BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuin vampyyrit yössä...

Näillä helteillä ihmisotukset kärvistelevät kuin porsaat vartaissa, mahdollisimman korkean suojakertoimen omaavilla aurinkovoiteilla hyvin öljyttyinä.

Marinadi toimii hyvin, sillä tällä hetkellä mitä muuta rannoilta voi bongata kuin pinkeän kiiltäviä, hyvin marinoituja nahkoja hiekan keskellä pyöriskelemässä, kuin possulauma vartaissa.

Onneksi on loma, onneksi olen yökukkuja pahimmasta päästä ja onneksi en ole vartaassa pyöriskelevää tyyppiä, marinadilla tai ilman.



Taas kerran, kuten niin monena kesänä ennenkin, olen muuttanut päivän yöksi ja yön päiväksi. Lähden liikkeelle auringon laskettua mailleen, ja kuin saalistaja yöllä hiivin hiljaa luonnossa, etsien nälkäisille kameroilleni saalista, hätkähtäen jokaista rapinaa, kiroillen melumoottoreista muodostuvien ihmisotusten laumojen liikkumista öisessä luonnossa.

Kesäyöt eivät ole rauhallisia, sillä ihmisotusten poikaset ovat valloittaneet merenrannat, metsiköt ja ennen niin rauhalliset aukiot.

Pöpelikkö paukkuu ja juomatölkit helisevät, kun poikaset paiskivat tyhjät juoma-astiansa alas kallioilta, virittelevät tenu-tuliaan makkaroiden paistoa varten ja huudattavat mölytoosiaan volyymillä, jolla lehdetkin alkavat varista puista.



Nuori, humaltunut lempi löytää täyttymyksensä, samalla kun verenimijät käyvät paljaan ihon kimppuun. Montako uutta poikasten poikasta saa alkunsa viileiden kesäöiden kisailujen tuloksena, moniko poikanen saa koskaan tietää isä-koiraan henkilöllisyyttä?

Mitä kuumemmiksi päivät käyvät, sitä kauemmaksi minun on öisin kuljettava. Ihmisotukset ovat levittäytyneet laajalle alueelle, kaikkien etsiessä yön viileää rauhaa, tai yksityisyyttä.

Tämä on Kesäyön unelmaa käytännön tasolla, tätä näytelmää ei voi esittää muina vuodenaikoina. Tämä on jokavuotinen näytelmä, jossa pääosanesittäjät, lavasteet ja vuorosanat vaihtuvat, tämä on se näytelmien näytelmä, jota esitetään jokaisessa metsikössä ja jokaisen meren rannalla.



Aamuyöstä meno vaimenee, muutama yksin jäänyt ja seuraa kaipaava huutaa pettymystään puiden keskellä, poikaset nukkuvat humalaansa toistensa kainaloissa.

Osa retkottaa selällään ja koivet levällään kallion muotoja myötäillen, osa on löytänyt suojaisan ryteikön, josta he aamulla herättyään voivat vain havaita sen, että pieneliöstö on käynyt heidän kimppuunsa kuin vampyyrit yöllä, imien, pistäen ja purren jokaisen paljaan ihon kohdan.

Kesästä on nautittava, vaikka terveyden ja hengen uhalla, metsäpaloista nyt puhumattakaan. Epämukavuus on suuri bonus, kun talvella muistellaan kesän menoa ja koheltamista.


Luonto on kadottanut ominaisrauhansa, eläimet ovat piiloutuneet ihmisten vierailujen ajaksi. Yön vampyyrit kulkevat saalistusmatkoillaan, kohteita ja ateriointipaikkoja löytyy joka puun takaa...

Nyt, kun kesän huumaavin humala on jo takana päin, kaipaan syksyn pimeneviä iltoja, rauhallista luontoa ja viileyttä, omaa yksityisyyttäni ja yksin oloani luonnon keskellä.



Miksi ihminen kaipaa koko ajan sitä, mikä on vasta edessä päin, miksi nykyisyys ei riitä? Itse kaipaan rauhaa, yksin oloa ja sitä, että kesän luonnossa riehuneet ihmiset ja heidän poikasensa ovat siirtyneet sisätiloihin, puhumaan menneestä kesästä ja odottamaan uutta kesää vuoden kuluttua.

Kuuntelen erittäin harvoin musiikkia liikkuessani luonnossa, mutta viime päivien aikana olen jo ulko-ovella työntänyt kuulokkeet korviini ja laittanut soittolistani päälle, rauhoittuakseni ja voidakseni nauttia luonnosta edes joltain osin.



Alla oleva klassikko on soinut suosikkilistani kärjessä jo vuosien ajan, ja tämä kuten niin moni muukin klassikko elämäni soittolistalla, on taas kerran perua lapsuudesta.



Sisäiseen rauhaan on monta mahdollisuutta, klassinen musiikki ei vaihtoehtona ole huonoimmasta päästä...

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Pieniä pyöreitä ihmisiä...

Miten minä rakastankaan pieniä pyöreitä ihmisiä, heidän pehmeyttään, ihonsa sileyttä ja silmissä asti hehkuvaa kauneuttaan.

Ystäväpiiriimme kuului pieni ja pyöreä, lempeä sähinkäinen, jota moni mies ystävä- ja tuttavapiirissämme oli jo pitkään katsellut "sillä silmällä".

Miksikö miehet eivät tehneet mitään? Varmasti siksi, että tämä iloinen sähinkäinen oli kaikessa muussa niin varma, iloinen ja lämmin, mutta itseänsä kohtaan hän oli julma ja ylikriittinen.



Kiinnostuneet ehdokkaat joutuivat, kerta toisensa jälkeen, kuulemaan myönteisiä kommentteja lähimmistä naisystävistä tyyliin "...ja sitten hän on vielä niin hoikkakin ja hänelle sopivat kaikki kaupan tarjousvaatteet päälle. Että on varmasti ihanaa olla niin hoikka ja sopivan kokoinen..."

