BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 31. toukokuuta 2011

Pitsit suloisesti sekaisin...

On olemassa sellainen hullu sanonta kuin "Tekevälle sattuu ja tapahtuu". Olen usein miettinyt ankarasti, mitä tuolla sanonnalla todella halutaan sanoa. Sitäkö, että kun teet vähemmän, sattuu vähemmän vai sitäkö, että mitä enemmän teet, sitä enemmän sattuu. Mitä jos ei tee yhtään mitään, lahoaa vain paikalleen? Kyllä silloinkin jotain tapahtuu, täytyy tapahtua, ainakin lahoaminen.

Pahus, kuulun tuohon enemmän tekijöiden joukkoon, enkä tunnu koskaan oppivan sitä, että elämän kulkupeleissä on olemassa myös jarrut ja niitä kai olisi tarkoitus joskus käyttääkin. Olen yhden polkimen nainen ja se poljin on kaasupoljin.


Voi hyvä tavaton sentään, ei ole päivää ettei jotain tapahtuisi, tilaisuuksia, joissa jarrupolkimen käytön opettelu olisi ollut poikaa. Otsa lytyssä ja ruvella opettelen tätä näytelmää nimeltä elämä. Oman näytelmäni nimenä taitaa olla "Tunarin oppivuodet", itse asiassa olen aivan varma tuosta näytelmän nimestä, pahus.

Alla olevat pari tarinaa toimivat todistusaineistona siitä, että olen vaaraksi muille koheltaessani pöpelikössä mitä kummallisempiin aikoihin ja mitä kummallisemmissa paikoissa.


Muutama ilta sitten pötköttelin rähmälläni mustan jätesäkin päällä ja tarkensin juuri tuulenkaatoon, kun kuulin taustalta juoksuaskelten töminää, aluskasvillisuus vain rapisi enkä ehtinyt reagoimaan mitenkään, kun jo tajusin, että joku hyppelehti ylitseni.

Pöpelikössä norsun lailla tömähdellyt ylitsehyppelehtijä sai juuri ennen notkahtamistaan kiinni puunrungosta ja jäi heilumaan sen varaan epävarman näköisenä, kauhistunut ilme hikisillä kasvoillaan. Olin salamannopeasti ehtinyt pyörähtää selälleni ja siinä me kaksi hämmästynyttä metsäläistä tuijottelimme toisiamme.


Meillä molemmilla oli ilmeisesti ollut sama typerä ajatus päissämme, että eihän tässä pusikossa muita voi olla, joten aivan sama makoileeko jätesäkin päällä vai koikkelehtiiko kuin kevätkiimainen rusakko pitkin maita ja mantuja.

Koikkelehtijan ääni ei ollut vielä toipunut shokista, kun hän kyseli huolestuneena, että onhan kaikki kunnossa, vai tarvitsenko jonkinlaista apua. Sama ajatus pyöri päässäni, tosin huolestumiseni koski kyselijää, sillä puunrungossa roikkuva juoksijanrääpäle oli kasvoiltaan valkoinen kuin lakana ja äänikin oli hengästyksestä melko tärisevä ja ehkä astetta normaalia kimeämpi.


Oli siinä hetki aikaa vaihtaa ajatuksia, kun kumpikin toipui samalla yllättävän tapaamisen järkytyksestä. Ne, joille kamera on kasvanut kiinni käsiin, ymmärtävät hyvin tilanteen, sillä löytääkseen kunnon kuvakulmia ja päästäkseen lähelle kohdetta, kameran kanssa on vain ryömittävä vaikka myyränkoloon.

Myönnän, ei ehkä ole tavanomaista löytää mahallaan pötkötteleviä naikkosia iltakosteassa metsässä, mutta enpä ole minäkään ennen tullut ajatelleeksi, että pöpelikköjuoksijat eivät paljoa koipiinsa katsele nelistäessään hiki hatussa pöheikössä.


No, opinpa ainakin sen, että seuraavalla kerralla mättähällä makoillessani pystytän varoitusmerkit ympärilleni, tai sitten en...


Erään toisen kerran ryömin taas maassa ja olin pysähtynyt hetkeksi tutkailemaan pieneliöstön elämää urbaanimetsässä, kun kuulin taustalta jonkun henkäisevän pelästyneenä "Voihan p..kele, tuolla taitaa olla ruumis!". Hätkähdin ja pyörittelin päätäni tarkistaakseni, etten pötkötellyt jonkun pahasti hajonneen raadon vieressä.

Raatobongarit saivat melkoisen nikottelukohtauksen huomatessaan, että pyrstö pystyssä pötköttelevä ruumis osoittautui melkoisen eläväiseksi tapaukseksi. Siinä taas sain olla selittelemässä, että olin hyvin elossa oleva pieneliöstön tutkailija. Olikohan bongareille isokin pettymys se, että raato ei ollutkaan raato, vaan naispuolinen henkilö vakavalla asialla, luontoa tutkimassa? Hmm...


