BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 30. elokuuta 2011

Kiduttavan kaunis kuolema...

Kesän ja syksyn taitekohdassa, tuulten sekoituskattilassa, kun ilmassa tuoksuvat vielä kesän viimeiset kukkivat tuoksut yhdistyen hiljalleen syksyn kosteisiin, painaviin maan tuoksuihin, aamuöiset kävelyt ohjautuvat kaikille niille paikoille, joissa olen tarkkaillut kesän runsaan värikästä puhkeamista, kukoistusta ja vihdoin vähitellen hiipuvaa lakastumista.


Omenapuissa oksat kannattelevat runsasta satoaan, mutta salaisessa puutarhassa hoitamattomiksi jääneet vanhat puut jaksavat kantaa enää pieniä ja rupisen kirjavia hedelmiä. Vadelmapensaat ovat tuottaneet satonsa, osa käpristyneistä vadelmista kuivuu oksissa kiinni, osa on jo matojen ruokana.


Luumupuissa herkullisen keltaiset luumut jatkavat kasvuaan, kunnes jonain aamuna käyn poimimassa salaisen satoni, istuen ajasta rapautuneella, kasvillisuuden peittämällä kivijalalla, luumuja syöden ja mietiskellen.

Luumusato ja sen korjaaminen on jo usean vuoden ajan kuulunut perinteisiini, ja sadonkorjuun aamu sinetöi lopullisesti syksyn saapumisen.


Nokkoset ovat kasvaneet jättiläismäisen suuriksi, alalehdet muistuttavat hirviömäisiä päitä ja katulampun kelmeässä valossa päillä on havaittavissa irvokas, jopa häijyn ilkeä irvistys.

Osa lehdistä on muuttanut värinsä kalvakan keltaisiksi, joissa on häivähdys vihreää enää siellä täällä, osa taas on likaisen vihreää, kosketettaessa pinnaltaan pölyisen nihkeitä.
´

Heinien korret loistavat himmeän mattakultaisina, taipuen jäykästi tuulessa ja horsman ihmistäkin pidemmiksi kasvaneet varret kihartuvat kuivasti nöyhdän keskellä.

Jättipalsamin runsaat rykelmät ovat hävittäneet altaan kaikki tutut kasvit. Palsamin kukat loistavat kauniin punertavina, mutta uuvuttavina merinä tutuilla kosteikoilla. Maisema on niiden myötä yksitoikkoistunut, vain palsamimerta ojien kantamattomiin...


Elämänlanka  hennon valkoisin kukin kiertää ennen niin meheviä ja runsaita pensastoja, lakoonnuttaen ne pitkiltä matkoilta tunnistamattomaksi viidakoksi.

Se tanssii outoja paritansseja vastentahtoisten kumppaniensa kanssa, muodostaen holveja, tuulessa runsaina hulmahtelevia pilareita sekä valkoisin kukin kirjottuja vihreitä mattoja, joihin on punottu kuristavan  kaunis ja kiduttava kuolema.


Sienet nousevat kuin yhdessä yössä, uskomaton värien ja muotojen kirjo sekä tuoksujen vaihtelevuus, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia, syötäviä tai syötäväksi kelpaamattomia, herkullisia tai tappavia, ainutlaatuisia ja matkijoita.


Pihlajat kantavat punaisina hohtavia, raskaita terttujaan, lehtien vähitellen etsiessä keltaista väriään... Värien runsaus ja syksyn viileä tuuli kulkevat luonnossa, käsi kädessä, ravistellen puiden lehtiä, välillä pysähtyen maalaamaan niitä...

Ja tuulten pyörteissä lehdet putoilevat kuin vihreän keltainen sade, hiljalleen maata koskien. Loppukesän vihaisenkosteat myrskyt repivät ennenaikaisesti vielä lehtitupeissaan sinnitteleviä, lähtöään odottavia lehtiä. Niin vaikea on luopua kesän vihreydestä, mutta syksyä on jo ikävä...


Vuodenaikojen vaihtelu jaksottaa vuoden sopivan pituisiin jaksoihin, joissa kaikissa on paljon nautittavaa, ainutlaatuista koettavaa ja joista yhtäkään en haluaisi jättää väliin, kokematta...