Ja nyt sitten pamahti ja oikein kunnolla. Kirjoitin aikaisemmin iloisesta sähinkäisestämme ja kerroin ohimennen hänen halustaan laihdutella itsensä "ihannemittoihin". Kirjoitin muun muassa niinkin provosoivasti, että hän "näyttäisi laihana varsiluudan ja Sinipiian risteytykseltä".


Mitä sitten tapahtui? No, paljonkin, sillä kevään mittaan upean kaunis ystävämme aloitti laihdutuskuurin, jonka seuraukset ovat suorastaan karmaisevat. Lopputulos on, ei sen enempää eikä vähempää, kuin sinipiian ja varsiluudan sekä luisen riivinraudan risteytys, josta emme enää tiedä mitä tämä uusi paketti pitää sisällään.

Ystävämme muuttui luistumisensa, kauniisti sanottuna laihtumisensa, myötä teräväsanaiseksi, terävämpääkin terävämmäksi riivinraudaksi, jonka ilmettä koristavat happamasti alaspäin kääntyneet suupielet.

Miten tässä näin pääsi käymään, laihduttiko hän kuurinsa myötä myös upean luonteensa olemattomiin, vai onko jäljelle jäänyt hapan luonne hänen todellinen luonteensa? Tämä on todella omituisin "onnistuneen" laihtumisen tulos, jonka olen ikinä nähnyt.


Nyt hän mahtuu kaikkiin vaatekaupan rätteihin, onnistuupa saamaan lastenosastoltakin sopivia kokoja. Mistä kaupasta saa ostaa hyvää tuulta, iloista mieltä ja ihmisyyttä?

Hän ei ole hoikka, hän on luurankomaisen laiha ihminen, joka tarkkailee jokaista suupalaansa ja nokkii salaatinlehdistäkin vain ohuimmat osat suuhunsa. Porkkanasta hän varmasti jo halkeaisi.


Olemme puhuneet keskenämme ja kysyneet häneltä myös suoraan, onko hänelle jäänyt laihtuminen päälle, onko laihtuminen kääntynyt anoreksiaksi vai mistä on kyse. Hänen mielestään hän noudattaa todella terveellisiä elintapoja, syö säännöllisesti ja tarpeeksi, mutta asiaa on hyvin vaikea uskoa, sillä muutos pienestä ja kauniin pyöreästä luurankomaisen laihaksi hapannaamaksi, on kerta kaikkiaan liian suuri.

Jollain oudon vinksahtaneella logiikalla hän on päätynyt siihen johtopäätökseen, että olemme hänelle kateellisia ilkiöitä, jotka eivät suo hänelle hoikkuuden ja terveellisten elintapojen onnea.



Tuttava- ja ystäväpiirimme yksi keskeisimmistä ihmisistä on muuttunut henkilöksi, jota tällä hetkellä meistä moni välttelee, sillä ei kukaan meistä jaksa kuunnella ilkeän happamia kommentteja ohikulkijoista tyyliin "kyllä tuonkin sietäisi laihduttaa, katso nyt miten pusero on ihan makkaralla läskien päällä..."

Apua, kommenttien kohde on aivan tavallinen, normaalivartaloinen nainen, jonka pusero ei todellakaan häviä makkaroiden väliin. Ja vaikka ihminen olisi minkä kokoinen, sillä ei pitäisi olla muille merkitystä, ainakaan ilkeiden kommenttien muodossa, jotka arvosteltava joskus saattaa jopa kuulla...


Kunpa tässä olisi kaikki, mutta ei, hapan ystävämme on sitä mieltä, että koko porukan pitää laihduttaa ja muuttaa elintapojaan, sillä hän on elävä esimerkki siitä, mitä ihminen voi tehdä itselleen. Ei varmasti tarvitse mainita sitä, että koko porukka on normaalin kokoisia, toiset hoikempia kuin toiset, ja melkoisesti erilaisia liikuntamuotoja harrastavia ihmisiä.

Kestimme muutamia kertoja sen, että yhteisellä sunnuntailounaalla hän tarkkaili meidän jokaisen syömisiä ja juomisia, kommentoiden samalla tehtyjä virheitä ja antaen ohjeita siitä, miten jokaisen tulisi jatkossa toimia.


Hän on itse asiassa suunnitellut yhdelle sun toiselle taulukoidun elintaparemontin, jonka mukaan meidän tulisi toimia. Tarvitseeko kirjoittaakaan, että olemme ylilihavat huulemme pyöreinä ja silmät kauhusta pystyssä ihmetellen samalla, mikä ihmeen luurankomainen Tasmanian paholainen on keskellemme pyrähtänyt.

Ex-sähinkäisemme on pettynyt siitä, että miesporukkamme ei enää etsikään hänen seuraansa ja niinpä hän on lähtenyt etsimään uutta, halukkaampaa ja luurankoimaisempaa seuraa Helsingin yöelämästä, yhtä happamien joukosta kuin hän itsekin on tällä hetkellä.


Nyt hän on jotain, hän saa kenet tahansa, mutta yksinäisinä yön tunteina kuitenkin kuuntelen, miten itkuinen ja humaltunut ääni kiroilee sitä, etteivät hänen luihinsa tartu ne miehet, jotka hän haluaisi vaan ne miehet, joita hän ei halua.

Hän ihmettelee, miksi mikään ei ole muuttunut, miksi hänen seuraansa haetaan vain valomerkin viimeisen pilkun välähdettyä, kun ennen sentään hän kelpasi monelle. Hän ei edelleenkään, vakuutteluista huolimatta muista, miten hänen seuraansa hakivat sähinkäis-aikana sellaiset miehet, joita muut tihrustelivat kuola suusta valuen.


Hän joutuu etsimään itseään vielä jonkin aikaa, löytääkseen sen, mikä on loppupeleissä aina tärkeintä, oman itsensä. Tällä hetkellä luut pitävät vielä liikaa meteliä, jotta hän kuulisi oman itsensä äänen. Kun hän sen kuulee, olemme hänen lähellään.