Jälkeenpäin mietiskelin sitä, että Suomessa on jo vuosikausia näytetty jenkkileffoja, joissa nirhataan ihmisiä mennen tullen, eikä nirhotuista käsittääkseni yksikään ole pyrstö pystyssä, leuka maassa ja kädet soheltamassa kameran kimpussa.


Olin reippaasti alle parikymppinen, kun huomasin itsessäni tämän soheltajapiirteen ja opin nopeasti sen, että mikäli en halunnut kulkea koko elämääni häpeästä punajuuren värisenä, oli pakko olla ottamatta itseään liian vakavasti ihmisten keskellä. Niin söpö kuin punasteleva tyttölapsi onkin, ei jatkuva häpeänpuna pue ketään.

Olen se tapaus, joka pöydästä noustessaan joko vetää pöytäliinaa mukanaan tai ainakin saa astiat kaatuilemaan ja siirtymään paikaltaan, tuoleista puhumattakaan. Joko asian kanssa tulee toimeen tai sitten häpeää koko elämänsä. Ihmiset nyt vain ovat niin erilaisia, tämä on minun selitykseni, mikähän mahtaa olla muiden selitys omiin mokiinsa?


Ja totta totisesti, pitsini ovat todella suloisesti sekaisin, jos kohta ovatko pitsiä nähneetkään, eivätkä ole, mikäli ovat omia yritelmiäni joskus kauan aikaa sitten...

perjantai 27. toukokuuta 2011

Mielen suljetut huoneet...

Mihin me menemme, kun ihmiset ovat läheltämme poistuneet? Onko oma itse tarpeeksi, vai tarvitsemmeko muita lähelle, tunteaksemme olevamme oma itsemme, löytääksemme toisten avulla sen, jonka olemme kadottaneet tai jota ei ole koskaan ollutkaan?  

Luommeko toisten avulla itsestämme näytelmiä, joiden juoni ja vuorosanat vaihtuvat ihmisten mukaan, ja joiden lavasteet kulkevat sisällämme kuin virtuaalitodellisuudesta irronnut sisäinen pahka, josta emme pääse eroon?  

TopGIF

Olemme kuin talo, jonka eri huoneissa ja saleissa elämämme on näytteillä, paljaana ja joskus jopa itsellemme vieraana. Olemme mielen muukalaisia, opastetulla kierroksella elämämme talossa, löytääksemme polut minuutemme hiljaisuuteen, mielen salattuihin huoneisiin, jotka haluamme ehkä unohtaa tai jättää taaksemme?

Vai olemmeko jättäneet lämpömme jäljet talomme seiniin, ovet avoinna kutsuttujen ihmisten tulla ja tutustua, luottaen siihen, että he vierailevat vain niissä huoneissa, jotka ovat avoinna, tarvitsematta lukita niitä huoneita, joissa säilytämme arvokkaimmat ja kipeimmät salaisuutemme? 

Airi Pung

Näiden päivien aikana olen usein vieraillut vieraissa taloissa, törmännyt lukittuihin oviin, jotka taloa hallinnoiva haluaa minun ehdottomasti avaavan. 

En ole aikaisemmin ajatellut, että ihmiselle luontainen syvimpien tuntojen varovainen näytteille asettaminen onkin yhtäkkiä muuttunut julkiseksi vaatimukseksi avata kaikkien talojen ovet selkosen selälleen, päästää vieraitakin vieraammat ihmiset tarkastelemaan elämän jokaista kilometripylvästä, arvioimaan tienviittoja ja tehtyjä valintoja.

Kuin katusoittaja, joka soittaessaan mahdollisimman nopeasti, peittää ammattitaitonsa, herättääkseen huomiota ja saadakseen säälikolikoita, ihmisen julkkinen minä on muuttunut mielen alastomuudeksi, jaettavaksi kaikilla foorumeilla, jotta ihminen olisi jotakin ja saadakseen tuntemattomilta arvostusta, jota hän ei välttämättä tarvitsisi.

Danielle Manfredini

Vierastan sitä ajatusta, että minun eri tilanteissa pitäisi kertoa enemmän ja enemmän itsestäni, ihmisille joita en entuudestaan tunne ja joista suurinta osaa en halua lähelleni. Kasvavat vaatimukset työminään tutustumisen varjolla tunkeutua yksityisen minän reviirille, saavat minut miettimään tämän näytelmän tarkoitusta. 

Sama näytelmä kaikkialla, eri estraadeilla, joissa lopulta kaikki ihmiset muistuttavat toisiaan, samoine alastomine mielineen, julkisine ajatuksineen, jotka nekin ovat kaikki samaa yhteistä tajunnanvirtaa, jolla ei ole päätä eikä häntää.

Kysyessäni yhä enenevässä määrin miksi, kun minulta kysytään yksityisyyteeni kuuluvista asioista, saan vastaukseksi melkeinpä poikkeuksetta "miksi ei"?

Danielle Manfredini

Keskustelut alkavat monessa tapauksessa toisen persoonaan, yksityiseen minään, kohdistuvalla kysymyksellä, jonka jälkeen päädytään kysymyksen esittäjän loputtomaan monologiin hänestä itsestään. Eikö kukaan enää pidä mitään itsellään, onko puhumisen pakko, julkinen itsensä oksentaminen kanssaihmisten päälle, kirjattu lakiin, jota kaikkien on noudatettava?

Hienotunteisuus ja toisen yksityisyyden kunnioittaminen niin työelämässä kuin yksityiselämän alueella ovat muuttuneet vaarallisiksi ja uhkaaviksi ominaisuuksiksi. Mikäli et ole valmis kertomaan kaikkea kaikille, salaat jotakin, ja olet siis vaaraksi muille ja heidän julkisille tarinoilleen.

Sielun ovi avoimena, mielen soitinten kielet kireällä, jouset syttyvät tuleen ja ihminen palaa kaikkien edessä, julkisesti, kaikkensa antaneena eikä sekään enää riitä. Tuhkasta kaivetaan salaisuuksien avaimia, tyhjiä huoneita, jotka täytetään kuvitelmilla.


TopGIF

Kenen, kuinka monen psyyke kestää tätä julkista itsensä paljastamista kaikkien edessä, kuinka kauan kestää ihmisen mureneminen julkisesta unohdetuksi? Onko yksityisyys muuttunut kirosanaksi ja vain jatkuva julkisuus ihmisen elämän tarkoitukseksi?

Olen mieluimmin kaikkeni harvalle ja vähääkin vähemmän kaikille...

tiistai 24. toukokuuta 2011

Salainen puutarha...

Tavallisesti hiiviskelen luonnossa aikaisin aamulla, useimmiten aamuyöstä, mutta nyt halusin kokea keväisen illan metsässä, poissa ihmisten läheltä ja vain nauttia hiljalleen syvenevästä rauhasta. Ilman kameraa en liiku missään ja valon pehmentyessä illan syliin, löysin suorastaan sielua hellästi hierovia kuvauskohteita, mutta myös kuvia vain sisäiselle muistikortille tallennettaviksi.

TopGif

Kaukana teistä ja asutuksesta on keskellä metsää villiintynyt puutarha, jossa luumupuut kukkivat ja kirsikkapuut odottivat hennot nuput raollaan. Täysin villiintyneet, osittain kuivuneet omenapuut eivät ole enää vuosiin kantaneet syötävää hedelmää, vain kirpeitä ja karheita, mutta kauniita omenoita. Muutamassa omenapuussa kuivahtanut ja katkeillut runko puski kevään vimmalla uusia oksia, joissa pehmeän karvan peittämät silmut kurottivat kohti valoa ja lämpöä.


Useita vuosia sitten löysin merkkejä vanhasta talon perustuksesta, mutta aikaa myöten sammal ja aluskasvillisuus ovat peittäneet sen, jonka aika on rapauttanut. Ryteikköiset vadelmapensaat ja osittain kuolleet viinimarjapensaat pilkistävät villiintymisestä humaltuneen aluskasvillisuuden lomasta, ja vähitellen metsä ottaa haltuunsa ihmisen jäljet, sen mitä oli ei enää kohta ole.


Tässä metsässä, näillä asumisen raunioilla, olen useasti nähnyt repolaisia, mutta tänä keväänä ei yksikään valkoinen hännänpää ole vilahtanut silmiini, ei, vaikka olen istuskellut liikkumatta paikallani pitkiäkin toveja.


Repolaisten katoaminen on mysteeri, mutta merkkejä siitä on ollut jo pidemmän aikaa. Rusakoita loikkii villisti ympäriinsä, notkuen rennon rauhallisesti pitkin pihoja ja aukeita. Vuosia poissa olleet fasaanit ovat ilmestyneet uudelleen ja odotettavissa on taas aamuöisiä rääkynöitä ja hassua tepastelua pihoilla.


Parisen vuotta sitten kettuja loikki hyvinkin lähellä ihmisasutuksia, suorastaan vaarallisen lähellä, ketuille. Monena aamuna, kävellessäni bussipysäkille, törmäsin melko kesyyn kettuun. Ilmeisesti joku oli antanut kapiselle punaturkille ruokaa ja kettu oli vaarallisen kesyyntynyt, liikkui lähellä ihmistä.


Useat koiraihmiset kertoivat ketun seuraavan heitä koiranulkoilutuslenkeillä ja pienempien koirien emännät ja isännät pitivät lemmikkinsä tiiviisti hihnoissa ja valjaissa. Kesykettu ja sen lajitoverit ovat kaikki kadonneet. Koituiko liika kesyyntyminen kettujen kohtaloksi, vai mikä lienee katoamisen syynä, tauti vai ansat, ihminen?


Saniaiset eivät olleet vielä levittäytyneet hedelmäpuiden alle upean vihreäksi matoksi, mutta sitkeä nokkonen puski vartta vauhdilla. Salainen puutarha oli uskomattoman kuvauksellinen, salaperäinen ja kaunis illan pehmenevässä valossa.


Tietääkseni kovinkaan moni ei ole paikasta tietoinen, keväällä luumu- ja kirsikkapuiden kukkiessa se on helppo löytää, mutta sen jälkeen paikka piiloutuu yhä sankkemmaksi kasvavan aluskasvillisuuden alle, metsän puiden varjoon ja unohduksen tuomaan näkymättömyyteen.


Se on ikioma salainen puutarhani, jossa olen usein luonut mielessäni kuvia paikan menneisyydestä, talosta, joka paikalla sijaitsi, siinä eläneistä ihmisistä ja siitä, miksi ihmiset lähtivät, aika jätti sen autioksi, rapautti raunioksi ja hävitti ihmisen jäljet.


Metsä oli vielä valkoisenaan valkovuokkoja, jotka olivat sulkeneet terälehtensä yön viileydeltä, painaneet kukintonsa alas nukkuakseen aamuun. Kielot leväyttelivät mättäillä runsaita lehtiään, joiden syvennyksissä tuhannet kielon kukinnot odottivat lyhyen aikaa kestävää kukkimistaan.


Tuomien raskas ja tunkeileva tuoksu makeutti ilman ja niiden kukinnot ojentuivat hurmioituneina runsaudestaan, pienten metsämansikoiden kilpaillessa huomiosta vaatimattoman kauniilla kukillaan.



Hämärä laskeutui salaiseen puutarhaan ja oli aika poistua, taas kerran, kuten niin useasti aiemmin. Siellä se odottaa yksinäistä kulkijaa, joka mielessään palauttaa sen menneisyyden, ihmiset ja rakennukset...

lauantai 21. toukokuuta 2011

Elävien kirjojen kirjasto...

Jos sananlaskuihin on uskomista, toista ihmistä voi lukea kuin avointa kirjaa. Itse en tuohon usko, sillä siinä vaiheessa, kun olen mennyt toisen ihmisen lukemisen ja tulkitsemisen puolelle, olen pyllähtänyt vauhdilla metsään. Ajatus siitä, että kaikki on luettavissa, mikään ei ole turvassa tai pysy yksityisenä salaisuutena, saa suorastaan kylmän väreet ryömimään ihollani.

Ihmiskunta on itse asiassa valtavan suuri elävien kirjojen kirjasto, jonka kaikki teokset ovat ensi kertaa vierailevalta suljetut. Kirjojen kannet eroavat toisistaan, sisällöltään jokainen teos kertoo eri tarinan, ihmisten lailla ne ovat joko avoimet tai suljetut, ehkä hetken raollaan, kunnes taas uudelleen sulkeutuvat, paeten mahdollista lukijaa.


On kirjoja, joiden kaikki sivut pysyvät tiukasti kiinni ja joiden avaamiseen ei riitä yksi ihmiselämä. On myös kirjoja, jotka retkottava aukeamat avoimina, kaikkien lukijoiden mukaan tungeksivina. Jokainen teos odottaa lukijaansa, toiset etualalla, toiset taakse piiloutuneina tai piilotettuina.

Kiinnostuneella lukijalla on valintansa mukaan joko tietty aika tutustua mahdollisimman moneen teokseen, tai viisaimmassa tapauksessa, kaikki maailman aika tutustua teokseen kerrallaan. Hätäisimmät valitsevat määräajan, kokeneemmat tai elämään rauhallisemmin suhtautuvat valitsevat elämän mittaisen ajan.



Jotkut haluavat omistautua, viettää koko elämänsä kiinnostavien kirjojen parissa, ymmärtämättä sitä, että tajutakseen teoksesta tai ylipäänsä elävistä kirjoista jotakin, lukijan on koettava myös itse elämä kokonaan ja täydesti. Jokainen elävä kirja edellyttää elettyä elämää, eletyn ymmärtämistä ja useisiin eläviin kirjoihin tutustumista, muussa tapauksessa sisältö jää ahkerasta lukemisesta huolimatta vieraaksi.

Jos käyttää aikansa tutkimalla upeita kansia, yrittämättä tutustua kirjaan, valiten kirjansa vain kannen perusteella, ottaa tietoisen riskin siitä, että teos voi olla liian vaikeaselkoinen tai pahimmassa tapauksessa, väärän sisältöinen. Tai se ainoa oikea kirja, jolla todella on merkitystä lukijalleen...


Jokaisen elävän kirjan kohdalla lukija tekee valintoja, tietämättään tai tajuamattaan vaaraa, joka tuntemattomaan elävään kirjaan sisältyy. On kirjoja, joiden nimi on kaikkien huulilla, jonka kaikki haluavat ja joita jonotetaan kuukausikaupalla. On myös kirjoja, joista kukaan ei ole kuullut sanaakaan, joita kukaan ei ole halunnut mukaansa, koskaan.

Kun lukija ensimmäisen kerran tarttuu elävään kirjaan, hän punnitsee mielessään sen arvoa, tunnustelee kansia herkillä sormillaan, avaa kirjan ja lukaisee sanan sieltä toisen täältä. Mikäli sanat vaikuttavat kiinnostavilta, lukija saattaa ottaa kirjan mukaansa, lähempää tutustumista varten, kenties lukee sen kokonaan.


Elävä kirja, toisin kuin paperinen sisaruksensa, on tarkoitettu kestämään koko elämän, muiston kantaessa vielä kauas kuoleman taakse.

"Memento te mortalem esse" eli "muista olevasi kuolevainen", suuri osa muistaa varmasti sanonnan lyhyemmän version "Memento mori" eli "muista kuolevasi".

Entisajan ihmiset elivät lähempänä kuolemaa, elämän kuluvat päivät eivät olleet itsestään selviä, eivätkä niin ikään ihmiset lähellä tai kaukana. Kuoleman läheisyys, sen tajuaminen, että kaikki voi päättyä hetkessä, nostaa elävän kirjan arvoa.


Elämme aikaa, jolloin kuolema tunkeutuu jokaisen olohuoneeseen, jossa kuolema voitetaan taikavoimilla tai ihmepelastumisilla, Kuolemasta on tullut aikamme sankari, joka toimii hyväksemme ja puolellamme. Luulemme tuntevamme Kuoleman paremmin kuin ystävämme. Illuusioiden maailmassa ihminen selättää Kuoleman, todellisessa elämässä Kuolema vain nauraa kuolevaisten typeryydelle.

Kun elävän kirjan tiimalasissa hiekka on valunut pohjaan, kirjan arvo nousee arvoon arvaamattomaan. Tiimalasin hiekan liike lepää pysähtyneisyyden ajassa, hiekka on lopullisesti, viimeisen kerran valunut loppuun ja kirja jää avoimeksi siihen kohtaan, johon sanat päättyvät. Kirjan loppusivut ovat tyhjät ja ne edustavat sitä tarinaa, joka olisi vielä voinut olla, ennen kuoleman väliin tuloa.


Elävien kirjojen kiertokulku on mielenkiintoinen, tuhlailevan antelias sille, joka haluaa pysyähtyä kirjakojujen äärelle. Osa elävistä kirjoista päätyy lukijoidensa kirjahyllyihin, otettavaksi esille kun lukija niin haluaa, jotkin elävistä kirjoista taas ovat osa lukijansa jokapäiväistä elämää, kulkevat aina mukana tai odottavat yöpöydällä päivän elämästä rauhoittuvaa ihmistä, jolla on vielä väsyneenäkin aikaa paneutua elävän kirjan maailmaan.

Osa elävistä kirjoista paiskataan sivuun, tungetaan kirpputorien pöytiä koristamaan ja jos hyvin käy, ne jatkavat matkaansa uuden lukijan luo. Osa ei käy kaupaksi kirpputorillakaan ja niin ne päätyvät elävien kirjojen kaatopaikalle, jossa maailma ne murskaa lopullisesti.


Jotkut elävät kirjat merkitsevät lukijoilleen vielä luettuinakin niin paljon, että he haluavat jakaa kokemuksensa kirjan parissa toisten lukijoiden kanssa ja niinpä elävä kirja-kiertolainen jatkaa matkaansa lukijansa lähipiirin tutustuttavien kirjojen pinoon. Jotkut, jo matkassa rähjääntynet elävät kirjat löytävät tiensä antikvariaattiin tai elävien kirjojen odotushuoneeseen, divariin.

Pahinta, jonka voi elävälle kirjalle tehdä, on unohtaa se kokonaan. Joskus myöhemmin, ehkä vuosien kuluttua sen voi huomata avautuvan tyhjien sivujen kohdalta, jolloin sen sisältämä tarina jää ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi.

Keskeneräiset tarinat tuottavat kipeimmät lukukokemukset, mutta ne voivat olla nautinto silloin, kun lukija on vaivautunut tutustumaan kirjan alkusivujen tarinaan, antanut kirjan tulla osaksi elämäänsä, nauttinut elävän kirjan sisällöstä ja pitää sitä lähellään.

Minulla oli kirja, joka kulki mukanani hyvin pitkän aikaa ja jonka jossain vaiheessa laskin pois käsistäni, odottamaan parempaa hetkeä lukemiseen. Siihen kirjaan ei kirjoiteta enää yhtään sanaa, tarina ei jatku, se jäi kesken. Voin lukea tarinaa alkusivuista tähän päivään, en yhtään pidemmälle. Sen kirjan jättämää rumaa viiltoa sydämessäni kannan mukanani päivieni loppuun asti.


Todennäköisesti aikanaan meidän kaikkien tarina päättyy tyhjiin sivuihin, sillä maailman elävien kirjojen kirjastosta ei vielä tänäkään päivänä ole löydetty yhtään kokonaista ja eheää tarinaa, teosta jonka kaikki sivut ovat täyteen kirjoitetut...


Jokainen kirja, suurin osa sivuista täyteen kirjoitettuina tai kirjoittamatomine sivuineen, on äärettömän tärkeä. Niissä odottaa löytämistään ainutlaatuinen tarina, jota ei voi muualta löytää tai lukea. Maailman surullisin näky on teos, joka ei kelpaa kenellekään, johon kukaan ei halua tutustua, jota kukaan ei halua lukea...

tiistai 17. toukokuuta 2011

Luonto kulkee lävitseni...

Jokaisella vuorokaudenajalla on oma tuoksunsa, joka vaihtelee vuodenaikojen ja sään mukaan. Kuin huomaamattaan, alitajunta rekisteröi ympäristöä, antaen jokaiselle aistille pääosan vuorollaan, jolloin ne ovat ajassa valtiaita, hetken aikaa.


Aamun tuoksu on kirkas kimara, jossa voi aistia eri kerroksia. Tuoksut voi tunnistaa jo kaukaa ja ne kulkeutuvat nopeasti havaittavina ryöpsähdyksinä. Siinä, missä päivällä on mentävä liki, saadakseen kokemuksen puun tai pensaan ominaistuoksusta, sen aamu tuo lähelle jo kaukaa. Aamu on yhdistelmä tuntoa ja tuoksua.

Päivän tuoksu on kuiva, sammunut ja tumma, herkät tuoksut haihduttava kokemus, jonka auringon kuumuus häivyttää pois. Päivän tuoksumaailma siirtyy takaa-alalle, jotta valon värjäämä luonto voi jäädä kuviksi silmien verkkokalvolle.



Illan tuoksu on kevyt ja puolikuiva, viileä häivähdys päivästä, yhdistelmä päivää ja yötä. Tuoksussa on viivyttelevä ydin, jossa kaikki aistit avoimena kulkeva kokija voi tunnistaa tuoksujen eri vaiheet, jotka syvenevät yötä kohden.  Illan tuoksut hivelevät makuaistia, kielen kärjellä kirpeänä lupaus lähestyvästä nautinnosta.

Yön tuoksu on täyteläinen, hivenen raskas ja hitaasti hiipivä muukalainen, joka yön edetessä vähitellen selkenee ja jäsentyy tiettyjen tuoksujen eriääniseksi esitykseksi. Yö yhdistää aistit, jolloin niistä jokainen tukee toinen toistaan ihmisen pimeällä matkalla pelottavassa tuntemattomuudessa, yön maailmassa, jossa pelkojen muuttuminen todeksi on yksi mahdollisuus. Yön maailma tarkentuu tuoksujen ja äänien tasolle.



Sateen jälkeinen tuoksumaailma suorastaan hivelee kaikkia aisteja, kuulas kirpeys iholla saa ihokarvat nousemaan terhakkaasti pystyyn, tunnustelemaan viileyden aaltoina kulkevia värähtelyjä luonnossa. Tuoksumaailma on täynnä täydellisyyteen asti hiottuja eri sävyjä, terävöityneinä ja äärettömän puhtaina, jopa epämiellyttävät tuoksut antavat oman säväyksensä pohjatuoksuihin.

Luonnon äänet kulkevat puhtaassa ilmassa selkeinä aaltoina, joissa äänten perussävyt ovat kerrankin kuultavissa aitoina sävelkulkuina. Lintujen kuulaat äänet tavoittavat tajunnan selkeinä, tunnistettavina lurituksenpätkinä, joissa myös vaatimattomimman laulajan tunnusmelodia löytää oman, toisiin ääniin täydellisen lisänsä tuovan sävelen.



Miten nautinnollista on vain istua paikallaan, kuhmuraisella kivellä, keskittyen aistimaailman ytimeen, olla onnellinen siitä, että on olemassa, tällä hetkellä ja tässä paikassa. Elämän ylellisyyttä on olla tässä hetkessä, yhtenä osana moninaisuutta, kuulua johonkin täydesti ja olla osa jotakin merkityksellistä. Luonto kulkee lävitseni ja olen tämän hetken keskellä, kaukana itsestäni.



Viime viikolla kadut ja tien pätkät olivat täytenään haapojen norkkoja, jotka matelivat ja pyörivät tuulessa kuin valtava karvaisten toukkien armeija. Harmaan ja tummanruskean väreissä ylvästelevät pulskat norkot yhdistyivät toisinaan pehmeän pörröiseksi karvalankamatoksi, jota kesäinen tuuli hiljalleen keinutteli.

Läheltä tarkasteltuina norkot olivat suorastaan hellyyttävän kauniita, ilmavan keveitä ja mielikuvitusta kutittelevia pötkylöitä, joille keksi monia eri käyttötarkoituksia ja uusia ilmenemismuotoja. Loogisin ja itse asiassa järkevin selitys norkoille oli se, että ne olivatkin kastematojen talviturkkeja, joista lierot olivat jo karanneet maanmöyhennystouhuihinsa ja jättäneet tyhjät karvatakit tuulen tuiverrettaviksi, syrjään heitettäviksi karvakasoiksi.



Ja mitä tekevät käpytikat, pienet olentonsa täynnä kesän kohinaa, koiraiden sekopäistä paukuttelua puissa ja naaraiden päänpyöritystä paukkeen keskellä. Paukuttelulla ja paukuttelulla on eronsa, hyvinkin suuri ero. Lähiympäristön pari koirasta on taas muistanut edellisiltä vuosilta, että katulamppujen peltisuojien paukuttelu kantautuu kauemmaksi ja antaa suorastaan machon mielikuvan pienistä ja pörröisistä tikanrääpäleistä.

Miten ihmeessä niin pienissä päissä voi olla niin hurjavauhtinen nokkapora? Päät täristen ne paukuttelevat peltiä, rytmikkään soolon kantautuessa satojen metrien päähän. Luulisi pienten päiden hajoavan tärinästä, sekoavan kolinasta ja sulkien tipahtelevan ääniaaltojen vaikutuksesta. Mutta ei, vuodesta toiseen ne löytävät samat katulamppujen peltikuvut, ensin yksi koirastikka ja sitten toinen yhtä kajahtanut tapaus.



Luonto on vaihtanut asunsa kesän väreihin, koivujen oksat hulmahtelevat tuulessa keveinä aaltoina ja oravat kirmailevat aivan kaistapäisinä puissa ja pihoilla. Mikä nautinto onkaan vaellella aamuöisillä rannoilla, tutkia kasvien nopeaa kasvua, kuunnella elämän ääniä ympärillä...

perjantai 13. toukokuuta 2011

Pahuksen Blogger*#*`!!##**!

Täytyypä todeta, että jouduin melkeinpä primitiivireaktion valtaan ja kouriin huomatessani, miten Bloggerin varmistukset, siivoukset ja töppäykset hävittivät iloisesti virnistellen ja kohteliaasti anteeksi pyydellen viimeisimmän tekstini bittiavaruuteen.

Ja Bloggerin perusteellisuudella ei pelkkä tekstin lähettäminen bittiavaruuden Bermudan kolmioon riittänyt, vaan pitipä mokoman syödä vielä kommentteja siinä sivussa jälkiruoaksi.



Tämä sattuma ja työtapaturma kuuluu siihen karuun todellisuuteen, jossa voidaan kylmästi vain todeta, että kuka hullu nyt uskoo ilmaisiin lounaisiin. 

Voi voi, tulipa taas todistettua sähköisen tiedonsiirron arvaamattomuus, servereillä lekottelevien tietojen katoavaisuus ja suurten tietomassojen yhtäaikasen käsittelyn aiheuttama yleinen pahoinvointi, jossa tehokkaiden lääkkeiden sivuvaikutuksena osa normaalista toiminnasta tuhoutuu.



Ja mitäpä tästä opinkaan? Olisi suorastaan runollisen kaunista todeta, että en niin yhtikäs mitään, mutta näinhän asian laita ei suinkaan ole. Opinpa ainakin sen, että tallennan kaikki tekstit offline-tilassa luettaviksi, jolloin ainakin ne ovat kirjoitettavissa uudelleen. Samoin opin sen, että kaikista teksteistä pitää olla erillinen varmuuskopio ja eri tallennusvälineellä.

Tosiaan, hullumminkin olisi voinut käydä ja kaipa tästä jotain pitäisi oppia, mene ja tiedä...*#!**##!

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Pieni hetki elämässä...

Takanamme kuului möreä ääni, vuosien viinanjuonnin ja sätkän polton tuloksena  syntynyt, hyvin tunnistettava ja tiettyyn kansanosaan liittyvä ääni. Ääni puhui hiljaa ja kuulimme ensin sanat, kunnes käännyimme katsomaan keskustelua käyvää mieskaksikkoa.

Desktop Nexus


"Mennään sit kahville, jookos? Ja tuutkin sit selvin päin, muistatkos, selvin päin. Mennään huomenna juomaan kahvia." Toinen, epäselvempi ja sanoissaan sotkeutuva ääni yritti vastata: "Joo joo, kahville, joo."

Miehet heiluivat kuin variksenpelättimet tuulessa, mutta näiden heppujen kohdalla epäsiisti vaatetus ei aiheuttanut epämiellyttäviä tuntemuksia. Kengät lintassa, toisella lenkkareiden nauhat matelivat kohti aukion kivetystä ja jossain vaiheessa, mitä ilmeisimmin,  kenkiin kompastuminen olisi edessä.



Molempien housut olivat suloisesti syltyssä, liian isot ja ehdottomasti liian pitkät lahkeet, yksivärisiä housuja oli kuvioitu erilaisilla läiskillä, joiden alkuperää oli vaikea tunnistaa, yli huulten noruneiden juomien juovat viiruttiva oman lisänsä housujen kuviomaailmaan.

Molemmilla repaleiset ja virttyneet villapaidat pilkottivat jo parhaimmat päivänsä nähneiden tuulipusakoiden alta, ja pusakoista olivat kaikki, niihin aikoinaan ommellut napit lennelleet maailman tuuliin. Siitä huolimatta heiluvat heput olivat sillä hetkellä inhimillisyyden upeimmat edustajat, varsinkin toinen, kaveriaan auttava ja hänestä huolta pitävä ihminen.



Miehet hoippuivat hetken paikallaan, toinen heppu tarttui toisen hepun kyynärtaipeeseen ja vähemmän hoippuvana auttoi kaveriaan pysymään pystyssä. Ote oli melkeinpä hellä, ja samalla tämä selvästi selvempi ystävyksistä askelsi turvallisemmalle kamaralle, jotta tuettava ystävä ei kompastuisi maassa lojuviin roskiin. Kaveristaan huolta pitävän miehen ilme oli kerrassaan kaunis.



Se oli toisesta ihmisesta välittävän ihmisen ilme, lisänä kaveriaan tukevan ihmisistä ihmisimmän ruumiinkieli. Välittämisen kauneutta, hetki elämässä, jolloin ulkopuoliselle avautui näkymä maailmaan, jossa ihminen voi vielä olla ihminen toiselle ihmiselle. Ja ennen kaikkea se ilme, se oli puhtaasta toisen välittämisestä alastoman kaunis, jopa hellä.




Katsellessani noita toisissaan kiinni heiluvia miehiä, mielessäni käväisi, että molemmat heistä ovat jonkun äidin ja isän lapsia, molemmat heistä saattavat olla jonkun lapsen isä...

lauantai 7. toukokuuta 2011

Pölypalleroiden kylpyhetki...

Valon ja lämmön vaikutuksesta kaikki kynnelle kykenevät ovat ryömineen piiloistaan esille. Ihmiset ja eläimet liikuskelevat hivenen pöllämystyneen näköisinä ihmetellen nopeaa muutosta luonnossa. Eläimet toipuvat nopeammin, ihmisiltä kestää sopeutuminen pitempään.


Kolme harmaalakkista ja ruskealieristä varpuskoirasta hyppelehti pölystä ja hiekasta harmaalla aukiokivetyksellä, ohimoonsa vaalealla vedetyn siveltimenvedon koristaman varpusnaaraan katsellessa tarkkana siipiveikkojen suorastaan kaistapäistä melskaamista ja koikkelehtimista hiekkakasojen päällä.

Koiraiden kuvut olivat pyöristyneinä suhteettoman suuriksi, toisin kuin kesällä ihmisotusten hiekkarannoilla, joissa taas sekä ihmiskoiraat että -naaraat vetelevät vatsojaan sisään ja tuskan hiki otsalla yrittävät pidätellä hengitystään, kunnes vaikutuksenteko-vaara on ohitse.



Koiraat pörhistelivät ja naaras yritti näytellä välinpitämätöntä. Kolme koirasta ja yksi naaras, sanoisinko, että mielenkiintoinen kosiskelutilanne totta tosiaan.

Mitä enemmän koiraat melskasivat, sitä välinpitämättömämmältä naaras näytti, tosin jos sama suhteutettaisiin ihmiskoiraisiin ja naaraisiin, niin kuka hullukaan sitä menoa ja melskettä katselisi. Kyllä jäisivät koiraat kolmistaan keskustelemaan poliisi-sedän tai -tädin kanssa mellakoinnista yleisellä paikalla ja varmasti jostain muustakin...



Kun siipiveikot olivat käyttäneet kaikki sillä hetkellä käytettävissä olevat temppunsa ja vaikutusta ei syntynyt, mätkähtivät varpusukkelit mahalleen pölyiseen maahan. Siinä meni vaivalla komiaksi pullistettu kupu, niinhän se lätistyi littanaksi kuin lätty. Ei ihan, mutta melkein kuin olisi kolme pörröistä lahnaa lojunut hiekkakasojen joukossa. Kyllästyneen näköinen naaras ei siipiään edes väräyttänyt ja niinpä varpuskoiraat päättivät pistää pystyyn kunnon floor show:n, josko naaras siitä tokenisi ja valitsisi edes jonkun.



Kuin sanattomasta sopimuksesta, nämä kolme veijaria pyöräyttivät itsensä selälleen, mahalleen ja taas selälleen sekä sitten mahalleen. Höyhenkasat pyörivät kuin vikkelät hyrrät ja pöly vain nousi tiheänä pilvenä ylöspäin. Ja taas sama pyöriskely uudelleen. