BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Tyttö nimeltä Pertti, Timo, Mikko...

Ollakseni nainen, olen yllättävän monen miespuolisen ystäväni puhelinmuistiossa miehen nimellä. Miksikö, no sitä sopii ihmetellä, ihmettelen sitä itsekin, mutta näin vain on ja jos asiat eivät muuksi muutu, olen edelleen tyttö nimeltä Pertti, Timo, Mikko...

Tämä käsittämätön nimenvaihto on saanut alkunsa siitä, että muun muassa opiskelu- ja työpaikoilla olen tutustunut paremmin miehiin, sillä he puhuvat suoraan, toimivat reilusti, varsinkin kun tilanne selvitetään heti alkumetreillä ja heidän ajatusmaailmansa on lähempänä omaani kuin perinteinen naisajattelu.


Tämä yleistys koskee siis niitä miehiä, jotka tunnen, muista en voi sanoa välttämättä samaa. Miehet ja naiset ovat ensisijassa ihmisiä ja niinpä ihmisten joukosta löytyy menijöitä melko moneen junaan ja körötteleepä osa ihmisistä jopa resiinalla perässä maailman rautateitä matkatessaan, osan jäädessä notkumaan ikuisiksi ajoiksi asemalaiturille.

Muutamien miespuolisten ystävieni avo- ja aviovaimot sekä tyttöystävät ovat sattummalta olleet hyvin mustasukkaisia miehistään ja olettaneet jokaisen naisen yrittävän uida heidän miestensä housuihin ja olemaan valmis rikkomaan ihmissuhteita.


Muistutettakoon kuitenkin, että tämä tilanne on vain muutaman, itse asiassa kolmen, miehen kohdalla. Muilla on joko terve parisuhde tai tyttöystävä, joiden itseluottamus kestää miehen naisystävän, paino sanalla "ystävä". Ne, joilla ei ole vakituista naissuhdetta, metsästävät muissa maisemissa.

Ei ystäväporukassa ole mitään tarvetta heittää "blondi-vaihdetta" päälle, kikatella kanamaisesti saati leikkiä tyhmempää kuin onkaan.Tosin, enpä edes tiedä, mitä omalla kohdallani koko blondi-vaihde sanana tarkoittaa.  No jaa, ehkä kuitenkin, mutta ei ystäväporukassa.


Oletettavasti hervotonta repeämistä tyhmistä asioista tai sitten etukäteen ystävien varottamista siitä, että nyt tämä tapaus heittäytyy täysin tyhjäpääksi. Niin kuin sitä en tekisi ilman heittäytymistäkin...

Niin hullunkuriselta kuin tilanne vaikuttaakin, elävässä elämässä se on kaikkea muuta. Naiset usein pelkäävät sitä, että miehet "lörpöttelevät ja juoruilevat" heistä ystävilleen ja pahemmaksi asia muuttuu, mikäli ystävänä on nainen. 


Näinhän asia ei ole, ystävillä on muuta keskusteltavaa, pohdittavaa ja suunniteltavaa. Kotiasiat pysyvät tanakasti taustalla ja vain äärimmäisen harvoin saattavat pulpahtaa pintaan. Lasten syntymät lienevät niistä tärkeimpiä.

Olen jo vuosia sitten oppinut sen kultaisen säännön, että kuormasta ei syödä eikä omaa pesää liata. Ystävät kuuluvat omaan pesään. Ja tämä ajattelumalli taas johtuu siitä, että olen miesten kasvattama, mutta sen enempiä selityksiä ei sitten kasvatuspuolelta tulekaan. Nähty ja kuultu on paljon, sääntöä noudatettavan ja rikottavan...


Itse en voisi kuvitella tilannetta, jossa joutuisin muuttamaan puhelinmuistiossani miespuolisten ystävieni nimet naisten nimiksi. Kerrassaan läkähdyttävä ajatus ja tuskinpa siitä nauramatta selviäisin, varsinkin kun minun pitäisi miettiä kuvaavia naisnimiä miehille.


Se, mikä minua tässä mustasukkaisuusajattelussa eniten ihmetyttää on se, että miksi sotkisin "miehen puutteessa" ystävieni ja oman elämäni, kun maailma on täynnä upeita ja vapaita miehiä. En todellakaan ymmärrä...


Alla olevat kappaleet voisivat olla mielenkiintoinen esimerkki siitä, mitä tapahtuisikaan, mikäli puhelinmuistiossani miesten nimet muuttuisivat naisnimiksi. Ensimmäisenä tietysti se alkuperäinen ja oikea:


Ja tässä kotimainen versio

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Facebook-aktivismia Kontumarketissa...

Kontumarketin kahviossa kaksi vanhempaa herrasmiestä, ehkä 70-75 vuotiasta, keskusteli melko kuuluvalla ja innostuneella äänellä Facebook-maailmasta.

Toinen herrasmies loihe lausumahan toiselle, että "kun kirjaudut sinne sisään, niin siellä etuivulla on pelejä vaikka muille jakaa. Kyllä sinä niitä osaat pelata".


