perjantai 19. elokuuta 2011

Ehkä tärkeintä elämässä on löytää ihminen...

Tänään, taas kerran tänä ainutlaatuisena hetkenä, nousin ylös metron portaita, jotka johdattivat jo tutuksi tulleeseen ostos-keskukseen.

Oli kuin suru ja epätoivo, yhtä aikaa, olisivat laskeutuneet harteilleni, astuessani metroaseman ovesta ulos toisten todellisuuteen.


Olin sanaton ja voimaton, kunnes taas kykenin iloitsemaan ystävän tapaamisesta, sain häivytettyä ympäristön ja keskityin vain ja ainoastaan oleelliseen.

Eivät ihmiset Kontulassa ole sen onnettomampia tai onnellisempia kuin keskivertoihmiset yleensä asuinalueillaan. Ja kuitenkin, jokin tekee Kontulan ostoskeskuksesta hyvin erityisen paikan, kuin eläintarhan, jossa suuri osa eläimistä on elänyt häkissään liian kauan, vapautta koskaan kokemattakaan.


Kontula herättää  minussa surun ja epätoivon tunteita. Tunnen itseni paparazziksi, joka herkuttelee toisten ihmisten kurjuudella. Se herättää minussa mielentilan, joka on rikkoutuneen ja säröillä olevan välimaastossa.

Kontula on se paikka, johon kaikki kulminoituu...

Itse asiassa Kontulan sijasta se voisi olla mikä tahansa muu paikka, mutta on helpompi antaa ihmisille, menneille ja menetetyille, Kontulan ostoskeskuksen kasvot.


Kirjoitin Kontulasta jossain vaiheessa "Kurjuuden kehto keinuu"-kirjoituksen ja jostain oudosta syystä, tänäänkin sama kurjuus lensi silmilleni kuin musta vaate, josta en ollut päästä irti. Se pisteli iholla ja sen kirkuna ja riitaisat äänet sekä juopuneet naurut lävistivät tärykalvoni. Tunsin suorastaan halvaantuvani paikoilleen.

Mielentilani Kontulan ja Itäkeskuksessa vierailujen jälkeen oli jotain uskomattoman kaaosmaista. Koinko ja näinkö enemmän kuin oli näkyvilläkään, kolisivatko menneisyyden haamut komeroissa, olinko näkevinäni menetettyjä ihmisiä eilisestä...?

Olinko itse niin vereslihalla edellisten Kontula-kertojen jälkeen vai mikä oli juuri nyt niin erilaista, kun sattui suorastaan fyysisesti vaikkei kukaan satuttanutkaan?


Kuinka moni meistä kykenee murtamaan kasvuympäristönsä vankilan, moniko edes sitä haluaa ja kuinka moni ei osaa ajatella itselleen ja tulevaisuudelleen muuta ympäristöä?

Surullisimmat tarinat kerrotaan niistä ihmisistä, jotka yrittivät löytää tien ulos, mutta eivät koskaan onnistuneet näkemään raollaan olevaa mahdollisuuksien ovea.. 

Miten monta tarinaa meissä kaikissa pitääkään majaansa, montako epäonnistumista ja ylösnousua tai polvilleen jäämistä? Itsestäänselvyyden illuusion rikkominen on elämän vaikeimpia tehtäviä, nähdä itsessään mahdollisuuksia toisenlaiseen elämään, löytää itsestään oman elämänsä Indiana Jones.


Ihminen uskaltaa, jos hän vain tarpeeksi haluaa murtaa muurit, kävellä vapauteen, vaikka vastassa olisikin tyhjyyttä hohkaava autiomaa tai tiheämpääkin tihein viidakko, jossa jalanjäljet peittää nopeasti kasvava aluskasvillisuus.

Ihminen uskaltaa, jos hänellä on joku, joka jaksaa kantaa, auttaa avaamaan mielen lukittuja ovia, näyttää mahdollisuuksien maailman.


Toinen ihminen, itsen kaltainen, mutta erilainen, itseä kypsempi ihminen voi olla se avain, joka vapauttaa viimeisenkin lukon.

Samoilla esteillä varustettu toinen ihminen, ei kykene avaamaan lukkoja, eikä hänellä ole avaimia toisten lukkoihin, sillä hän askartelee samojen asioiden parissa, itsensä kanssa.


Taas tänäänkin, uimahallin takaisessa metsikössä, villiäkin villimmässä kivi-baarissa, poliisit tekivät omaa vierailuaan menetettyjen ihmisten olohuoneessa...

Ehkä tärkeintä elämässä on löytää ihminen, riittävän samanlainen, mutta tarpeeksi erilainen...



Tämänkertainen musiikkivalintani osuu menneiden vuosien suosikkiyhtyeen yhteen kauneimmista kappaleista. Kuunnelkaa sanoja, niin huomaatte, miten ne sopivat myös tähän kirjoitukseen, omalla erikoisella tavallaan...


Patience lyrics

Just have a little patience
I'm still hurting from a love I lost
I'm feeling your frustration
Any minute all the pain will stop.