Tällä hetkellä riivinraudan raatelut kirvelevät yhden sun toisen iholla ja voimme vain toivoa, että sähinkäisemme löytää takaisin itsensä ja meidän muiden luo, mahdollisimman nopeasti, ennen kuin on liian myöhäistä...


Minä rakastan edelleenkin pieniä ja pyöreitä ihmisiä, kuten pitkiä ja hoikkia, keskimittaisia ja normaalikokoisia, itse asiassa kaikenkokoisia ihmisiä. En rakasta heitä heidän kokonsa takia, vaan heidän itsensä takia. Paketin koolla ei ole merkitystä, sisältö ratkaisee...

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Veden kimallus ja paino iholla...

Veden rauhallinen ropina katoilla ja kaduilla, pitkän kuuman jakson jälkeen. Juuri silloin, kun kuivuus kohtaa pyörteilevät pölypilvet ilmassa, iho on kosteuden kaipuusta janoinen ja mieli palaa muistelemaan kauniin rauhallisia hetkiä sateen ropistessa katoilla.

Vedellä on monia ääniä, soivia sointuja koskettaessaan pisaran alla taipuvaa lehteä, valuessaan pitkin puunrunkoja, hiekkaisia ojia ja kadun vierustoja. 
Vesi laulaa monella äänellä, mielessä ja läheisyydessä. Vesi on elementtinä ikuinen, kaivattu ja pirullinen. Aliarvioidessaan veden voiman, ihminen unohtaa menneisyyden, historian huudot tarinoissa ja tallennetuissa tiedostoissa.

Veden laulu vie mukanaan, kävelyllä metsäpolulla, kulkiessaan kaduilla ja sukeltaessaan veden humisevaan maailmaan, ihminen kohtaa veden monet kasvot ja tunnot, sen läikähtelyn sisällään. Vesi soi kaikkialla ja sen humina joko rauhoittaa tai kauhistuttaa.

Sateen hopeiset nauhat piiskaavat luontoa rajulla kädellä, juottaen janoisen väkisin. Ja kuitenkin, rauhalliset pisarat rapisevat lehdistöissä, napsahtelevat kovalla asfaltilla ja rummuttavat tarmokkaasti kattojen tiiliä, peltejä ja huopia.
Miten kaunis on vaahteranlehti käännyttyään alapuoli ylöspäin yläoksilta ryöpsähtelevien vesivirtojen voimasta. Kauniit lehtiruodit paljaana se kaartumisellaan suojaa allaan olevia pienempiä lehtiä. Miten niin pieni ja kaunis liike...

Veden maailmassa on jotain todella kaunista, minussa hyvin syvälle vetoavaa, ikiaikaista ja kenties paluuta hetkeen, jolloin en vielä ollut olemassa, vain vesipisarana lainehtimassa maailman alkumerellä.
Veden tuoksu-, ääni- ja tuntomaailma saa minut hetkessä sukeltamaan veden alle, kuuntelemaan humisevaa sinfoniaa, jota rakentavat kaukaa kantautuvat napsahtelut, loiskahdukset ja ilmakuplien nousu pinnalle...
Lapsi minussa muistaa ne ilon ja naurun hetket, joita kumisaappaan reunalla hiekkaan vedettyjen urien ja lammikoiden ohjaaminen puroiksi sai aikaan. Entäpä ojiin rakennetut siipirattaat ja itse tehtyjen veneiden tarkkailu virran viedessä niitä yhä edemmäksi, kauas katseen saavuttamattomiin...

En edelleenkään tyydy sateen seuraamiseen ikkunoiden lävitse, kumisaappaat jalkaan, sadevaatteet päälle ja ulos, nauttimaan sateesta. En ikinä suostu kasvamaan niin aikuiseksi, etten kahlaisi vesilätäköissä, kun sellaisia vastaan tulee. 

Vetelenpä vieläkin, vanhasta tottumuksesta, hiekkaan uurteita ja johdatan vesipuroja eteenpäin, tahtomaani suuntaan, ohjaten ne lopulta kuitenkin johonkin lammikkoon, josta ne pääsevät jatkamaan vaellustaan, ihmisen puuttumatta asiaan.
Kävely sateessa on aina yhtä unohtumaton kokemus, ilma on raikas ja nautinnollista hengittää, värit ovat syviä ja selkeitä, luonnon äänimaailma on kuulas ja rauhallinen, ja yksityinen minä voi rauhassa kulkea vaikka nurinpäin takaperoisesti, selkä menosuuntaan päin,  kenenkään katselematta tai ihmettelemättä touhujani.

Nytkin sataa, ja sadevaatteet ovat jo valmiina odottamassa päälle pukemista, ihmisotuksen livahtamista ulos, nauttimaan katujen ja metsäpolkujen autiudesta. Annan sateen virrata hiuksillani, kosketella kasvojeni ihoa ja tunnen vesipisaroiden maun kieleni kärjellä.


Alla olevissa videoissa tärkeintä on veden liike ja ihminen itselleen vieraassa elementissä. Vedessä liikkumisen kauneus synnyttää mielikuvia ja kaipuuta sinne, missä oleminen lakkaa, mikäli ihminen jää viileän elementin vangiksi...


Plaid 35 SUMMERS FINAL from Sky Sharrock on Vimeo.

Mobyn kappale on hypnoottinen ja sisältää melkoisia koukkuja, joista viimeisin lausuttu lause ei liene vähäisin: "Coca-Cola Light", vai kuuluuko se todella niin...:)


Hmm, sitten viimenäkemän Mobyn musiikki on poistunut ja videon taustamusiikiksi on valittu toinen esittäjä. Onneksi sentään itse video vielä löytyi, tosin eri nimellä, mutta kuitenkin, joten tässä, ylhäällä, olkaa hyvä...