Viilenevät, pimenevät illat tekevät tilaa syksylle, kesän vaipuessa pikkuhiljaa takaa-alalle, syksyn jo valmistellessa työvälineitään, suunnitellen uusia, taideteoksiaan hetkessä. Alkaa uudesta vuodenajasta nauttiminen, aistimaailman tunnistaessa muutoksen...

lauantai 27. elokuuta 2011

Ja kyllä nyt hävettää...

Kesällä on erikoinen taipumus, kertakaikkinen kyky karkottaa ihminen tietokoneensa äärestä, kulkemaan ja kokemaan, nauttimaan ja unohtamaan, kaikkea suloisessa sekametelisopassa, jossa sattumia pulpahtaa koko ajan pintaan.

Kurinalaisuudesta ei ole tietoakaan, blogistan, mikä se olikaan. Hätäiset käynnit blogeissa riittivät kertomaan ainoastaan sen, että muillakin on muuta mielessä, mutta he sentään kertoivat sen, minä en. Ja siksipä täytyykin surkeana myöntää, että kyllä nyt hävettää, ja niin maan perusteellisesti.


Valo sulatti kovimmatkin kerrokset, paljastivat sen, mitä eniten peittelen ja teki entistä vaikeammaksi lymyillä varjoissa, yön pimeydessä, siellä missä pimeyttä ei ole.

Valoisat kesäyöt suorastaan härnäsivät muuttamaan päivärytmiä yöhön, juoksemaan pöpelikössä pää kolmantena jalkana, keräilemään mustelmia ja naarmuja, hyttysten pistoja ja kaikkien eteen lentävien hirviöiden purelmia.


Tämän vuoden alkukuukausista lähtien on elämä heittänyt eteeni melkeinpä koko kirjonsa, useita kuolemia, ihmissuhteiden uudelleen punnitsemisia ja lopuksi unohtamisia, ystävyyssuhteiden syvenemisiä ja uuden, tärkeistäkin tärkeimmän, upean ihmisen kohtaamisen, jota vieläkin ihmettelen.

Mutta myös paljon muuta, josta vaikenen...


Vain uuden syntymä on enää kokematta tästä uskomattomasta vuodesta, jolloin monet irrallaan lentäneet langat ovat löytänneet vastaparinsa, osan langoista jääden ikuisesti lentämään tuuleen, ohentuen aikojen saatossa hiljalleen...


Mielen illalliskutsuilla on vieraita jokaisesta tunnetilasta, eri kerrosten asukit ovat astuneet alas kerroksistaan, liittyneet yhteisen illallisen ääreen, tekemään tilinpäätöstä ja mahdollisia jatkosuunnitelmia, joissa päätetään ketkä jäävät takaa-alalle, keillä on voimassa oleva jatkokutsu huomiseen...


Ja ennen syksyn pimeneviä iltoja ja öitä punnitsen, mietiskelen ja yhteen vetelen, kaikkea sitä mikä on jo tapahtunut ja sitä, joka on aloittanut uusien tapahtumaketjujen punomisen.


Nyt palaan arkeen ja rutiineihin, aikatauluihin ja oman ajan "varastamiseen" normaalin elämän vaatimuksilta. Vielä en haluaisi, mutta en voi muutakaan. Elämä on myös arjessa, vaikkakin vielä, vähän aikaa, annan itselleni luvan nauttia hetken vapaana...

Ja muuten, lukemista tulee riittämään, sillä tottahan toki tutut blogit on päivitettävä ja luettava ajan tasalle. Ei tästä kesän vapaasta ja vallattomasta humputtelusta tule pääsemään helpolla, ei todellakaan, mutta onko tarpeenkaan.

Yllä oleva Bruce "The Boss" Springsteenin esitys on jatkoa kesän musiikkivalinnoilleni. Kävellessä voi mieli muokkata montaakin asiaa, ajatusten kulkiessa terävinä mukana, ja näinkin ne kertovat tarinaa...

tiistai 23. elokuuta 2011

Kun unelmilla on siivet ja metritolkulla kangasta...

Olen jo aikaisemmin parin kirjoituksen yhteydessä liittänyt kuvitukseksi Meksikon matkailunedistämiskeskuksen teettämiä lyhyitä videoita.

Videot katson aina näytön kokoisena, jotta silmäni saisivat tarpeeksi katseltavaa, mieleni upposukeltaisi liikkuvaan kuvaan.



Itse käyn aina välillä katselemassa niitä uudelleen ja yhä uudelleen. Mieleni voimalla lennän videoiden maailmaan, muutun osaksi niitä ja vain uneksin, olen paikan päällä...