Just hold me close inside your arms tonight
Don't be too hard on my emotions.
[Chorus:]
 
'Cause I
Need time
My heart is numb, has no feeling
So while I'm still healing
Just try and have a little patience.

I really wanna start over again
I know you wanna be my salvation
The one that I can always depend.

I'll try to be strong
Believe me I'm trying to move on
It's complicated but understand me.
[Chorus]

'Cause the scars run so deep
It's been hard but I have to believe
Just have a little patience
[x2]
[Chorus]

Have a little patience
My heart is numb, has no feeling
So while I’m still healing
Just try and have a little patience

Sanat: elyrics

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi että on kaunis ja lohdullinen kappale, ihan tässä ihiminen liikuttuu. Ja se Kontula... entinen oma lähiö, siellä sitä on ihmiselämän kirjoa tarjolla.

Anonyymi kirjoitti...

Hmmm... Olisipa ollut kiva lukea mitä näit, kun näit "kurjuutta Kontulassa".

Hassua miten me ihmiset usein ulkopuolelta arvotamme toistemme elämää omista ennakkoluuloista käsin, tutustumatta siihen toisen ihmisen todellisuuteen. Todellisuus, kun on meille jokaiselle omanlaisensa. Se, mikä sinulle voi näyttäytyä kurjuutena, voi minulle merkitä vapautta.

Olen elänyt keskiluokkaista, menestyjän elämää, josta nykyisessä elämässäni ei ole mitään jäljellä ja olen onnellisempi kuin koskaan.
En halua elämää, jonka jotkut muut määrittelevät ja arvottavat ulkopuolelta. Itselleni ei ole mitään merkitystä sillä näyttääkö elämäni kurjalta muiden näkökulmasta, koska tiedän että elän juuri sellaista elämää kuin itse haluan, omien arvojeni mukaista, hyvää elämää. Muiden elämästä en voi ulkopuolelta sanoa mitään. Jos niin tekisin, se kertoisi enemmän vain itsestäni kuin tuosta, jonka elämää ulkopuolelta kuvailen.

arleena kirjoitti...

Minulle tulee noita tuntemuksia, kun astun isojen ostosparatiisien ovista sisään. Pakokauhun omainen tunnelma kaiken tavaran keskellä. Tavarat kuluttavat ihmisen ei niin, että ihminen on kuluttaja.
Kumisevatko päät tyhjinä, kun itsetunto on sivelty tavarapaljoudella.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Oma tila ja ajatuksia!
Totta, kappale kerta kaikkiaan vain pyöri mielessäni ja tännehän se sitten piti tällätä muidenkin kuunneltavaksi ja muistettavaksi. Kontula, niinpä, se on monenlainen ja itse kullekin erilainen. Kontula asuinalueena on samanlainen kuin muutkin lähiöt, ostoskeskus on se, jossa kaikki kulminoituu, saavutetut ja menetetyt, ihmisen elämä, joka todella näkyy, jos vain pysähtyy ja katsoo...:)

Hei Anonyymi!
Itse asiassa luettuani kommenttisi, käväisin tänään, sunnuntaina Kontulan ostoskeskuksessa, tapasin ystäväni ja siinä juodessamme Ärrän pahvimukikahvia, tein havaintoja...

Luulin ostoskeskuksen olevan rauhallisempi sunnuntaina, mutta toisin kävi. Kontula alueena on tosiaan aivan samanlainen kuin mikä tahansa lähiö ja tästä kirjoituksessanikin oli maininta.

Niin, Kontulan kurjuus.. Kirjoituksessa keskityin vain ja ainoastaan Kontulan ostoskeskukseen. Pakko todeta, että seisoskellessani siellä, näin nimenomaan sitä kurjuutta, jota olen aiemminkin kuvannut.

Metron ulostuloaukkojen edessä heiluvat nuorisolaumat, jotka hyeenoiden tavoin olivat pummailemassa savukkeita, heilumassa ja peittämässä ovien edustoja, kovaäänisinä puhumassa aiheista, joista ehkä muualla ei puhuta niin suoraan.

Romanianmustalaisnaiset kulkivat perässä rihkamakoruineen ja roikkuivat kuin takiaiset niskassa, kunnes hihani paloivat. Nämä kaksi naista saivat saaliikseen vanhuksen, joka melkein jäi heidän verkkoonsa. Täydessä humalatilassa seilaavia 4-5 ihmisen ryhmiä, lauleskelua, karjumista ja syljen räiskimistä sementtilaatoille.

Kontumarketissa taas näkyi jääneen kiinni päihtynyt keski-ikäinen nainen, joka temppuili vartioiden otteessa. S-Marketin viereisen ravintolan edustalla hoippui lauma eilispäivän karaoketähtiä tukevassa humalatilassa... Jatkanko luetteloa...? Tämä kaikki ja paljon enemmän vajaan puolentoista tunnin aikana.

Kyllä, olet oikeassa, Kontulan ostoskeskuksessa käy myös aivan tavallisia ihmisiä, hymyileviä, melko nopeasti ja ympärilleen katsomatta eteneviä tavallisia ihmisiä, jotka käyvät ostoskeskuksen suurissa päivittäistavarakaupoissa. He eivät katsele ympärilleen, eivätkä välttämättä edes ehdi huomioida tapahtumia ympärillään. Ja miksi pitäisikään...?