Alla Meksiko ja Jukatanin niemimaa sekä matkailun edistämistä, mutta miten ja millä tavalla...


lauantai 18. kesäkuuta 2011

Yksinäisyyden linnakkeet, hiljaisuuden muurit...

Vaellellessani musiikin valtavassa viidakossa, eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla, törmään usein tuntemattomiin melodioihin, jotka juuri sillä hetkellä kuunneltuna käynnistävät mielikuvitukseni hevoset hurjaan laukkaan.

Jokin melodiassa, kenties sanoissa tai yhdessä lauseessa, usein kaikki yhdessä, saavat aikaan kipinän, tuottavat sanan, joka saa sormet tanssimaan kuin tulessa tietokoneen näppäimistöllä.


Oman musiikkikokoelmani kartuttamisen lisäksi olen jo vuosia kerännyt listaa kappaleista, jotka ovat herättäneet mielenkiintoni, saaneet sisälläni aikaan liikahduksen joko ilosta, surusta tai harmoniasta, melodioita ja sanoja, joihin olen suorastaan rakastunut. Kaikkien vaikutusta itseeni en ole edes halunnut tulkita juuri sinä nimenomaisena hetkenä.
 
Kirjoituksen lopussa oleva Moody Bluesin kappale jäi heti soimaan päässäni ja myöhemmin olen tutustunut heidän tuotantoonsa tarkemmin. Menneitten vuosikymmenten, kenties jo osittain unohtuneita melodioita, joiden soisi soivan vielä tänäkin päivänä radioaalloilla sekä musiikkikanavien vikkelästi vilistävien videoiden lomassa.

Tämä nimenomainen kappale oli lähtökohtana omalle ristiretkelleni yksinäisyyteen, sen moninaisuuteen ja sen erityiseen yksityisyyteen.


Yksinäisyys voi olla vapaaehtoinen valinta, oman sisimmän tutkimisen aikaa, jolloin ihmisten keskeytymätön puhe ja seuran tarve voi estää eheytymisen. Yksinäisyys voi tulla myös kuin salamana kirkkaalta taivaalta hetkenä, jolloin tärkeä ja läheinen on kadotettu iäksi. 

Ihmisten luontainen pelko menettämistä kohtaan jättää liian usein ihmisen yksin. Toistemme jättäminen yksin on itselle helpompi ratkaisu sen sijaan, että kulkisimme hetken hänen vierellään.

Olemme luoneet menettämisen standardeja, joiden mukaan jokainen menetys on pisteytetty, työpaikan menetykselle puoli vuotta, sairaudesta parantumiselle muutama kuukausi, kuolemasta selviytymiselle vuosi...


Yksinäisyys voi olla arkuutta solmia nopeasti tuttavuussuhteita, joista myöhemmin voisi kasvaa hedelmällinen ystävyys. Instant-maailmassa nopeus on valttia ja nopeat syövät hitaat. Millä ihmeen ajalla, jos on nopea, ei ole aikaa jäädä syömään hitaita aterioita.

Moni ihmissuhteissaan pettynyt jää istumaan menetysten portaille, uskaltamatta tai haluamatta astua uusien mahdollisuuksien saleihin. 

Ihminen peilaa ihmissuhteensa itsensä kautta, ja sitä myöten joko vapauttaa itsensä kohti uusia mahdollisuuksia tai päättää jäädä turvallisesti istumaan pettymysten portaille, joilla ei ole pelkoa uusien pettäjien istumisesta vierelle.


Luodessaan oman yksinäisyyden linnakkeensa, ihminen samalla rakentaa sen ympärille vahvat hiljaisuuden muurit, joita eivät ylitä sen paremmin mahdolliset viholliset ja tulevat pettäjät kuin todelliset ystävätkään. Yksinäisyys vahvistuu yksinäisyydellä, karkottaa ohikulkijat vieraanvaraisempiin majataloihin. 

On erilaista olla yksin kuin olla yksinäinen. Miten kaksi niin hämäävän paljon toisiaan muistuttavaa sanaa voikaan merkitä niin kahta täysin toisistaan eroavaa mielen maailmaa? 

Ei ole olemassa täsmälääkettä, jota nauttimalla yksinäisyys poistuu ja ihmiset astuvat sisään, on vain ihmereseptiä haikailevia ihmisiä, joille yksinäisyydessä koettu ihmisten äänettömyys on ainoa vaihtoehto.


Yksinäisyyden kiemurtelevilla kinttupoluilla toiset tarpovat kainaloitaa myöten suossa, kun taas toiset tepastelevat tukevasti pitkospuilla, vakaasti eteenpäin katsoen, valmiina kohtaamaan uusia ihmisiä, uusia mahdollisuuksia elämän levähdyspaikoilla.

Tämän päivän ihmiset pakenevat yksinäisyyttä, edes tietämättä mitä he niin kovasti pakenevat. He juoksevat nopeammin kuin koskaan elämässään, jättääkseen yksinäisyyden aaveet taakseen, tajuamatta sitä, että mitä nopeammin he juoksevat, sitä nopeammin he kohtaavat yksinäisyyden edessään.

Siellä se, yksinäisyys, odottaa jokaisen edessä, ennemmin tai myöhemmin. Ihminen ei voi paeta itseään, sillä yksinäisyys kuuluu kaikille, kaikkien elämään.


Se ihminen, joka kerran on ratsastanut yksinäisyyden aallonharjalla, muistaa matkan aina mielessään, tunnistaa yksinäisyyden meren tuoksun, sen jäljet ihollaan. Matkan muisto on kuin umpeutunut haava tai arpi, kuin näkymätön tatuointi, joka ilmestyi iholle eräänä yönä...


Jos ihminen valitsee elämänsä päämääräksi hiljaisuuden täyttämisen ihmisillä, tapahtumilla, alituisella liikkeellä pois itsestä, voi olla, että hän löytää tyhjyyden.

Kun ihminen valitsee hetken olla yksin, hän rakentaa itseään. Yksin jäänyt, yksinäinen laskee samaan aikaan, moniko ihminen hänet ohittaa, keskittymättä niihin ohikulkijoihin, jotka osoittavat mielenkiintoa jäädä hetkeksi keskustelemaan.

On helpompi laskea menetetyt tilaisuudet, kuin saavutetut mahdollisuudet, ne tilaisuudet, jotka suorastaan tyrkyttävät itseään, nipistelevät tunnottoman ihoa...


Moni hukkaa elämänsä, ihmisten petollisuuden pelästyttämänä, tekemällä kiveen hakattuja lupauksia, omistautuen oman yksinäisyytensä palvomiseen. 

Ei ole surullisempaa näkyä, kuin kivikasvoinen, asialleen omistautunut ihminen, joka palvoo oman yksinäisyytensä ikonia muiden halveksunnan alttarilla.

Ihmisen yksi ainoa päätös, josta hän pitää kynsin ja hampain kiinni, voi olla koko elämään vaikuttava tuhoisa valinta, josta elämän syyttäminen on helpointa, itsen ollessa liian vereslihalla...


Elämä voi välillä olla vaikeaa, mutta milloinkaan se ei ole mahdotonta...


Pidempi versio yllä olevasta kappaleesta löytyy alla olevasta linkistä. Yllä oleva YouTube-klippi on sekä silmän- että korvan ruokaa, alla oleva pidempi versio tarjoaa jälkiruokaa vain korville.

Moody Blues, pidempi versio, 4:14 min

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kuunpimennys ja viileyden autuus...

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli luvassa harvinainen kuunpimennys, josta jo etukäteen oli tiedossa se, että ainakin Etelä-Suomessa sen näkeminen olisi arpapeliä.

Seurasin uutisointia silmät tarkkana ja toivoin koko ajan mielessäni, että pilvet poistuisivat ja jos eivät kokonaan katoaisi, niin ainakin repeilisivät sopivasti kuunpimennyksen aikana.


Suuria toivoin, mutta kuten aina, välttämättä se tapahtuma, jonka takia jolkottelin yössä, ei estänyt muita kokemuksia tapahtumasta.

Kuunpimennys oli noin 100 minuutin pituinen tapahtuma, jonka aikataulu oli nähtävissä monellakin eri sivustolla. Kuunpimennys tapahtui, pilvien takana, eivätkä ne repeilleet hetkeksikään, avautuakseen tarkkaileville silmille, jotka odottivat avaruuden suurta näytelmää.


Kiipeilin kallioille, kävelin aukioille ja päädyin lopulta merenlahdelle, jossa loppujen lopuksi oli kuin olikin parhaimmat mahdollisuudet näytelmän katsomiseen.

Kuu oli matalalla ja siksi sen näkemistä vaikeuttivat korkeat puut ja ihmisotusten pieni koko. Tiesin, että kuu on matalalla, en nähnyt sitä silmilläni, mutta suljettujen luomieni takana kuvitin näkemättömän näytelmän.

Merenlahdella seisoskeli muutama muukin kuun muuntautumista odotteleva yksinäinen katselija. Kaikkien katse oli kohdistunut ylös, valppaana ja toiveikkaana, odotellen pilvien repeytymistä edes hetkeksi.


Aika menetti merkityksensä, muutama ihminen yhdessä, mutta kuitenkin hyvin yksityisessä yksinäisyydessään odottamassa avaruuden näytelmää, jota ei suotu odottaville silmille.

Ilma oli viileän raikas ja kostea, ajatuksille vapaata kenttää temmeltää. Ja siinä minä seisoin, yksin toisten lähellä, niin pienenä valtavan taivaan alla.

Olin varustautunut taas kerran termospullolla ja harvinaista kyllä, olin nakannut yöjuoksureppuun myös muutamia pahvimukeja, kenties odottamaan seuraavaa kertaa, jolloin termospullon sisältö jaettaisiin ystävän kanssa yössä.


Kaivoin termospullon esiin, katselin valmiiksi istumakiveä ja kysäisin ohimennen lähellä seisovalta, että kelpaisiko hänelle väliaikakahvi. Ja kelpasi hyvinkin, sillä seurauksella, että huikkasin kahdelle muullekin seisojalle, että nyt olisi tilkka kahvia tarjolla.

En normaalisti heittäydy omassa yksityisessä tilassani näin sosiaaliseksi, mutta näkymätön kuunpimennys ilmeisesti sai minussa aikaan todella outoja väreitä, jonka seurauksena heittäydyin pitämään kahvilaa autiolla rannalla.

Meillä kaikilla oli sama syy seisoskeluumme ja se toimi yhdistävänä tekijänä, jonka kahvitilkka sinetöi. Paljoa emme keskenämme puhuneet, mutta yht'äkkiä olimme muuttuneet yksin rannalla seisojista ryhmäksi, joka pahvimukit kourassa seisoskeli samaa näytelmää odottamassa. Ero oli nopea ja hienovarainen, yhdistävä kokemus, joka ei vaatinut turhaa small talkia.


Kun kahvit oli juotu ja  näkymätön avaruuden näytelmä kellon mukaan päättynyt, lähdimme jokainen omaan suuntaamme. Puheita ei tarvittu, vain lopputervehdykset ja tietoisuus siitä, että mahdollisesti vielä joskus osumme samalle rannalle, toisten samanlaatuisten luokse katsomaan jotakin toista avaruusnäytelmää, tässä samassa paikassa, määräämättömään aikaan...


Kävellessäni metsän poikki kohti kotia, tarkkailin samalla ympäröivää luontoa, jossa aistin viimepäivien sateiden tuomaa tyytyväistä kihinää ja kohinaa. Sade oli kostuttanut nääntymäisillään olevan maan, mehevöittänyt ruohon ja herätellyt kuivuudesta hauraita kasveja uuteen kukoistukseensa.

Sireenit painoivat raskaat kukkaterttunsa nöyrän taipuneeseen asentoon, oksat ja lehdet kiiltelivät kosteudesta. Ilmassa oli tuhansien tuoksujen yltäkylläinen ja viileä maailma, josta oli vaikea erottaa yhtä ainoaa tuoksua kaikkien huumaavien tuoksujen alta.

Miten meheviltä ja pehmeiltä lehdet tuntuivatkaan sormien välissä, miten kirpeän raikas tuoksu lepäilikään sierainteni edessä. Märkä hiekka rapisi tossujeni alla, viileyden kietoessa kosteaa viittansa ympärilleni.


Otsalamppuni valokiila osui kosteudesta kiiltäviin lehtiin, saaden pimeän metsän tuntumaan salaperäiseltä, kuin syvä syli, joka sykkii salaisena piilopaikkana rauhaa etsiville ja yksinäisyydestä nauttiville rauhattomille sieluille.

Lintujen yöllinen laulukin kuullosti erilaiselta, poissa oli kuumuuden kuivattama, pientä takakireyttä kannatteleva luritus ja tilalla oli runsasääninen, heleän kirkas laulu, jota oli suorastaan pakko jäädä kuuntelemaan, silmät ummessa ja korvat tarkkana.

Kitaro: Heaven and Earth

Yö väsyi aamuun, väistyi valon tieltä ja pilvet olivat ajelehtineet pois kuin esirippu, joka vasta näytelmän päätyttyä vedetään auki. Yksi yö oli ohitse, mutta minkälainen yö, kaunis ja hellä, kostea ja viileä, yksinäinen ja yhteinen...

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Epätäydellisyyden täydellisyys...

Sinä päivänä, kun huomasin oman epätäydellisyyteni, lakkasin etsimästä täydellisiä ihmisiä elämääni. Tosin, elämässä on tullut vastaan myös sellaisia ihmisiä, joista olen tehnyt sen johtopäätelmän, etten nyt ihan niin epätäydelliseen tyydy.

Ihmisten hullunmyllyssä pyörineenä, välillä täysin pitseihini seonneena, olen päätynyt siihen lopputulokseen, että kaikki meistä, upeimmat ja mielestämme täydellisimmätkin ihmiset, kantavat sielussaan oman epätäydellisyytensä avohaavaa tai arpea. 


Aivan oman ryhmänsä muodostavat ne ihmiset, joissa ei omasta mielestään ole mitään vikaa eikä särmää, pelkkää tylsän sileää ja silkkistä pintaa. He eivät ole ihmisinä kiinnostavia, ainoastaan rasittavia oman täydellisyytensä kiillottajia, jotka kaikilta vastaantulijoilta odottavat oman egonsa pönkitystä.

Mitä enemmän tapaan ja kuuntelen ihmisiä, sitä enemmän puheenaiheiksi nousevat, ennemmin tai myöhemmin, ihmisen itsensä itsessään vaalimat epätäydellisyydet. Ne ovat uskomattomia elämän estäjiä, jarruja elämän valtatiellä, ja ne vaurioittavat ihmistä koko hänen loppuelämäkseen, mikäli niiden ylivaltaa ei saa pysäytettyä.


Miten helppoa onkaan mitätöidä toisen ihmisen alemmuudentuntoja ja epätäydellisyyden kokemuksia. Mitätöinti vain vahvistaa, ei poista, olemassa olevaa tietoisuutta omasta puutteellisuudesta muihin verrattuna. 

Mitä terhakkaammin vakuutamme ihmiselle, että hän kelpaa omana itsenään, sitä vankemmin hän uskoo, että hänen epätäydellisyytensä on muillekin yhtä näkyvä, kuin hänelle itselleen.

Ihminen etsii todisteita, puolustusasianajajaa, joka voittaa täydellisyyden ja epätäydellisyyden välisessä oikeudenkäynnissä syyttäjän kasaaman, laajempaakin laajemman, painavan ja langettavan todistusaineiston. 


Ovatpa toisen ihmisen haavat mielestämme kuinka vähäpätöisiä tahansa, jopa näkymättömiä tai mielikuvituksen tuotetta, ne ovat olemassa olevia ja tosia ihmiselle, joka raahaa niitä mukanaan kuin kivirekeä, päivästä päivään, ihmisestä toiseen. 

Kivireen paino ei kevene sillä, että heilautamme väheksyvästi kättämme ja toteamme "Eihän tuo nyt mitään ole, ajattele niitä, joilta puuttuvat raajat kokonaan..." Niinpä, tällä alemmuudentunnon Kääkkä päässä kasvaa suorastaan suhteettomiin mittasuhteisiin. Mielessä pyörii, että lohdutuksena toinen vertaa ongelmaa jalattomuuteen ja kädettömyyteen, ongelman siis täytyy olla todella paha...

Hyväntahtoisella ja hyväksi tarkoitetulla mitätöinnillä on aivan päinvastainen vaikutus, se lisää entisestään epätäydellisyyden kivireen taakkaa.


Itsetunnon Kääkät saavat alkunsa pienistä huomioista, itsen vertailuista muihin, sanoista, jotka joku lausuu puolihuolimattomasti ja joita ei välttämättä ole kohdistettu kehenkään. 

Ihmisen on aina helpompi uskoa itsestään kielteisiä asioita, kuin niitä myönteisiä sanoja, joita elämän varrella ihmiset lausuvat toisistaan. Kielteiset sanat ovat tosia ja myönteiset lipevää imartelua, jolla joku haluaa hyötyä minusta jollakin tavalla. Näinhän ihminen sen kääntää päässään, vaikka käännös ei totta olisikaan.


Olen antanut näille itsetunnon murentajille lempinimen "Kääkkä", sekä muodon, joka löytyy tämän kirjoituksen ensimmäisestä kuvasta. Alempi kuva olkoot miespuolinen vastine Kääkälle, nimi on sama sukupuolesta riippumatta.