Kuvaus, maisemat ja musiikki, ne kohtaavat. Videoitahan ei tee huonommaksi upea malli, joka on sama kaikissa videoissa.



Katselunautintoon nämä ovat vallan oivia ja kyllähän nämä herättävät nälän päästä paikan päälle, kokemaan maisemia. 

Itse en tosiaan varustautuisi matkaan pelkästään isosti tuulessa liehuvilla kankailla, mutta reppuun voisin kyllä pakata ainakin yhden liehuvan retaleen, piiloon repun pohjalle...



Ja sitten, jonain kauniin päivän aamuna tai iltana, pukisin ylleni liehuvan ja kevyen, väreiltään voimakkaan aurinkoisen, metrien pituisen kankaankaistaleen ja ei kun kädet ylös ja tuuli leiskauttamaan kevyt kangaspaljous ilmaan, korkealle ja kieputtaen. 

Jalkojen alla kuuma, kullankeltainen hiekka, eikä ketään paikalla, vain viileän herkkä tyhjyys ja nautinnollinen autius kaikkialla.



Tietysti tämän hulluus-hetken jälkeen keräilisin varmasti ohuita kangassuikaleita kaikista mahdollisista piikkikasveista. Mikäli lähistöllä olisi lännenfilmien vihreitä ja topakoita piikkikaktuksia, niin ei ole vaikea arvata, olisivatko metriset kankaanretaleet kietoutuneet niiden ympärille...

Mutta mitä väliä sillä on, ei niin mitään, pelkkä kokemus olisi sen arvoinen, kevyet kangaspaljoudet, kauniin sininen taivas, tuuli vauhdittamassa kankaan lennätystä ja se lämmin ja kultainen hiekka...



Vesivideoissa, joita olen aikaisemmin upotellut kirjoitusteni tunnelman lisääjiksi, tietysti uiskentelisin syvällä kirkkaassa vedessä,  liehuvissa kankaissani, jotka todennäköisesti kieputtaisivat minut vain kangasmuumioksi ja tarvitsisin hengenpelastajan lähelle. Mutta... olisi varmasti sen arvoista, ja hengenpelastajalta en kysyisi lupaa...



Ei, ei ja vielä kerran ei, en ole kyllästynyt melkeinpä päivittäisiin ukonilmoihin ja sateisiin, en todellakaan. Olen kuin kesän kuivaksi paahtama rusina, joka onnesta hihkuen nauttii sateen kosteudesta ja joka vihdoinkin palaa oikeaan olomuotoonsa.



Nämä videot, ne vain suuntaavat ajatuksiani tulevaan, jonnekin, jonne on päästävä, ja pian. Odottavan aika on aina pitkä ja siksipä korvikkeita on haettava, sieltä mistä niitä on saatavissa, vaikkapa videoista toiselta puolen maailmaa.

Päästäkseen jonnekin, on lähdettävä jostakin... 




Ja tämän musiikin myötä olen jo siellä jossakin...

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Maaruska palaa...

Syksy saapuu ensin tuoksuina, nopeasti vahvistuvina, jopa liian voimakkaina ryöpsähdyksinä. Mieli on vielä vahvasti kesässä, keveissä ja kuivissa tuoksuissa, lämpimän tuulen sylissä, joka taas nopeasti jatkaa matkaansa, poistuen iholta yhtä äkillisesti kuin se siihen tuulahtikin.

Maa tuoksuu kirpeältä mullalta, juurilta ja yön aikana aluskasvillisuudesta nousseilta sieniltä. Sateiden jälkeinen, maahan jäänyt kosteus tulvahtaa sieraimiin, kääntää odotukset viileisiin iltoihin, hengityksestä höyryäviin öihin ja usvan peittämiin aamuihin.


Aamuyön tunteina kovaääniset hanhet lentävät pienissä auroissa, kuuden tai seitsemän linnun muodostelmissa, jotka myöhemmin, jossain kauempana yhdistyvät yhdeksi suureksi auraksi, suuntana lämpö ja seuraavan kesän odotus pohjoisen kuulaissa kesäöissä.

Levotomat lintuparvet lentelevät korkealla, hetkittäin palatakseen matalalle, kerääntyen puiden oksille, pyrähtääkseen taas äkillisesti takaisin levottomaan lentoon.


