BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Ilo on suuren surun maininki...

Ilossa on paljon vierasta ja outoa, sellaista jota ei ymmärrä. Ilon anatomia ei ole yksinkertaisiksi paloiksi viipaloitavissa oleva, selkeästi kohdennettava kohta aivoissamme. Ilossa on koko tähän asti rakentunut maailmankuvamme, jossa eilinen ja tämä päivä kohtaavat toisensa. Ilo on eilisen heijastuksia tämän päivän rakennuksilla.

Ilo asuu yhtä lailla mielikuvituksen mielettömissä kamareissa kuin syvimmän synkkyyden syvissä kaivoissa. Ilo on välillä hyvin hillittyä ja hallittua, toisinaan taas täysillä laukkaavaa hillittömyyttä. Mikä ilosta tekee ilon, miksi toisissa meistä on enemmän iloa, toisten vaikeroidessa surujen merillä, mihin ilo katoaa, kun se välillä unohtaa meidät?


Kevään taittuessa kesäksi useat ihmiset käpertyvät itsensä sisälle turvaan. Kesä mielletään nautinnon ja naurun vuodenajaksi ja ne ihmiset, joiden elämästä puuttuvat naurun ja nautinnon rakennusaineet, kätkeytyvät valolta.

Muutaman viikon aikana olen kohdannut ihmisiä, jotka suorastaan pelkäävät kesää, sen avoimmuutta ja helmeilevän kuplivaa nautintoa ympäröivästä luonnosta sekä iloisista ja nauravista ihmisistä. Yksinäisyys muuttuu todeksi, kun ei olekaan osana muiden, kenenkään elämään, ei ole ketään, jonka kanssa nauraa ja nauttia kesästä.


Jos kesä on hurmioitunutta nauttimista, väkevää tietoisuutta siitä, että on olemassa, niin kevät on hiipivä varjo, joka vähä vähältä valmistaa nopeaan muodonmuutokseen. Osa meistä ei ole valmis karistamaan toukkakoteloa ympäriltään, vaan pitää sinnikkäästi suojaavasta kuoresta kiinni. Osa taas purkaa vauhdilla olemusta peittävän suojakotelon ja muuttuu valossa ja lämmössä perhoseksi.

Kaikilla ei ole uskallusta levittää hentoja perhosen siipiään ja lähteä ensimmäiselle lennolle valon maailmaan. Joillakin ei löydy sitä uskallusta koskaan ja he jäävät turvallisuushakuisuudessaan mieluimmin kotelon suojaan, vailla lentämisen vapautta, valon lämpöä siivillä.


Ihminen on oman elämänsä vanki ja vapaa kulkija. Ne tunteet ja kokemukset, jotka estävät ihmistä elämästä ja toiselle antavat mahdollisuuden lentoon, ovat mustelmia sielussa, jotka joko vangitsevat tai lennättävät vapauteen.

Kukaan ei voi tietää toisen suruja, haavoja sydämessä ja sielussa. Sisällä läikähtelevä tietoisuus siitä, että elämä jatkuu, erilaisena kuin ennen, mutta jatkuu kuitenkin, raottaa ovea valon lämmittävälle voimalle, joka raivaa tietä ensin pienelle ilolle, kunnes elämä koputtaa suljetulle ovelle ja päästää riemun sisään.


Suuren surun jälkeen, elämä pysähtyy tunneiksi, päiviksi ja viikoiksi, joskus kuukausiksi ja vuosiksi. Suuri suru ei aina tarkoita ihmisen luovuttamista kuolemalle. Suurta surua on myös kohdata oma menneisyytensä, nähdä valintojensa tulokset ja niiden vaikutus nykyhetkeen. Mikä olisi voinut olla ja mikä ei enää ole.

Elämässämme vierailleet ihmiset, niin elämään myönteisesti ja uteliaasti suhtautuvat kuin ne, jotka ovat ovat käyttäneet meitä oman tuskansa astinlautoina, muokkaavat  surujemme mannerta.


Lasten helisevä ja hersyvä nauru muistuu mieleen, kun ihmiselle annetaan tehtäväksi antaa esimerkki todellisesta ilosta ja sen ilmentymästä. Lapsella ei välttämättä ole aikuisen kokemuspohjaa, kykyä nähdä asioiden yhteyksiä, omaa osaa ja mahdollisuutta vaikuttaa tapahtuvaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsen elämä olisi vailla haavoja, tyhjä taulu, johon aika aikanaan piirtää terävät viiltonsa.

Lapsuus on aikaa, jolloin suurin osa meistä polttomerkitään, jolloin syvimmät haavat piirretään viattoman ihoon. Kuka voi sanoa, että vain lapsuuden naurut ovat ainoat aidot ilon ilmentyvät? Lapsena me peitämme eniten, opettelemme surujen mantereen rakentamisen, ollaksemme aikuisena surun asiantuntijoita.


Loppujen lopuksi, ilo on suuren surun maininki, kun suru on piilotettu syvälle eikä se enää kulje vieressämme jokaisena elämämme päivänä. Surulla on Janus-kasvot, toisaalta tuskaan vääntyneet ja taas toisaalta pettävään nauruun lauenneet. 

Ilman surua, onko nauruakaan, onko nauru surun varjo, jota ilman ei ole suruakaan? Jos meihin ei mikään sattuisi, osaisimmeko siitäkin huolimatta punnita iloa, määrittää sen mikä on suurta iloa ja mikä taas häviävän pieni ilon pilkahdus?