Kääkkä on ollut usein puheenaiheena keskusteluissa, joita olen ystävieni kanssa käynyt. On tavallaan helpottavaa, mutta kuitenkin surullista havaita, että jokaisella asuu päässään ikioma Kääkkä tai pari

Toisaalta taas Kääkkien heittäminen tiskiin, muiden tarkasteltavaksi, on tuonut yllättäviä havaintoja omasta yksisilmäisyydestä, kyvyttömyydestä asettaa Kääkkä oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän vuoksi elämämme vapaamatkustajat, Kääkät, ovat saaneet suhteettoman vallan päissämme.


Kääkän kutistaa ja tappaa parhaiten sillä, kun siitä voi keskustella luottamuksellisessa seurassa, jolloin on mahdollista uskoa siihen, että omassa päässä kehittynyt uskomus Kääkän suuruudesta osoittautuukin toisten silmissä mitättömäksi rusinaksi pakkauksen pohjalla.

Luottamus on se sana, joka mahdollistaa Kääkän julkituomisen. Mitä on Kääkkä ilman salaista onkaloa, jossa se lymyilee ja tekee tihutöitään elämässämme, nakertaen hampaat narskuen itsetuntoamme, ei niin mitään. Kääkkä on se pahin painajainen, joka saa meidät pelkäämään hylätyksi tulemista, mitätöintiä ihmisenä ja naurunalaiseksi joutumista.


Kaikki me kannamme mukanamme menneisyyden aaveita ja tulevaisuuden zombeja, mikäli emme tavalla tai toisella häädä niitä mielestämme. Ihmisen itsetunto on kuin hauras lasimalja, joka rikkoutuu herkästi palasiksi.  Itsetunnon uudelleen ehjäksi rakentaminen on elämänpituinen matka itseen, palasten yhteen sovittelua, uusien palasten löytämistä ja vanhojen kadottamista. 

Jostain näistä, uusien ja vanhojen palasten yhteen sovittamisen kokonaisuudesta, rakentuu uusi itsetunto, joka joko pysyy hyvin kasassa tai romahtaa uudelleen uusien törmäysten vaikutuksesta.


Kaikilla meillä asustelee pieni Kääkkä päässä, joka estää meitä elämästä täydesti, jarruttaa menoamme silloin, kun pitäisi painella täyttä vauhtia eteenpäin. Mitä suuremman vallan Kääkälle annamme, sitä enemmän se syö itsetuntoamme.

Kääkkä ei pidä naurusta ja/tai mitätöinnistä ja ne ovat ne aseet, joilla Kääkän saa kutistettua kuivatun rusinan kokoiseksi, kunnes se kuivuu pölyksi ja lakkaa kuiskuttelemasta korviimme itsetunnon valheita...

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Narsisseista sielunsyöjiin....

Varmaan jokaisella on ympärillään yksi tai useampi ihminen, jonka soittaessa ensimmäiseksi suusta pääsee varomaton "Voi ei!".

Nämä ihmiset aloittavat puhelun aina ryöpyllä, jossa pariin minuuttiin on mahdutettu liikkeessä saatu huono palvelu, naapureiden laiskottelu puutarhatöissä ja lopuksi maailman talouden tilanne yksipuoliselta kannalta kevyesti, mutta piikikkään ivallisesti ryyditettynä.


Näiden ihmisten puheluihin vastaa vain ja ainoastaan silloin, jos itsellä kaikki asiat ovat kunnossa, on aikaa ja kärsivällisyyttä kuunnella velvollisuudentuntoisesti purkausta, jonka viesti on selkeä: minä haluan puhua ja paljon, minä haluan oksentaa koko maailman vääryydet ja ennen kaikkea kaikki minuun kohdistuneet vääryydet sinun niskaasi nyt ja heti.

Näitä ihmisiä kestää vain hetken aikaa ja vain tietyssä mielentilassa. Parasta on, jos samalla kykenee keskittymään johonkin toiseen asiaan ja samalla ynähdellä ns. kuulemisen ja kuuntelemisen merkiksi toisen suoltaessa sanaryöppyä kuulemattomaan korvaan. Nämä ihmiset eivät ole narsisteja, ei, he ovat energiansyöjiä ja jos heille antaa edes pientä valtaa omissa ajatuksissaan, he ovat sielunsyöjiä.


Näissä ihmisissä on se erikoisuus, että aina välillä he kykenevät normaaliin, jopa antoisaan keskusteluun, mutta puhelimen soidessa ei voi koskaan olla täysin varma siitä, millä mielellä soittaja on tänään.

Heillä on myös muutama hyvin erikoinen ja hämmentävä, jopa julman alistava tapa, jolla he haluavat korostaa omaa erinomaisuuttaan, asettaa kuuntelija itseään alemmalle tasolle ja siten korottaa itsensä kaikkien muiden yli. He ovat ihmisiä, joiden itseriittoisuus ja itserakkaus raivostuttaa heitä vähemmän tuntevia ja saavatpa he läheisensäkin välillä todella pirullisen raivon valtaan.


Nämä ihmiset ovat hämmentävän kateellisia ja mustasukkaisia toisen menneisyydestä, pahoistakin tapahtumista, sillä ne ovat merkkejä siitä, että ihminen on elänyt ja hänelle on tapahtunut monia erilaisia asioita elämässään, asioita joihin kaikkeen ja kaikkiin sekaantuva ystävämme ei ole pystynyt aikanaan vaikuttamaan.

Mitä tekee sielunsyöjä, hän mitätöi toisen menneisyyden kertomalla omasta menneisyydestään asioita, jotka eivät ole totta tai ne ovat suuresti muunneltuja. Sielunsyöjän on keinolla millä hyvänsä laitettava menneisyytensä paremmaksi, väritettävä se uskomattomaksi, joksi se todellisuudessa myöhemmin aina osoittautuukin.