Ihmisten ikää on nykyisin suorastaan mahdotonta enää arvioida vaatetuksen, ryppyjen tai naaman sileyden perusteella. Ihminen ei enää ole sen ikäinen, miltä hän näyttää ja nämä kaksi Kontumarketin kahvion herrasmiestä totisesti olisivat juttujensa perusteella voineet olla iältään mitä tahansa 12 - 80-vuoden välillä, ehkä myös yli tai ali annettujen viiterajojen.

Tänä päivänä ikäloukkausten kynnys on hyvin matala, murrosikäisille vanhemmalta näyttäminen on kohteliaisuus, vanhemmalle ihmiselle loukkaus. Ikä puheenaiheena on muuttunut tabuksi ja voipa ikärasismista saada aikaan kuuman keskustelun, joka jatkuu sopuratkaisuun päätymättä.


Neuvovana osapuolena toimineen herrasmiehen poskilla oli hento rusotus, joka kertoi vain siitä, että mies oli innoissaan voidessaan auttaa ja neuvoa kokemattomampaa kaveriaan. Samoin herrasmiehen silmät kimaltelivat, hmmmm, nautitusta teestä sekä mahdollisesti kaukana menneisyydessä nautitusta kovasta teestä.

Mene ja tiedä, mutta tämä parivaljakko vain oli kerrassaan niin hellyyttävän näköisiä ja häkellyttäviä Facebook-aktivisteja, että sympatia meni hämmästelyn ohitse.



Sosiaalinen mediako vain nuorten ja menevien valtakuntaa, ehei, siellä liikkuu salamatkustajana melkoinen määrä uraohjus-iän ylittänyttä herrasmiestä ja leidiä.

Sosiaalinen media vaviskoot, harmaiden panttereiden armeija on valmis valloittamaan nettiyhteisöjen foorumit, kaatamaan aktiivisuudellaan palvelimia sekä muuttamaan sosiaalisen median majapaikkaa sen mukaan, missä harmaat trendijohtajat hääräävät, toreilla ja turuilla sekä globaaleilla foorumeilla...


Suorastaan kihersin pelkästään siitä ajatuksesta, miten harmaat pantterit loikkaavat sosiaalisen median syntysijoille, näyttävät taivaan merkit ja närhen munat ja palveluita väsäilevät nörtti-tuttipulloikäiset eivät voi kuin nikotellen synnyttää palveluita pantteriparvelle.

Ja minkä ikäinen sitten kuuluu harmaisiin panttereihin? Mistäpä minä sen tietäisin, luin jostain, että nykypäivän 60-vuotiaat laskevat kuuluvansa keski-ikäisiin ja vanhus-nimike mielletään koskevaksi yli 80-vuotiaita.



Palveluiden käyttämisessä ainakin kaikki ikäluokat käyttäytyvät samalla tavalla. Kauneusleikkaus-, tatuointi- ja lävistyspalveluiden odotushuoneissa istuvat sulassa sovussa isovanhemmat ja lapsenlapsen lapset.

Entäpä personal trainerit ja heidän asiakkaansa, kuukaudessa kuntoon ja puolessa vuodessa maratonille. Siellä ovat kaikki kapaloikäisistä isovaareihin ja -mummoihin, omiin ikäluokkakilpailuihinsa valmistautumassa.


Miksi siis sosiaalinen media olisi vain tietyn ikäluokan yksinoikeus? Kontumarketin kahvion teräksiset Facebook-miehet avasivat ainakin minun silmäni ja korvani, ja avarsivat ehkä hivenen ymmärrystänikin.

Toivottavasti lukemastani keski-ikäartikkelista nyt ei ala sen suurempaa sanasotaa lehtien yleisöpalstoilla tai Metro-lehden puhelinviestipalstalla. 

Ja vaikka kohu nousisikin, niin olen sitä mieltä, että sosiaalinen media tarvitsee jäsenikseen maltillisia, elämää nähneitä ja elämänviisaita ihmisiä, nimitettäkööt heitä sitten vaikkapa harmaiksi panttereiksi, itse olen mieltynyt sanaan ihminen...


Olkoot jokainen sen ikäinen, miksi itsensä tuntee. Ja jokainen voi olla oman elämänsä pantteri, harmaalla turkilla tai ilman...

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Vihan puun hedelmät kantavat karvasta satoa oksillaan...

Tämän suunnattoman surun hetkellä, jokaisella tulisi olla lähellään toinen ihminen, josta pitää tiukasti kiinni ja antaa surun ja epätoivon kyynelten virrata vapaasti.



Tätä Norjassa tapahtunutta, silmitöntä elävien olentojen tuhoamista ei mieli kykene käsittämään, koko olemus on turta, tunnoton kaikelle lisäinformaatiolle, jota uutiset vuodattavat hetki hetkeltä, taltioiden jokaisen sekunnin ja vangiten jokaisen kyyneleen kameran linssin läpi koko maailmalle.



Minulla ei ole mitään tuntumaa siihen maailmaan ja tunnetilaan, jota läheisensä verilöylyssä menettäneet ihmiset käyvät läpi ja joutuvat kantamaan sisällään koko loppuelämänsä.

Mikään empatia ei riitä ymmärtämään läheisten tuskaa, mikään järki ei riitä ymmärtämään tapahtuman kauheutta, eikä mikään viisaus anna vastausta tai ymmärrystä siihen, miksi verilöyly tapahtui.