Kontulan ostoskeskus on vain yksi paikka, Itäkeskuksessa on toiset kuviot, eivätkä yhtään kauniimmat, samoin Herttoniemessä, Myllypurossa jne. Kun jää hetkeksi paikalleen, useampana eri kertana ja tarkkailee, kaikissa niissä näkyy elämä sekä erilaiset ihmiset.

Ostoskeskukset ovat monien ihmisten olohuoneita, hyvinkin erilaisten ihmisten.

Kirjoitukseni tosin käsitteli myös toista aihetta, jossa Kontulan ostoskeskus kulki sitovana lankana.

Olen pahoillani, mikäli pahoitin mieleesi, näin kuitenkin elämän ostoskeskuksessa näin. Ja se ei tarkoita sitä, että kaikki ostoskeskuksessa kulkijat kuuluisivat samaan kategoriaan. Uskon ja toivon, että suuri osa lukijoista luki kirjoituksen sellaisena, kuin olin sen tarkoittanut, siis ei Kontulan ostoskeskusvastaisevana, vain yhtenä esimerkkinä muiden joukossa...:)

Hei arleena!
Ilmeisesti emme ole ainoita, joissa isot ostos-paratiisit saavat outoja tuntemuksia aikaan. Ja olitpa harvinaisen oikeassa siinä, että "Tavarat kuluttavat ihmisen ei niin, että ihminen on kuluttaja." Jäin suoraan sanottuna mietiskelemään kommenttiasi, ja niinpä päädyin samaan havaintoon, että liika tavara aiheuttaa kertakaikkisen pakokauhun ja paniikkireaktion...:)

Irja Viirret kirjoitti...

Tämä on ihana kappale ja ihmisen ikävä on usein käsinkosketeltava ja aika vaikea löytää enää sitä ns "oikeaa".. Tästä Kontulasta en jaksa puhua mtn, mutta tavara on vähentynyt elämässäni puolella arleenaa peesaten, johtuu siitä ettei ole tilaa, kun joutunut (liian)pieniin ympyröihin:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Mustaleski!
Jep, kappalehan on todella upea, itsekin sitä fiilistelin melkoisesti. On tämä elämä yhtä lottoarvontaa "sen oikean" löytymisen kanssa, aina sitä toivoo, että pääpotti humpsahtaa niskaan ja sitten kun sellainen tosiaan humpsahtaa niskaan, on suorastaan paniikissa ja sekaisin. On tämä ihmisen elämä melkoista touhua ja yllätyksiä täynnä...

Hmm, Kontula on paikkana aivan ok, ostoskeskus on se, josta sitä juttua riittää, näköjään. Täytynee tehdä seuraavat kahvitapaamiset jossain muualla, en kerta kaikkiaan jaksa tepastella enää ostoskeskuksessa. Mutta sehän onkin sitten eri ratkaisu se...:)

Sara kirjoitti...

Joskus ihmiset pitävät liian tiukasti kiinni unelmistaan ja aiemmin tehdyistä suunnitelmista.

Joskus unelmat vangitsevat ihmisen, ja mielen vankilasta pääsee vapaaksi vain luopumalla mahdottomista tavoitteistaan ja valitsemalla sen sijaan jotain saavutettavissa olevaa.

Ihminen muuttuu ja unelmien pitäisi muuttua sen mukana, mutta joskus niiden päivittäminen unohtuu, jää takertumaan johonkin sellaiseen, mitä ei enää välttämättä haluaisikaan.

Tiedän itse miten vaikea on luopua jostain, mistä on tullut osa identiteettiä, jäädä ilman sitä ja rakentaa itsensä uudestaan. Toivon, että itse onnistun siinä, jossain vaiheessa, vielä olen liian kiinni vanhoissa unelmissa, vaikka en enää olekaan sama ihminen, joka ne unelmat silloin joskus päätti toteuttaa.

Ääh, tämä kommentti alkoi elää omaa elämäänsä, mutta antaa olla, vaikka ei taida liittyä aiheeseen...

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Tere Sara!
Miten luinkaan nautinnolla kommenttiasi, siinä on kiteytettynä, taas kerran, kirjoitukseni idea.

"Ihminen muuttuu ja unelmien pitäisi muuttua sen mukana, mutta joskus niiden päivittäminen unohtuu, jää takertumaan johonkin sellaiseen, mitä ei enää välttämättä haluaisikaan."

Yllä oleva kohta kommentissasi vain niin kolahti, kerta kaikkiaan...

Ihmisiä kuunnellessa, nousee pintaan hyvin usein se, miten pelko tuntemattomasta estää ihmistä muuttamasta unelmiaan, päivittämästä niitä.

Hyppy tuntemattomaan on niin kauhistuttava asia, että mieleen ei osu muita ajatuksia, ei edes sitä, että hyppy mahdollistaisi jotain parempaa...:)