Kun ihminen vahingossa, vielä kunnolla sielunsyöjää tuntematta, kertoo elämänsä ihmisistä, niin eikö sielunsyöjä tunne vieläkin enemmän ja tärkeämpiä ihmisiä, kaksin tai kolmin verroin enemmän, mieluimmin vielä julkistakin julkisempia eläimiä.

Toisen osaaminen, työ, taidot ja koulutukset menevät nekin samaa suoraa tietä arvottomien asioiden roskakoriin, sielunsyöjä tietää kaiken paremmin, osaa etevämmin eikä hän tarvitse oppia tai kokemusta hallitakseen kaiken muita paremmin.


Usein nämä ihmiset kohtelevat muita ihmisiä ylemmyydentuntoisesti, liikkeissä he ovat ensimmäisinä kiukuttelemassa huonosta palvelusta, mikäli jonon edessä ahkeroiva asiakaspalvelija ei ota häntä kaikkien muiden takaa ensimmäisenä palveltavaksi.

Ja varjele, mikä meteli syntyykään, mikäli tämä sielunsyöjä saa joskus huonoa palvelua, väärän vastauksen tai peräti hätävalheen tuskastuneen asiakaspalvelijan suusta. Silloin on Helvetti valloillaan, huudetaan oikeuskansleria apuun ja kiukutellaan koko rahan edestä.


Kuitenkin, surullista kyllä, nämä ihmiset ovat yksinäisimpiä kaikista ihmisistä. Heillä ei ole todellisia ystäviä, vain tuttavia, jotka kestävät heitä pieninä annoksina ja vähän kerrallaan. He karkottavat omalla käytöksellään ihmiset luotaan, vaikka heissä pohjimmiltaan olisi paljonkin mistä pitää. He itse eivät arvosta sitä, mitä muut heissä arvostaisivat, mikäli saisivat siihen tilaisuuden.

He ovat kuuroja ja sokeita toisten yrityksille jakaa aidosti asioita, toisen näkökulman etsimistä ja yritystä tarkastella asioita hänen, sielunsyöjän, elämänkokemuksen antamaa taustaa vasten.



Sielunsyöjä-paroilla on liian kiire kadehtia muiden elämää ja ihmisiä, löytääkseen itsestään sen, minkä vuoksi ihmiset ylipäätään jaksavat olla heidän lähellään. Ne ovat juuri niitä asioita, jotka muut havaitsevat, mutta joita sielunsyöjä itse halveksii itsessään tai ne eivät yksinkertaisesti riitä hänelle, jotta hän olisi jotakin jollekin.

Näille ihmisille tilanteet ovat joko päällä tai sitten on vain täydellinen hiljaisuus. He eivät halua sitä elämää, joka tapahtuu välimaastossa. Ilmeisesti he eivät kestä sitä, ettei heitä ehkä pidettäisi tavallisesta elämästä yläpuolella elävänä todellisena yksilönä. Heille elämä on toisten alitajuista alentamista ja oman itsen korkealle kipittämistä, silläkin uhalla, että heidän korkonsa sotkeutuisivat muiden vereen.


Toisin kuin narsistit, he ovat oppivaisia, mikäli heitä jaksaa kuunnella ja sanoa suoraan ne asiat, jotka ovat loukkaavia tai valhetta. He oppivat ja muistavat, mutta harvan kärsivällisyys riittää "kouluttamaan" aikuista ihmistä vähän kerrallaan.

Siinä missä narsisti manipuloi ja kieltäytyy arvostamasta muita, siinä sielunsyöjä taas lupaa auttaa, tehdä asioita, jotka ovat hänen tehtävissään, mutta joita hän ei koskaan toteuta. On muiden ongelma, jos asiat eivät etene kuten niiden tulisi edetä.


Jonain toisena hetkenä he taas ovat täyttä höyryä puskemassa eteenpäin, suunnittelemassa muidenkin puolesta asioita, jotka toiset haluavat toteuttaa yksin tai toisessa seurassa. He ovat yksinkertaisesti sokean välinpitämättömiä muita ihmisiä kohtaan.

He ovat tämän maailman yksinäisiä, ikuisia lapsia, joista välittäminen olisi äärettömän helppoa, jos he olisivat aidosti sitä, mitä he todellisuudessa sisimmältään ovat. On sääli ja arvoitus miksi ne ihmiset, joilla on kaikki hyvän elämän avaimet käsissään, halveksivat niitä ja haluavat kaikkien muiden avaimet, mitä kiiltävämmät, sen paremmat.


He eivät huomaa, miten muut lopulta lakkaavat kertomasta heille elämästään, jaa tapahtuneita heidän kanssaan, etsi molemminpuolista hyväksyntää ja lohduta toisen epäonnistuessa. Lopulta he puhuvat yksin korville, jotka eivät jaksa enää kuunnella vain heitä ja heidän asioitaan, ilman vastavuoroisuuden periaatetta. He jäävät taustalle, ääninä puheluun, johon yhä harvemmin vastataan.

Kun puhelimen näytölle ilmestyy taas kerran tuttu nimi, painan hiljennä-näppäintä ja jatkan oman elämäni elämistä rauhassa...



Kaikesta huolimatta, nämä elämän pienet sielunsyöjät ovat omalla mahdottomalla tavallaan kuitenkin tärkeitä ihmisiä, heidän rakastamisessaan vain tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siitä, että he eivät pohjimmiltaan ole sitä, mitä he vaikuttavat ulkopuolisen silmin olevan. He vain ovat niin eksyksissä itsestään, että mikä tahansa muu olotila on parempi kuin tyhjyyden löytyminen sisimmässä.

Hetkinen, jotain unohtui, mihin jäivät narsissit? Siellä ne retkottavat kellastuneena sielunsyöjän puutarhapenkissä, sillä hänellä on enemmän aikaa tarkkailla naapureiden kukkapenkkejä kuin aikaa keskittyä omien istutustensa hoitoon...