BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Pieni hetki elämässä...

Takanamme kuului möreä ääni, vuosien viinanjuonnin ja sätkän polton tuloksena  syntynyt, hyvin tunnistettava ja tiettyyn kansanosaan liittyvä ääni. Ääni puhui hiljaa ja kuulimme ensin sanat, kunnes käännyimme katsomaan keskustelua käyvää mieskaksikkoa.

Desktop Nexus


"Mennään sit kahville, jookos? Ja tuutkin sit selvin päin, muistatkos, selvin päin. Mennään huomenna juomaan kahvia." Toinen, epäselvempi ja sanoissaan sotkeutuva ääni yritti vastata: "Joo joo, kahville, joo."

Miehet heiluivat kuin variksenpelättimet tuulessa, mutta näiden heppujen kohdalla epäsiisti vaatetus ei aiheuttanut epämiellyttäviä tuntemuksia. Kengät lintassa, toisella lenkkareiden nauhat matelivat kohti aukion kivetystä ja jossain vaiheessa, mitä ilmeisimmin,  kenkiin kompastuminen olisi edessä.



Molempien housut olivat suloisesti syltyssä, liian isot ja ehdottomasti liian pitkät lahkeet, yksivärisiä housuja oli kuvioitu erilaisilla läiskillä, joiden alkuperää oli vaikea tunnistaa, yli huulten noruneiden juomien juovat viiruttiva oman lisänsä housujen kuviomaailmaan.

Molemmilla repaleiset ja virttyneet villapaidat pilkottivat jo parhaimmat päivänsä nähneiden tuulipusakoiden alta, ja pusakoista olivat kaikki, niihin aikoinaan ommellut napit lennelleet maailman tuuliin. Siitä huolimatta heiluvat heput olivat sillä hetkellä inhimillisyyden upeimmat edustajat, varsinkin toinen, kaveriaan auttava ja hänestä huolta pitävä ihminen.



Miehet hoippuivat hetken paikallaan, toinen heppu tarttui toisen hepun kyynärtaipeeseen ja vähemmän hoippuvana auttoi kaveriaan pysymään pystyssä. Ote oli melkeinpä hellä, ja samalla tämä selvästi selvempi ystävyksistä askelsi turvallisemmalle kamaralle, jotta tuettava ystävä ei kompastuisi maassa lojuviin roskiin. Kaveristaan huolta pitävän miehen ilme oli kerrassaan kaunis.



Se oli toisesta ihmisesta välittävän ihmisen ilme, lisänä kaveriaan tukevan ihmisistä ihmisimmän ruumiinkieli. Välittämisen kauneutta, hetki elämässä, jolloin ulkopuoliselle avautui näkymä maailmaan, jossa ihminen voi vielä olla ihminen toiselle ihmiselle. Ja ennen kaikkea se ilme, se oli puhtaasta toisen välittämisestä alastoman kaunis, jopa hellä.




Katsellessani noita toisissaan kiinni heiluvia miehiä, mielessäni käväisi, että molemmat heistä ovat jonkun äidin ja isän lapsia, molemmat heistä saattavat olla jonkun lapsen isä...

6 kommenttia:

Eko kirjoitti...

Äitin-Kultut'han ne siinä - Äitienpäivän tunnelmisa.
Häätyy kyllä sanua ja ihhailla niitä äitejä jotka ovat viehnet isoja'ki pesuhheita maailmasa ethen-päin.
Koskhan ei ole ollut varmuutta pesuhheen tulevaisuuesta.
Äidit ovat jaksanheet ja jaksanheet...
Useasti edes kiitos on jäänyt saamatta...!
Tullee vain miehlen kysymys - muuttuukhan tämä asia koskhan - mitalit ehkä sitä hieman 'lievittävät'...?

Ari kirjoitti...

Elon polulla on monta haaraa yksikin harhaskel voi muuttaa kaiken, mutta ihmillisyys säilyy.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Eko!
Siinä se, Äitienpäivän aattona veijarit olivat liikenteessä. Pojat saattoivat olla "normaalissa" elämässään vaikka mitä ja tenutella 24 h vuorokaudessa sillan alla. Se tilanne vain oli niin uskomattoman hieno. En lähtenyt analysoimaan heppujen jokapäiväistä elämää, ohikiitävä hetki oli se, jonka rekisteröin.:)

Hei Ari!
Näinhän se on, ei kukaan kykene etukäteen tietämään valintojensa seurauksia tai askeltensa suoraa linjaa. Minuun vaikutti se vilpitön toisesta huolehtiminen ja sanojen nurinkurisuus tilanteeseen nähden. Pojat olivat tosissaan ja siksi ponihäntä pomppasi taas kattoon päin.:)

Tuitsuli kirjoitti...

Ihanaa tuo huomiointisi.:)

Mutta aloin oikeastaan kirjoittaa siitä, että itsekin nuoruudesta jäänyt mieleen erään hämäräperäisen, alkoholisoituneen ystäväni vilpitön huolehtiminen minusta yhdessa elämäni vaikeimmista hetkistä. Ei ihmistä ole karvoihin katsominen. Rakkautta läytyy heikoimmankin sisältä, ja ehkä sieltä juuri.

Laventeli kirjoitti...

Tuitsulin kanssa samaa mieltä, ei ihmistä ole karvoihin katsomista.
Jonkun lapsia ja jonkun isiä kenties, elämä heittelee kummasti meitä elon tiellä. Hyvä kirjoitus.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Tässä Laventelin s-postista kaivettu, Bloggerin sfääreihin kuljettama kommentti:

Tuitsulin kanssa samaa mieltä, ei ihmistä ole karvoihin katsomista.
Jonkun lapsia ja jonkun isiä kenties, elämä heittelee kummasti meitä elon tiellä. Hyvä kirjoitus.

Hei Tuitsuli!
Kiitos, kiitos. Itse olen saanut aina hyvää kohtelua näiltä maailman unohtamilta ja maailmaa paenneilta ihmisiltä. Heillä kaikilla on tarina sisällään, eikä tarinan arvo ole kiinni siitä, minkä arvoinen ihminen on rahassa tai arvossa, jokaisen tarina on tärkeä...:)

Hei Laventeli!
Siis sähköpostista kannoin sinut takaisin. Bloggerin porssas kun otti ja hävitti kommenttisi, pahus.

Totta kirjoitat, kenenkään huominen ei tosiaan ole 100 %:sti varmistettu. >Kuka tahansa voi olla huomisen putoaja, ehkä myös nousija. Oman itsetunnon nostattaminen heikommassa asemassa olevan kustannuksella on egoismin huippua. Onneksi suuri osa ihmisistä kuitenkin on ihmisiä, joilla ei ole tarvetta käyttää toista ihmistä astinlautanaan oman egonsa syövereihin.:)