Kesää on vielä, mutta tällä hetkellä se on vähitellen sulautumassa alkavaan syksyyn. Tuoksut pyörteilevät, tuulet sekoittuvat ja pilvet ajavat edellään pakenevaa tämän kesän kuihtuvaa muistoa.

Vaahteroiden kääntyilevillä lehdillä auringon polttamat pilkut, häivähdys muuttuvaa väriä, vielä vihreää, mutta vähenevää.


Mustikan varvuissa, lehtien joukossa loistaa jo väritön keltainen, mansikanlehdissä punainen leviää hiljalleen ja siellä täällä, koivuissa tumman vihreyden seassa alkava syksy on saanut kiinni muutaman lehden.

Aluskasvillisuuden joukossa lisääntyy kuoleva ruskea, vettyneitä kesän kukkia ja korsia. Metsä on hiljaa, odottaen juurillaan, humina vahvistuu ja tullessaan se kantaa syksyä kupeillaan.


Pimeys laskeutuu päivä päivältä aikaisemmin, elokuun kuutamot ja tähtikirkas taivas, miten olenkaan niitä kaivannut. 

Etsin silmilläni tuttuja tähtikuvioita, vajoan yön siniseen samettiin, kunnes viileys kietoutuu ympärilleni ja vain olen, hiljaa ja rauhallisesti, itsekseni...


Ja siellä minä istuin, tutulla kivellä, miettien miten surullista, jännittävää ja mielenkiintoista elämä on. Miten paljon voi ihmisen elämässä tapahtua yhden nopeasti ohikiitävän kesän aikana. Kuukaudet vain vilahtelivat ohitseni ja tajusin niiden kulun kuin unessa...

Kiven kylmyys hohkaa alustan läpi, melkein tunnen sammaleen kosteuden ja vahva tuoksujen kimara tuo jälleen syksyn mieleen.


Lämpötilojen vaihtelut ovat uuvuttavia, jopa kaupungin sisällä ne vaihtelevat suuresti. Metsissä syksy tuoksuu ja kosteus vallitsee, kivierämaan istutuspuiden tuoksu on vielä kuivan kesäinen ja talojen seinät hohkaavat lämpöä.

Virtaavan veden väri on tummaa, syvää ja upottavaa. Viileys muuttuu vähitellen kylmyydeksi ja puro jatkaa kulkuaan...

perjantai 19. elokuuta 2011

Ehkä tärkeintä elämässä on löytää ihminen...

Tänään, taas kerran tänä ainutlaatuisena hetkenä, nousin ylös metron portaita, jotka johdattivat jo tutuksi tulleeseen ostos-keskukseen.

Oli kuin suru ja epätoivo, yhtä aikaa, olisivat laskeutuneet harteilleni, astuessani metroaseman ovesta ulos toisten todellisuuteen.


Olin sanaton ja voimaton, kunnes taas kykenin iloitsemaan ystävän tapaamisesta, sain häivytettyä ympäristön ja keskityin vain ja ainoastaan oleelliseen.

Eivät ihmiset Kontulassa ole sen onnettomampia tai onnellisempia kuin keskivertoihmiset yleensä asuinalueillaan. Ja kuitenkin, jokin tekee Kontulan ostoskeskuksesta hyvin erityisen paikan, kuin eläintarhan, jossa suuri osa eläimistä on elänyt häkissään liian kauan, vapautta koskaan kokemattakaan.


Kontula herättää  minussa surun ja epätoivon tunteita. Tunnen itseni paparazziksi, joka herkuttelee toisten ihmisten kurjuudella. Se herättää minussa mielentilan, joka on rikkoutuneen ja säröillä olevan välimaastossa.

Kontula on se paikka, johon kaikki kulminoituu...

Itse asiassa Kontulan sijasta se voisi olla mikä tahansa muu paikka, mutta on helpompi antaa ihmisille, menneille ja menetetyille, Kontulan ostoskeskuksen kasvot.


Kirjoitin Kontulasta jossain vaiheessa "Kurjuuden kehto keinuu"-kirjoituksen ja jostain oudosta syystä, tänäänkin sama kurjuus lensi silmilleni kuin musta vaate, josta en ollut päästä irti. Se pisteli iholla ja sen kirkuna ja riitaisat äänet sekä juopuneet naurut lävistivät tärykalvoni. Tunsin suorastaan halvaantuvani paikoilleen.