Tapahtumasarja, joka synnytti alla olevan lauseen on hirvittävä. Sen sanoi verilöylystä pelastunut norjalaistyttö ja Sdp-nuori CNN:n haastattellussa ja samaa lausetta siteerasi myös Norjan pääministeri Jens Stoltenberg puheessaan Oslon tuomiokirkossa pidetyssä muistojumalanpalveluksessa. 

"Jos yksi mies voi osoittaa noin paljon vihaa, ajattele kuinka paljon rakkautta me yhdessä voimme osoittaa."



Vaikka en haluaisi, jokin pakko vetää minut kerta toisensa jälkeen television ääreen katsomaan ja kuuntelemaan viimeisintä uutisointia tilanteesta. Samoin löydän itseni tietokoneella hakemassa tuoreinta tapahtumakoostetta.

Tunnen itseni raadolliseksi, haaskaksi haaskalla.  En halua, mutta kuitenkin löydän itseni tiedotusvälineiden ääreltä, etsimässä tietoa, voidakseni olla entistä järkyttyneempi ja surullisempi.



Alitajunnassani tietoryöpsähdykset ja tunteet vellovat tuskanpunaisella merellä, etsien turvallista satamaa, jonne kiinnittyä, pois meren punaisuudesta, kauempaakin kauemmaksi todellisuudesta, jossa eläminen juuri nyt tekee kipeää.

Tämä monen tuhotun elämän aiheuttama suru nostaa esiin omat menetykset ja surut. 



Onko mahdollista, että tämä suru onkin kollektiivinen suru siksi, että se antaa julkisesti hyväksytyn syyn nojalla meidän kaikkien itkeä ja surra oman elämämme menetyksiä ja suruja? Kukaan ei kysele, kaikki vain olettavat, että kyse on kollektiivisesta kauhun ja surun kokemuksesta.

Aito suru ja järkytys Norjan tapahtumista sekä oman elämän vaietut surut kulkevat käsi kädessä. Ja yleisen keskustelun sisällä kulkee syvempi, henkilökohtainen virta, jonka virtaus lisääntyi murhaavan tapahtumaketjun myötä...



Surun keskellä viha ja kosto nostavat päätään, lisäten jo ennestään satoisaan vihan hedelmäpuuhun verta tihkuvia, karvaita hedelmiä.

Filosofian puutarhassa-blogissa on mielestäni käsitelty aihetta erilaisesta näkökulmasta ja varsinkin kirjoittajan viimeisessä lauseessaan kiteyttämä toive on monen ihmisen ajatus tällä hetkellä.



Alla oleva sävellys on kulkenut elämässäni lapsuudesta asti. Kauneudellaan se on lohduttanut minua elämäni suruissa sekä nostanut ilon ja onnen huipulle. 

Ensimmäinen sävellys kestää yli 10 minuuttia, toinen noin 5,5 minuuttia, sisältäen sävellyksen tunnetuimman melodian. Valinta on teidän, itselleni pidempi versio on rakkain, vaikka lyhennetylläkin pärjäisi...



Ja seuraavaksi ote sävellyksen tunnetuimmasta melodiasta:



Kirjoituksen kuvittamiseen käytetyt kaikki kuvat ovat Norjasta ja jokaisen kuvan alla on linkki kuvapankkiin, josta olen käynyt kuvat hakemassa.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Karvaiset lahnat lattialla...

En mielelläni narise ja vikise, sillä olen sitä mieltä, että vikinät, narinat ja piipitykset kutsuvat luokseen juuri niitä asioita, joita en halua elämässäni kohdata.

Mutta nyt kyllä narisen, vikisen, kitisen ja marmatan, ja vielä niin maan perusteellisesti. Eihän tässä ole enää mitään tolkkua. Suomen ilmasto on kuin tropiikissa ja kansa kärvistelee päivät pitkät kodeissaan, kuka lattialla, kuka piiloutuneena maakellarinsa viileään pimeyteen.


Miten tässä näin kävi, pohjoisen viileät ja kuulaat kesäyöt muistuttavat turkkilaista saunaa paitsi, että pääkin on samassa laatikossa turpoamassa ja hikoilemassa.

Päiväeläjät ovat muuttuneet yöeläjiksi ja hiippailevat yön pimeydessä eksyneinä, törmäten toisiin yhtä eksyneisiin, kuumuudesta läkähtyviin sieluihin.


Entäpä sitten kotieläimet, niillä vasta kärvisteltävää onkin. Ei tarvitse kuin mietiskellä miltä itsestä tuntuisi kontata neljällä raajalla pitkin lattioita, paksu turkki päällä. Tietysti kissojen lämmönsäätely eroaa ihmisen vastaavasta, mutta en nyt vain halua ajatella asiaa siltä kannalta.

Haluan rinnastaa helleasuissaan jääpaloja narskuttelevat ihmiset ja turkkipäälliset nelijalkaiset ystävämme. Eihän tässä narinassa olisi muuten mitään järkeä, eihän...?


Omat kaksi kissapoikani pötköttelevät kuin karvaiset lahnat pitkin lattioita, siirtyen paikasta toiseen aina sen mukaan, miten meikätyttö liikuttelee tuulettimia oman viileytensä varmistamiseksi.

Tavallisesti kaksi niin aktiivista karvaista pakkausta, jotka toimivat elävinä hyönteisloukkuina, todellisina "suurriistan" metsästäjinä, jaksavat tällä hetkellä vain viitata tassullaan pörräävän siivekkään suuntaan.


Ei tulisi poikien mieleenkään nostaa raskaalta tuntuva takamus ylös ja löntystellä jonkun sekopäisenä lentelevän tyypin perään, jota ei tietysti saisi edes kiinni. Fiksuja poikia...

Teetä juova Mörrimöykky juo vettä ja teetä, teen maullakaan ei ole enää väliä, kaikki käy kunhan se on astiassa, jossa on reunat ja sisältöä.


Pojat eivät jaksa edes tapella keskenään. Päivittäinen kengurutappelu on jäänyt ja hullua kyllä, täytyy todeta, että olen jäänyt näiden muutamien päivien aikana kaipaamaan poikien keskinäistä mätkimistä.

Kengurutappeluasennossa molemmat pojat seisovat tanakasti takatassuillaan ja sohivat etutassuillaan vimmatusti, kunnes toinen saa satuttavan osuman ja taistelu muuttuu takaa-ajoksi, jonka voittajaa voi aina vain arvailla...


Istuessani koneella, takomassa vimmatusti näppäimistöä, ahtautuvat molemmat karvakasat koneen ääreen. Toinen asettautuu näytön ja näppäimistön väliin, toinen taas rojahtaa röyhkeästi näppäimistölle, josta seurauksena on melkoisia kirjoitusvihreitä.

Tänään asetelma oli sama, punainen ukkeli pötkötteli näytön ja näppäimistön välissä, musta möykky taas päätti avustaa narinoiden kirjoittelussa. Punainen sälli muutti asentoa ja tajusi, että velipoika on aivan liian lähellä sillä seurauksella, että tassut kävivät ja musta möykky mätkähti pöydältä lattialle.


Harvoin näkee niin hämmästynyttä ilmettä kuin luomet puolitangossa olevalla mustalla hepulla oli sillä hetkellä. Pikainen tarkastus selvitti sen, että loukkaantumisilta vältyttiin, mutta Mörrimöykky taisi saada elämänsä trauman.

Tällä hetkellä Mörrimöykky pureskelee vähemmän hellästi Karvisen häntää ja kohta on tiedossa laiskanpulskea ottelu, jossa tietokone on vaarassa.


Miten tässä näin kävi, olin valmistautunut narisemaan ja vinkumaan kohtuuttoman trooppisesta ilmasta ja päädyinkin lässyttelemään kahden karvaisen pojan sekoiluista tietokoneella. Varmasti kuumuudella on osuutta asiaan...

Alla YouTube-video, jonka Arnoya Norway lähetti eilisen kommenttinsa mukana. Katsomalla videota, alkoi olemus kummasti viiletä, tuli suorastaan hyvä olo, mikä lieneekin videon tarkoitus. 

Kiitokset videosta voi lähettää suoraan Arille, yllä olevan linkin kautta. Itse kiitän viilentävästä videosta tässä ja nyt, se toimii sittenkin...

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Yön ja päivän sylissä...

Veden eri olomuodot ovat tällä hetkellä pinnalla, veden viileys kiehtoo ja kietoo silkkiseen otteeseensa, ja vajoan vettä myöten alas, kuuntelemaan rauhoittavaa äänimaailmaa, nauttimaan erilaisesta kuvakulmasta alhaalta ylöspäin, läikehtivän valon leikkiessä uneliaan taianomaisena pääni yläpuolella.


On jollakin tavalla outoa, miten yöllä sekä mieliala että ajatukset vaeltavat jollakin toisella tasolla. En tiedä mikä se taso on, onko sitä olemassakaan vai ovatko mielialan ja ajatusten kulut vain sattumanvaraisia kuplia maailmankaikkeudessa.

Red Mahan

Ihmetellessäni yön hiljaisina hetkinä ihmisiä ja maailmanmenoa, ehdin ajatella enemmän, päivisin kaikki tapahtuu nopeammalla temmolla ja ehdin vain reagoida tilanteisiin ja ihmisiin, en ajatella asioita ennen kuin ne ovat jo tapahtuneet.

Ehkä päivän toiminnot ovat seurausta yön mietteistä, ehkä ne ovat alitajunnan liikennesääntöjä, jotka olen yöllä opetellut tai omaksunut.


Yön salaisuudet vievät mukanaan, päivän nopeat kohtaamiset taas saavat minut joskus suunniltaan. Yön minä on erilainen, rauhallinen ja mietiskelevä. Päivän minä keskittyy vilistäviin asioihin ja ihmisiin, joilla kaikilla on sama kiire ja vauhtisokeus mielensä kammioissa.

Ihmisten kovaääninen nauru kuuluu päivään, samoin liioitellut eleet. Ja niihin väsyneenä odotan yötä, jolloin ilo ilmenee pehmeänä hymynä, suupielien kihartuessa ylöspäin.