Mitä enemmän tapaan ja opin tuntemaan ihmisiä, sitä vähemmän tiedän ja ymmärrän ihmisenä olemisen tiedettä. Asiat, joita olen ajatellut yksityisiksi ja aikuistumisen myötä katoaviksi tai kehittyviksi viisauksiksi, ovat jotain aivan muuta. Ne kulkevat naamioin peitettyinä, odottaen kuin itsestään selvyytenä, että jokainen näkee naamioiden alle, tulkitsee todellisen, erottaa ilon ja surun sekä asettaa ne oikealle tasolleen.

Kevään hiipivästä varjosta olemme siirtyneet kesän hurmioituneeseen iloon, kunnes syksyn kuollessa vähä vähältä, talvi peittää meidät horrokseen, jossa joko elämme täyttä elämää tai suljemme silmämme ja nukumme elämän.



Elämä koskee kovalla kouralla aina sydämeen asti, mutta silloin kun vähiten sitä odottaa, se myös silittelee sielua äärettömän pehmein käsin...

7 kommenttia:

Leenamarketta kirjoitti...

Yksinolo on pelottavaa tai sitten uusi mahdollisuus - ne jotka ovat sitä pakon edessä - ovat pelokkaita ja ahdistuneita - he ovat tehneet vääriä valintoja ja katuvat niitä - ne jotka ovat valinneet yksinolon - ammentavat siitä voimaa.
Toisille nauru ja ilakointi on katkeruuden kalkkia - toisille taas onnenvälähdys toisten maailmaan.
Ihmistä ei ole luotu loppupelissä olemaan yksin, vain harvat taitavat sen olotilan.

Aili-mummo kirjoitti...

Yksin elämistä minäkin pelkään, aina se muutama päivä menettelee. Mutta jos pitää asua koko ajan yksin, se olisi vaikea paikka.

Oikein hyvää viikonvaihdetta, Pitsit sekaisin<3

seijastiina kirjoitti...

Minä en osaa kauan olla yksin, nyt on mies mennyt töihin, mutta menee tää 9 tuntia, on luonto ja eläimet lähellä, ilonaiheita.
Onni on omistaa edes hitusen iloa, ja nauttia luonnosta, onni on välittää ja tulla välitetyksi, vaikka mistä, vaikka eläimistä ♥
Kyllä sinä kirjoitat niin kauniisti, pitsit hulmahdellen, ihanaa!
Minun pitää joku ilta ottaa kaikki juttusi ja lukea,olen kyllä katsellut niitä usein, mutta aina ei jouda kirjoittaa viesitä, nyt oli ihan pakko!
Vaan nyt lähden perhosia jahtaa kameran kaa, aurinko paistaa niityllä, ollaan iloisia!

a-kh kirjoitti...

surua seuraa ilo

sirpa kirjoitti...

Tulin käymään ja unohduinkin
lukemaan tekstiäsi.
Täällä olikin paljon kauniisti kerrottua asiaa.
On tultava toistekin.

Sara kirjoitti...

Voi ei! Onnistuin tuhoamaan juuri kirjoittamani kommentin... :(

No, tarkoitus oli vain kertoa, että on ollut tarkoitus useastikin kommentoida näitä juttujasi, mutta on jäänyt aina kesken, kun on jokin kaaos oikein tuolla pään sisällä, niin ei pysy ajatukset kasassa ollenkaan.

Aurinkoa ilmassa ilmeisestikin, saanut jälleen minun aivokemiat sekaisin.. Pitää huolehtia, ettei nyt pääse manian puolelle, mutta tuskin kumminkaan... :D

Aurinkoisia hetkiä sinnekin!

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Leenamarketta!
Totta kirjoitat, yksinäisyys lienee taitolaji, jota harva osaa ja hallitsee. Jokaisella kuitenkin on tarve jonkinlaiseen yksinäisyyteen, häiritsemättämiin hetkiin, jolloin on mahdollista kuunnella itseään. Täydellinen yksin olemisen yksinäisyys on todennäköisesti suurimmalle osalle meistä sula mahdottomuus, joillekin tosin se saattaa olla pakkotilanne, johon ihminen on vain joutunut, mutta ei omasta halustaan...:)

Hei Aili-mummo!
Kyllä tosiaan, pari päivää hulppeata yksinäisyyttä voi olla virkistävä kokemus, mutta koko loppuelämä yksin, karmaiseva ajatus.

Ihanaa kesää sinullekin:)

Hei Seinastiina!
Välittää ja tulla välitetyksi, siinähän se on. Kiteytit oivallisesti sen, mitä halusin sanoa, muun muassa tämän sekä ilon.

Nautihan kesästä ja kuvaamisesta ja ötököistä ja poerhosista ja vaikka mistä...:)

Hei a-kh!
Näin se on ja se on onneksi luonnon laki, joka pahimmassa tilanteessa saattaa aina välillä unohtua.:)

Hei Sirpa!
Kiitos vierailustasi ja teretulemast uudestaan.:)

Tere Sara!
Arvaa hymyilinkö tuolle kommentin katoamiselle, sitä sattuu meikäläiselle varsin usein. Ei auta muu kuin taas sorvata uudestaan ja saada kasattua kommentin ydinjutut kasaan.

Arvaa vain tuleeko itsellänikään aina ehdittyä kommentoimaa ihmisten blogeja, vaikka suuri halu ja aihetta olisi. Pää kolmantena jalkana juoksentelen milloin missäkin ja teen tyhmyyksiäni oikein roppakaupalla, joten siinä se aika menee.

Kyllä se siitä ja ei muuta kuin kesästä nauttimaan...:)