Mielentilani Kontulan ja Itäkeskuksessa vierailujen jälkeen oli jotain uskomattoman kaaosmaista. Koinko ja näinkö enemmän kuin oli näkyvilläkään, kolisivatko menneisyyden haamut komeroissa, olinko näkevinäni menetettyjä ihmisiä eilisestä...?

Olinko itse niin vereslihalla edellisten Kontula-kertojen jälkeen vai mikä oli juuri nyt niin erilaista, kun sattui suorastaan fyysisesti vaikkei kukaan satuttanutkaan?


Kuinka moni meistä kykenee murtamaan kasvuympäristönsä vankilan, moniko edes sitä haluaa ja kuinka moni ei osaa ajatella itselleen ja tulevaisuudelleen muuta ympäristöä?

Surullisimmat tarinat kerrotaan niistä ihmisistä, jotka yrittivät löytää tien ulos, mutta eivät koskaan onnistuneet näkemään raollaan olevaa mahdollisuuksien ovea.. 

Miten monta tarinaa meissä kaikissa pitääkään majaansa, montako epäonnistumista ja ylösnousua tai polvilleen jäämistä? Itsestäänselvyyden illuusion rikkominen on elämän vaikeimpia tehtäviä, nähdä itsessään mahdollisuuksia toisenlaiseen elämään, löytää itsestään oman elämänsä Indiana Jones.


Ihminen uskaltaa, jos hän vain tarpeeksi haluaa murtaa muurit, kävellä vapauteen, vaikka vastassa olisikin tyhjyyttä hohkaava autiomaa tai tiheämpääkin tihein viidakko, jossa jalanjäljet peittää nopeasti kasvava aluskasvillisuus.

Ihminen uskaltaa, jos hänellä on joku, joka jaksaa kantaa, auttaa avaamaan mielen lukittuja ovia, näyttää mahdollisuuksien maailman.


Toinen ihminen, itsen kaltainen, mutta erilainen, itseä kypsempi ihminen voi olla se avain, joka vapauttaa viimeisenkin lukon.

Samoilla esteillä varustettu toinen ihminen, ei kykene avaamaan lukkoja, eikä hänellä ole avaimia toisten lukkoihin, sillä hän askartelee samojen asioiden parissa, itsensä kanssa.


Taas tänäänkin, uimahallin takaisessa metsikössä, villiäkin villimmässä kivi-baarissa, poliisit tekivät omaa vierailuaan menetettyjen ihmisten olohuoneessa...

Ehkä tärkeintä elämässä on löytää ihminen, riittävän samanlainen, mutta tarpeeksi erilainen...



Tämänkertainen musiikkivalintani osuu menneiden vuosien suosikkiyhtyeen yhteen kauneimmista kappaleista. Kuunnelkaa sanoja, niin huomaatte, miten ne sopivat myös tähän kirjoitukseen, omalla erikoisella tavallaan...


Patience lyrics

Just have a little patience
I'm still hurting from a love I lost
I'm feeling your frustration
Any minute all the pain will stop.

Just hold me close inside your arms tonight
Don't be too hard on my emotions.
[Chorus:]
 
'Cause I
Need time
My heart is numb, has no feeling
So while I'm still healing
Just try and have a little patience.

I really wanna start over again
I know you wanna be my salvation
The one that I can always depend.

I'll try to be strong
Believe me I'm trying to move on
It's complicated but understand me.
[Chorus]

'Cause the scars run so deep
It's been hard but I have to believe
Just have a little patience
[x2]
[Chorus]

Have a little patience
My heart is numb, has no feeling
So while I’m still healing
Just try and have a little patience

Sanat: elyrics

maanantai 15. elokuuta 2011

Sanattomat elämät ja autiuden hiljaisuus...

Jätämme jälkiä elämästä, kyllästämme seinät sanomattomilla ja sanotuilla sanoilla.

Tuulen vierailemissa autioissa huoneissa, hylätyillä seinillä mennyt jatkaa elämää, hioutuen syvemmälle rakenteisiin, kuiskaillen satunnaisen kävijän alitajuntaan sanoja ihmisistä ja heidän tarinoistaan.


Ne, jotka ovat avoinna, kulkevat menneiden portin kautta aution talon tarinaan. Ne, jotka ovat kiinni ja tiukasti lukittuja, tuskin kuulevat edes tuulen kuiskailuja nurkissa.

Koskettaessani hilseilevää seinää, voin vieläkin tuntea käden lämmön menneisyydestä. Äänetön huokaus kulkee tilan poikki, välissään vapiseva hiljaisuus.


Askelten jäljet häviävät vähitellen, painautuma kuroutuu umpeen, vaimea kaiku kumisee nurkissa ja tuuli hajottaa loputkin ikkunat...

Vieraan askelten ääniin tarttuu toinen, kauan odottanut. Ja äänten varjoista tarinoiden ihmiset tarkkailevat vaieten, palaako elämä seinien hiljaisuuteen. Kerrostuuko niille uusia kerroksia, sanottuja ja sanomattomia sanoja, onnea ja onnettomuutta, kokonaisia tarinoita...


Ilman ihmisiä ja heidän tarinoitaan, talo kuolee hiljaa. Autius kulkee nurkissa, kolisuttaa rikkonaisia ikkunoita ja jättää jälkeensä ovet selkosen selälleen.

Jokainen talo ansaitsee arvoisensa ihmisen, joka herättää sen, täyttää elämällä. Autioiden talojen tarinoissa uskalias voi löytää elämän mittaisen tehtävän.


Vähemmän autioiden, mutta tyhjien rakennusten pihamailla astelee monta sukupolvea, näkyviä ja näkymättömiä. Kaikilla sama toive, pyyhkiä toivoton hiljaisuus talon seiniltä, sytyttää elävä tuli uunin hämärään...


Kun ihminen astuu huoneeseen, hän aistii hiljaa itsekseen, tarinoita seinien, kuvia ikkunoiden. Kuuntelee vaieten, kosketuksia tyhjien huoneiden...

Ja kuin varkain, valo lävistä pölyhiukkasen, ja valossa hiljalleen ihminen kohtaa menneen. Surun ja ilon tunteet, odotuksen ja kaipauksen, vihan sekä menetyksen, yhdessä ja erikseen...


Talo jatkaa elämäänsä, kunnes yksinäisyys ja tyhjyys saavat yliotteen ja talo kuolee. Jokainen talo tarvitsee ihmisen, ja jokainen ihminen on talon arvoinen.


Nämä mietteet nousivat pintaan kulkiessani kahden hylätyn talon autioilla pihamailla. Talojen tarinat hyökkäsivät ajatuksiini, ja ne suorastaan etsivät ihmistä lähelleen.

Ne halusivat jonkun irrottamaan vanereilla peitetyt ikkunat, avaamaan ovet tuulen kulkea, jonkun istumaan iltaa nojatuolissa, valon vaeltaessa hämärään iltaan, uusien ikkunoiden kautta.


Kauempana, suojassa tummien puiden, odotti ihmistä lähelleen talo, jonka tyhjissä huoneissa olivat ihmiset vierailleet ja pahoinpidelleet hauraiksi muuttuneita sisätiloja.

Seinillä tapettien kerroksia, lattioilla hylättyjä ja lopuksi rikottuja astioita, repaleiset pitsiverhot tuulessa hiljaa heiluen. Kuinka kauan onkaan kulunut siitä, kun ihminen jätti sen yksinäisyyteen...

lauantai 13. elokuuta 2011

Tähdenlentojen yö...

Mikä ihmeellisen juovuttava valonäytelmä esitettiinkään perjantain ja lauantain välisenä yönä tähtien kirjomalla taivaalla. Tähdenlentojen yö...

Huikaisevan näytelmän tarjosi Perseidien meteoriparven maksimi, joka osui lauantain aamuun. Ne, jotka menettivät ensimmäisen näytöksen, voivat vielä kohdistaa katseensa tähtikirkasta yötaivasta vasten ja nähdä osan taivaan valonäytelmästä.


Perseidien meteoriparven välähtelyjä esiintyy elokuun 24. yöhön asti, mutta jos pitää kiirettä, runsaimmat parvet voi nähdä nyt.

Helsingin yötaivas ei aluksi antanut kovinkaan lupaavia merkkejä mahdollisuudesta nähdä tähdenlentoja. Pilvet vaelsivat tiiviinä kerroksina, repeytyen välillä, tiivistyen takaisin lautoiksi, jotka saidasti olivat valmiita avautumaan innokkaille silmille.


Yön taipuessa kohti aamuyön pimeimpiä tunteja, nousin tutulle kalliolle, puista avoimelle paikalle, jossa niin monta kertaa ennenkin olen istunut ja ihaillut taivasta, näytelmillä ja ilman...

Tuulen takaa-ajamat pilvilautat hajosivat vähitellen, repeytyneiden pilvenriekaleiden välistä näkyi tähtien tuike, enemmän, lisääntyen koko ajan, kunnes lopulta, koko taivas oli vapaa.

Valonäytelmän lavastus oli valmis, esirippu vedetty syrjään, katsojan piti vain tehdä olonsa mukavaksi, valmistautua yön näyttelijöiden esiin tuloon...


Taivaan katseleminen on melkeinpä mietiskelyyn verrattavissa oleva olotila, niin kokonainen ja täydellisyydessään uskomattoman kaunis.

Kunnes... optinen harha hiipi kuvaan. Se tarttui kiinni taivaan sinimustasta tähtisametista, koski kankaan pintaan ja yht'äkkiä taivas lainehti ja tähdet sen pinnalla.

Vähitellen värähtelevät ja lainehtivat tähdet antoivat tilaa nopeille kipinöille, jotka singahtelivat kuin ohuttakin ohuemmat valosäikeet.


Kesti tovin, ennen kuin havaitsin ensimmäisen nopean valoliekin. Sen jälkeen niitä tuli tasaisin väliajoin, en ehtinyt havaitsemaan kaikkia, aistin vain niitä kaikkialla. Silmän hidas liike rajoitti kaiken hahmottamista.

Niiden nopea lento vaikeutti värimaailman hahmottamista. Ne olivat lähempää katsottuna kylmän keltaisia, kauempana valkeita...

Melkein tunsin ihollani niiden nopean ja kuuman liikkeen. Hiukset ja ihokarvat sähkön lailla kipinöiden, vapisin näytelmän kauneudesta, ja kylmyydestä. Hengitys höyrysi, kylmä hiipi jäseniin, mutta en malttanut nousta ylös, lämmitellä.


Palasin hetkeksi sisälle, lisäsin villapaidan päälleni, nappasin kiikarit ja puolisormikkaat käsiä lämmittämään. Ja takaisin yöhön, korkealle kalliolle, tähdenlentojen nopeaan mereen, tähtitaivaan laineille.

Kuulaan kirkas yö, kallioiden yksinäisyys ja tähdenlentojen säkenöivät tuikut. Olin ainoa ihminen maailmassa, nauttimassa humalan kaltaisesta, juovuttavasta hetkestä, hengityksen höyryjen piirrellessä valkeita ja läpikuultavia kuvoitaan syvää sinistä vasten.



Tähdenlennot kulkivat nopeaa rataansa, toinen toisensa perään. Välillä oli pieniä hetkiä, jolloin taivas rauhoittui, veti henkeään, kunnes alkoi näytelmän seuraava vaihe.

Nuo hetket kalliolla, tähdenlentojen keskellä, olivat melkein liian pakahduttavia, tajunnan ja tietoisuuden rajamailla. Tunsin miten kyyneleitä virtasi nopeutuvina virtoina poskillani, kylminä ja kirkkaina, estäen tähdenlentojen vangitsemisen silmien verkkokalvoille.

Desktop Nexus Jewel Box of Stars

Korkeiden mäntyjen latvukset, tummanpuhuvina vasten yötaivasta, väreileviä tähtiä kankaalla, tähdenlentoja kuin puiden välissä singahtelemassa, mutta ei kuitenkaan...

Silmien kyky erottaa etäisyyksiä pimeässä on hyvin rajoittunut, mutta siitäkin huolimatta, vaikka tiesin, etteivät tähdet lentäneet niin matalalla, mieleni tallensi niistä jokaisen, kuin maalauksen, lentämässä puiden latvusten korkeudella, matalalla...


Aika menetti merkityksensä, sulauduin näytelmään ja muistan vain unen kaltaisena olotilana paluun kotiin, lämpimään. Tähdet lensivät vielä unessakin ja lensin niiden mukana, nopeasti loistavana ja palavana säikeenä...

Lisäys 10.08.2012:
Mikäli haluat kuvata uskomattoman näytelmän taivaalla etkä ole tottunut kameran käyttäjä, käypä vilkaisemassa Ylen sivuilta meteorien tarkkailuun erikoistuneen tähtiharrastajan valokuvausohjeet ensi yön tähdenlentojen ikuistamiseksi. 

perjantai 12. elokuuta 2011

Universumin vaeltaja...

Olen kuin omalla tähdelläni, katsellen avaruutta ympärilläni. Jokainen tarvitsee oman maailman, tähden ja avaruuden, voidakseen katsoa elämäänsä, muiden elämää ulkopuolelta käsin.

Omalla tähdelläni kuljen kaasupilvien läpi, kaikkien fysiikan lakien vastaisesti, minua ei kahlitse mikään, ei missään. Olen oman tähteni kapteeni ja luotsaan kulkuani kaikkein kauimmaksi palatakseni taas lähelle.


Tähdellä ei tunne läheisyyttä, toisen ihon lämpöä, kosketusta tai tuoksua, se tekee kipeää...

Tähdellä voi rauhoittua maailmasta, käydä keskusteluja itsensä kanssa, tarkkaillen samalla Marsin liikkumattomia jäävirtoja ja hengittää vierasta happea.

Orion Nebula

Tähdellä, yksin itsensä kanssa, voi kysyä ne kysymykset, jotka usein jäävät arjen jalkoihin, joita ei aina tohdi kysyäkään.

Onko tämä se elämä, jota haluan elää, vai hyppäänkö pimeään, luottaen siihen, että pimeä kantaa enemmän?  

Iris Nebula 

Ihmisjoukkoja, tulevia ja meneviä, keskenään ja erillään, toisiinsa törmäileviä ja toisiaan vältteleviä, olen varpaillani ja etsin ihmistä, yhtä ainoaa, tärkeää...
 
Kylmyys ja tyhjyyden tuntu, istun tähdellä, aikajanoja yhteen punoen, välillä purkaen ja pois jättäen. Mikä on tärkeää, tänään, mikä jää eiliseen, millä ei ole sijaa tulevassa, mikä eniten järkyttää?

Eagle Nebula 

Tähti kiitää avaruuden tyhjyydessä, ajatukset ohjaavat, alitajunnan karttaa seuraten...

Tyhjyys puhuu, mutta ei minulle, minun ohitseni, tyhjyydelle. Avaruus ei tuoksu miltään, avaruuden sateet tihkuvat polttavaa vettä ja silmät tottuvat pimeään...

The Eight Burst Nebula 

Kaukaa näkee tarkemmin, sillä lähellä on liian lähellä, jotta näkisin kokonaisemmin. Mitä kauempaa tarkastelen eteeni hahmottuvaa kokonaisuutta, sitä vähemmän yksityiskohdat enää merkitsevät. Vain sitä, mikä näkyy epäselvyyden sisällä, jään katsomaan tarkemmin, etäältä...

Joukot vetävät mukanaan, imaisevat kiiireen valtateille, joilla ajatukset häviävät ja on vain helpompaa seurata, kuin ottaa elämä käsiinsä, kääntyä ja löytää uusi tie kulkea, vastavirtaan.


Miksi tyytyä vähempään, miksi hyväksyä se, millä ei ole väliäkään?  Tähden lipuessa hiljaa avaruuden planeettojen keskellä, mieli tekee päätöksiään... 

Ei ole eilistä tänään, on vain avaruuden kaukaiset kaiut, huomisen vastaanottimiin.  Lähetän oman kaikuni etsimään tietään, palaamaan takaisin, kun jo tiedän, minkä tien valitsin...

The Lagoon Nebula 

Elämää ei voi elää pelkäämällä, elämä eletään tässä, tänään. Tähti ei pelkää aikaa, sillä aika tapahtuu ja tähti mukautuu, liukuu tyhjyydestä toiseen ja niiden välissä, lukien alitajunnan karttaa tilassa, joka ei pääty mihinkään.

Hyppy pimeään on parempi ratkaisu, kuin hyppy tyhjään, jossa ei ole vielä mitään. 

The Great Carina Nebula 

Benji-hyppy avaruudessa on erikoinen, mutta äärettömän mielenkiintoinen kokemus. Tähdeltä pimeään, vain tunne köytenä...

Delicate Arch, Utah, USA

Matka omalta tähdeltä, universumin halki ja kaasupilvien läpi, kohti tuttuakin tutumpaa maata, palauttaa fysiikan lait voimaan, tuo läheisyyden, toisen ihon lämmön ja tuoksun, eikä enää tee kipeää...



Yllä musisoiva kokoonpano ei ole enää kasassa, mutta elinkaarensa aikana se tuotti toinen toistaan upeampia kappaleita. 

Ja ääni, solistin ääni on aivan käsittämättömän upea, hyväilevä... Se jää soimaan ihohuokosille vielä silloinkin, kun itse kappale on jo soinut täyden kiertonsa..