Gattaldo

Yöt ovat vielä lämpimiä ja kosteita, auringon laskettua suorastaan tukahduttavia, mutta taipuessaan aamuun, yö viilenee vähä vähältä, kunnes aamukasteen suloisena hetkenä yön salaisuudet avautuvat ja viileys kulkee iholla kuin onnellinen, myöhään saapunut sanansaattaja.

Ja näin minä haluan nukahtaa, veden viileään syliin, yön ja päivän välissä, jolloin yö on vielä minussa kiinni...


Lisää jo aiemmin blogissa esiintynyttä Meksikon matkailun edistämiseksi tehtyä videomateriaalia, ja voi pojat millaisia videoita...

Miten jotain näin kaunista voi olla olemassa, upeasti kuvattuna ja toteutettuna. Tässäkin videossa on vedenalaista balettia, niin kauniina ja viileänä, että sen tuntee suorastaan kipuna sielussa.



maanantai 18. heinäkuuta 2011

Syvä sukellus eiliseen...

Tällaisina, kesän kiihkeän kuumina öinä palaan usein lapsuuteen ja nuoruuteen, täyttämään muistin pimeitä mustia aukkoja, jotka nuorempana ohitin halusta ja huolettomasti, eläessäni nopeasti, lujasti ja täydesti.


Joskus jokainen joutuu kohtaamaan menneisyytensä mustat möröt, pimeät ja pohjattomat aukot, ja niinpä ne vain on käytävä läpi, vihdoin ja viimein, jotta niistä voisi lopullisesti luopua ja jatkaa elämää, ehkä varmempana, pystypäisempänä ja itseensä luottavaisempana.

Vanhoissa sananlaskuissa asuu viisaus ja viimeistään silloin sen tajuaa, kun käy kamppailluun menneisyytensä haamujen kanssa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...


Menneisyys ei aina osoittaudu sellaiseksi, millaiseksi sen on luullut ja tiennyt jääneen. Lapsen muistot tapahtumista ja sanotuista sanoista  päättyvät siihen, kun tilanne on poistunut elämästä eikä lapsen ajatusmaailma riitä käsittelemään mahdottomia asioita, käymään niitä läpi.

Ei ennen kun koittaa aika, jolloin menneisyys joutuu syytettyjen penkille, jolloin aikuinen toimii puolustuksen avaintodistajana ja syyttäjän puolella on menneeseen hetkeen jämähtänyt tietämätön lapsi. Lapsi, jolle ei selvinnyt sanomattomien sanojen salaisuus, että se mitä ei sanottu, oli itse asiassa tärkeämpää kuin lausutut sanat.



Aikuisena pystyy käsittelemään asioita useamman aikakerrostuman suodattimien läpi, asettamaan lapsen tietämättömyyden kokonaisuudesta toiseen mittakaavaan. On yllättävää, miten usein, vuosien kuluttua, suuri vääryys osoittautuu taustatietojen puutteeksi, oman tunne-elämän kuohunnan sekametelisopaksi.

Miten kipeää ja samalla niin tervehdyttävää onkaan vaeltaa edestakaista matkaa lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin, nähdä miten irrallisina leijuneet palaset vihdoin ja viimein löytävät oikean paikkansa elämän palapelissä.



Ei kukaan ole luvannut, että elämä olisi helppoa, mutta ei se totisesti ole mahdotontakaan. Omalla kohdallani asioiden läpikäyminen tuottaa alussa pientä surua, mutta kokonaisuuden palapelissä, muistamisen jälkeen, on kuin suuri paino kirpoaisi harteilta ja sydämestä.

Elämä ei sittenkään ole epäoikeudenmukainen, toisinaan asioiden selviäminen vain vie ihmisen mielestä kohtuuttoman pitkän ajan, vaikka muilla aikamääreillä mitattuna kyse ei ole kuin sekuntien matka itsestä pois ja takaisin.


Elämän elokuvaa silmiensä edessä katsoessaan, huomaa selvääkin selkeämmin, miksi ja miten oma käyttäytymismalli on muokkautunut. Samalla ymmärtää enemmän myös muiden käyttäytymismalleja, kaikki ne saavat alkunsa jostakin ja kaikilla niillä on mahdollisuus muuttua, mikäli niille antaa mahdollisuuden.

Niin fyysisesti kuin henkisesti vapauttavaa on istuskella oman menneisyytensä raunioilla, ihmetellä mihin ne katosivat ja nähdä, miten ne rakentuvat uudestaan, ehjempänä ja kokonaisempana
Alla oleva musiikki kuului usein lapsuuteni tapahtumissa taustalla ja meni vuosia, ettei se enää herättänyt minussa samoja tunnekuohuja ja mielikuvia, palauttanut minua lapsuuteen.

Olen aina nauttinut tästä sävellyksestä, mutta vältellyt sen kuuntelemista, vain ja ainoastaan sen aiemmin mieleen tuomien muistikuvien takia. Nyt voin rauhassa, vihdoin ja viimein, nauttia itse sävellyksestä, antaa itselleni vapauden muodostaa uusia mielikuvia, rakentaa suhteeni sävellykseen uudelleen... 

Pisin matka, jonka ihminen tekee, on matka itseen...



Yllä oleva esitys on sellisti Jacqueline du Pré:n versio Luigi Boccherinin sellokonsertosta. 

Taas kerran, YouTubessa ei ole Yo-Yo Ma:n versiolle upotuskoodia, joten se suorana linkkinä tässä. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun Yo-Yo Ma:n tulkinnat eivät sisällä upotuskoodia, mutta minkä teet. 

Tulkinnoissa on, totta totisesti, melkoinen ero ja itselleni Yo-Yo Ma:n versio on "se oikea", aikuisen elämän versio.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Taivaan tulet ja liekehtivät pilvet...

Varhain aamulla, perjantaina, juuri kun olin vastailemassa sähköposteihini yht'äkkiä tajusin, että ympärilläni oli tapahtumassa jotain erikoista. Tunnelma oli vaihtunut, ympäristössä oli tapahtunut muutos, jonka seurauksena koin suorastaan euforisen tunneryöpsäyksen.

Kello oli noin puoli viisi, kun katsahdin ikkunasta ulos. Ilman väri oli hehkuva ja kuuma, sitä vasten varjostuvat puut astuivat kuvasta ulos terävinä ja mustanpuhuvina. 

Taivas oli tulessa, se liekehti monin voimakkain värein ja aamun taivasta hallitsivat väreistä voimakkaimmat, tulenhehkuinen oranssi ja verenkarvainen punainen.


Hypähdin samassa silmänräpäyksessä paikaltani, tietokoneen näppäimistö ja siihen nojaileva uninen kissa ponnahtivat ylös rajun nousun voimasta ja äkillisesti herätetty, pelästynyt karvainen heppu sai täydellisen prinsessakohtauksen emäntänsä juostessa ikkunasta ikkunaan, keräillen samalla tarpeellista rekvisiittaa nopeaa yöjuoksua varten.

Niin nopea oli nousu ja poistuminen, että sain tempaistua mukaani ainoastaan kameran ja jalustan, mihinkään muuhun ei ollut aikaa. Hiihdin sisätossuissani ulos, kohti korkeaa ja jyrkkää kalliota, jonne asetin jalustan ja siihen kameran nopeaakin nopeammin kiinni.


Taivas liekehti, eli pilvien nopeissa liikkeissä, luonnon muut värit olivat muuttuneet synkän tummiksi, melkeinpä mustiksi ja olivat erotettavissa vain siluetteina, yksityiskohdat olivat sulautuneet pikeäkin synkempään mustaan.

Kääntelin jalustaa ja itseäni 360 astetta ja otin kuvia, aina vain lisää kuvia. Kameran säätämistä, eri kuvakulmia ja taas lisää kuvia, olin itsekin kuin tulessa. 


Henkeäsalpaava aamun taivasnäytelmä sai minut suorastaan tolaltani ja pyörin korkealla kalliolla kamerani kanssa kuin hulluna humalasta, kuin en olisi saanut tarpeeksi nopeasti ikuistettua muistikortille ja sisimpääni tätä jumalatonta näytelmien näytelmää.

Kohta tunsin, miten tulinen taivas alkoi vuodattaa kyyneleitä, vähitellen kyynelten määrä lisääntyi ja tiheni. Jyrkkä kallio muuttui vähä vähältä liukkaammaksi, taivas jatkoi palamistaan väläytellen tulinäytelmän loppukohtauksia, jotka oli suorastaan pakko ikuistaa.


Loppujen lopuksi satoi kaatamalla ja minä kökötin sisätossuissani jyrkällä kalliolla, sujauttaen kameran suojaan kameralaukussa aina mukana olevaan muovipussukkaan.

Siitä huolimatta, että kovin saderyöpsähdys kesti vain muutamia minuutteja lakastuen lopulta tihkuksi, kastuin likomäräksi. 


Kipitellessäni kalliolta alas, pyllähdin persauksilleni ja liu'uin hyvän matkaa kalliota alas ottaen vastaan toisella kädelläni, toisella kädellä suojaten kameraa ja jalustaa.

Läpykät lentelivät räpylöistäni ja aurasin mukanani sammalta ja jäkälän jämiä, muusta kasvillisuudesta puhumattakaan. 

Eipä muuta kuin kamerasta tiukasti kiinni ja läpyköiden hakua, kaukaa toisistaan, epämiellyttävän märkien housujen liimautuessa kiinni ihoon. Puhdistaminen ei tullut kuuloonkaan, kyse olisi ollut vain maa-aineksen hieromisesta tiukempaan.


Lopuksi liukastelin vielä puunjuurilla ja löin varpaani muutaman kerran niin lujaa, että silmissä tähdet leiskuivat, mutta olen edelleen sitä mieltä, että kokemus oli kaiken kärsimyksen arvoinen.

Päästyäni kotiin, vastaani käveli  kaksi harvinaisen ärtynyttä ja paheksuvan näköistä  karvaista heppua, toinen ilmeisesti loukkaantunut pelkästä myötätunnosta kaverinsa puolesta. 


Ja siinä minä sitten kumarruin lepyttelemään karvaisia kavereitani, likomärkänä tiskiriepuna, sammalilta ja sateelta tuoksuen, silmissä vielä varjoja taivaan palosta.

Taivaanpalon jälkeinen sade jatkoi laskeutumistaan asfaltille äänekkäänä sekä  painavana vielä kauan sen jälkeen, kun taivaan tulet olivat sammuneet...

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Mitä silmät eivät näe eivätkä korvat kuule, sitä ei ole...

Alla tarina, jonka soisin kaikkien lukevan. Se pysähdytti minut ja luin sen useaan kertaan, miettien samalla omia kulkemisiani, ihmisten ja tapahtumien ohittamisiani. Kuinka monen tilaisuuden ohi itse kävelen jokaisena elämäni päivänä...

Toivon ja oletan, että suurin osa ymmärtää alla olevan tekstin. Se on teksti, joka kannattaa kahlata läpi vähäisemmälläkin kielitaidolla. Sen sisältö antaa ajattelemisen aihetta, saa miettimään, kuinka monta tilaisuutta, ihmistä ja tapahtumaa me kaikki ohitamme elämämme jokaisena päivänä...

Olisiko sittenkin aihetta pysähtyä joskus, edes hetkeksi, syrjäyttäen oma häpeä siitä, että kehtaa kuunnella, katsella ja nauttia joko ilmaiseksi tai vain muutamalla lantilla...

Törmäsin tähän tarinaan tällä sivulla ja se kosketti minua tavalla, jonka haluan koskettavan myös kaikkia muita.

PERCEPTION 

. . . Something To Think About. . .


Washington, DC Metro Station on a cold January morning in 2007. The man with a violin played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time approx. 2 thousand people went through the station, most of them on their way to work. After 3 minutes a middle aged man noticed there was a musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried to meet his schedule.

4 minutes later: 

The violinist received his first dollar: a woman threw the money in the hat and, without stopping, continued to walk.

6 minutes:

A young man leaned against the wall to listen to him, then looked at his watch and started to walk again.

10 minutes:

A 3-year old boy stopped but his mother tugged him along hurriedly. The kid stopped to look at the violinist again, but the mother pushed hard and the child continued to walk, turning his head all the time. This action was repeated by several other children.. Every parent, without exception, forced their children to move on quickly..

45 minutes:

The musician played continuously. Only 6 people stopped and listened for a short while. About 20 gave money but continued to walk at their normal pace. The man collected a total of $32.

1 hour:

He finished playing and silence took over. No one noticed. No one applauded, nor was there any recognition. 

No one knew this, but the violinist was Joshua Bell, one of the greatest musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written, with a violin worth $3.5 million dollars. Two days before Joshua Bell sold out a theater in Boston where the seats averaged $100. 

This is a true story. Joshua Bell playing incognito in the metro station was organized by the Washington Post as part of a social experiment about perception, taste and people's priorities.

The questions raised: 
*In a common place environment at an inappropriate hour, do we perceive beauty?
*Do we stop to appreciate it?
*Do we recognize talent in an unexpected context?

One possible conclusion reached from this experiment could be this:

If we do not have a moment to stop and listen to one of the best musicians in the world, playing some of the finest music ever written, with one of the most beautiful instruments ever made. 

How many other things are we missing?

Ja alla videoklippi itse tilanteesta, ei välttämättä nautittava ja osin hyvinkin paljon nopeutettuna, mutta dokumentista se käy, todellakin...

Tähän loppuun Joshua Bell ja konserttitaltiointi:


Joshua Bell - Faure - Apres un reve (After a dream) 

Ja ajatelkaa, tämä viulisti soitti ilmaiseksi kansalle eikä kansa kuunnellut. Olisin varmasti tässä tilanteessa istahtanut viulistin eteen, sulkenut silmäni ja vain nauttinut musiikin virtaamisesta lävitseni...

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Sadepisaroiden kosketus iholla...

Maanantain ja tiistain välisenä yönä taivaalle kerääntyneet, harmaan eri sävyissä leikkivät pilvilautat antoivat aiheen uskoa, että vihdoinkin alkaisi kaivattu sade, mahdollisesti myös ilmaa raikastava ukkonen, joka yötaivaalla välähtelevine salamoineen tarjoaa katselijalle aina yhtä henkeäsalpaavan näytelmän.

Yöllä, puoli kahdelta, alkoi sade, jonka kiihtyvä, raskas rummutus peitti alleen ukkosen kaukaisen kumun ja jyrinän. Ukkonen kumisi ja nopea sade laskeutui hopeisena nauhana kuivaan ja janoiseen maahan. Kuuntelin onnellisena sateen sinfoniaa, sadepisaroiden laulua ja kahisevien lehvien pehmeää kuoroa taustalla.


Ensimmäinen sadeaalto kesti puolisen tuntia, kuin antaen näytteen tulevasta, koko yön kestävästä humalluttavasta kokemuksesta, jonka koin kävellessäni yöstä autioilla, yksinäisillä kaduilla.

Yläpilvestä toiseen vaeltavat vaakasalamat valaisivat öisen taivaan, kylmänvalkoinen valo löysi tiensä sateessa heränneeseen luontoon. Oli kuin jokainen puu, pensas ja kasvi, lyhintä ruohonkortta myöten, olisi kurottautunut kohti viileää ja ankaraa, valaistua vettä.


Sadeviitta ylläni lähdin yölliselle matkalleni sateen maailmaan kaduille, joista kaikki elämä oli kaikonnut. Oli kuin kaksi maailmaa olisi yhdistynyt, oma sisäinen rauhaa ja yksityisyyttä kaipaava maailmani sekä yön suoma pimeä sademaailma.

Katulamppujen valossa vedestä vellova tumma ja kiiltävä asfaltti oli kuin elävää, lainehtivaa samettia.

Asfaltti lainehti ja maahan törmäävät vesipisarat pirstoutuivat ja ponnahtelivat  karkeasta pinnasta ilmaan vielä viimeisen kerran, kunnes ne sulautuivat nopeasti virtaaviin  kymmeniin puroihin, jotka raivasivat tiensä sadevesikaivoihin.


Kosteudesta raskaat, runsaat pisarat putoilivat hiuksilleni, satuttivat päälakea terävillä osumillaan ja kasvoillani vesi teki purojaan, täyttäen ihohuokoset viileydellään.

Koko olemukseni täyttyi ilolla ja onnella, nautinnosta autioilla kaduilla. Märät ja painavat hiukset liimautuivat kasvoilleni, kiemurrellen sadeviitan selkämyksellä kuin kiiltävät käärmeet, sitoen liikkeen paikalleen, kunnes käsi sai siirrettyä vangitsevat suortuvat hetkeksi sivuun.

Koko olemukseni kaipasi viileää sadetta, puroja ihollani ja hiuksillani sateen painoa. Sisimpäni janosi tätä hetkeä, yksin maailmassa, villinä putoilevan veden keskellä...


Kosteudesta raskaat lehdet kahahtelivat toisiaan varten, viileä tuulenvire lävisti sateen hopeanauhat. Sateen äänimaailma oli moniulotteinen, se löysi luonnosta erilaisia kaikupohjia ja hetkittäin ropinan keskellä voi kuulla selkeitä sävelkulkuja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin ne pimeydestä ilmestyivät hellimään  vastaanottavaisia korvia.

Pisaroiden rikkoutuessa käsieni iholla, muodostin käsistäni maljan, jota nopeasti virtaava sade täytti, kunnes annoin keräytyneen veden valua käsiäni myöten maahan, jotta se voisi sulautua valtoimenaan virtaaviin sadevesipuroihin yhteisellä matkalla kohti ojia, kaivantoja ja sadevesikaivoja.  


Olin yhtä putoilevien pisaroiden kanssa, loiskuttelin saappaitani lätäköissä, pienissä puroissa ja lammikoissa. Käänsin kasvoni tavoittelemaan sadetta, maistelin kieleni kärjellä vesipisaroiden lempeää makua.

Ukkonen jyrähteli kauempana, salamat piirsivät pilvissä valkeita viivojaan ja sateen hopeanauhat välkähtelivät katulamppujen valossa.

Janoinen maa kätki nopeasti sateen jäljet, vain lehdeltä toiselle putoilevat yksittäiset pisarat napsahtelivat kuin muistona villinä valuneesta yöllisestä sateesta.


Sateen jälkeen luonto heräsi raikkaampana, mehevämpänä ja tuoreempana. Kaikki, mikä oli jo nääntymäisillään janosta, nousi terhakkaasti pystyyn, tuoksut olivat aistittavissa väkevimpinä, terävöityineinä sadepisaroiden antamasta lisästä tuoksupalettiin.

Entäpä maan ja puiden muheva ja mehevä tuoksu, nurmen viileys ja pehmeys käden alla...


Olin jo valitsemassa toista sävelmää tämän sadetarinan lopuksi, mutta siitä huolimatta, että sadekokemukseni oli suorastaan syvälle menevän kaunis ja koskettava, päädyin surulliseen melodiaan. Onnessakin, ollakseen täydellinen, on ripaus surua...

Törmäsin jossain vaiheessa Everly Brothersien Crying In The Rain-kappaleeseen ja olen sittemmin kuunnellut heidän tuotantoaan melkoisesti, siksi siis Everly Brothers ja alla soiva kappale.



a-ha:n uudenpi versio on kaunis omalla erityisellä tavallaan, erilainen, mutta kaunis. En osaa sanoa kummasta versiosta pidän enemmän, ilmeisesti mielentilalla on vaikutus valintaan. 

Kirjoittamiseni taustalla soi kerta toisensa jälkeen a-ha:n versio. Se palautti mieleeni yöllisen sateen, oudon vapaudentunteen, vapaaehtoisen ja hurmaantuneen yksinäisen kävelyn sateen keskellä, ukkosen jyristessä taustalla ja salamanvälähdysten valaistessa kulkuani sadevettä lainehtivalla asfaltilla.


Virallisessa videossa ei ole koodin upotusmahdollisuutta, joten joudun tyytymään linkin syöttämiseen. Tästä suora linkki videoon, joka on kuvitettu a-ha:lle tyypilliseen tapaan, aikaansa nähden erilaisella tarinalla.

Katsotaanpa kauanko alla oleva "ei virallinen" jakelulinkki toimii, mikäli se poistuu, yllä oleva linkki on edelleen voimassa:



Oranssin kissapojan retkottaessa näppäimistön ja näytön välissä, kuulokkeissani soi tälläkin hetkellä a-ha:n versio, sillä se parhaiten värittää mieleni muistoja yöstä ja sateesta, jolloin koin koko maailman, enkä kuitenkaan...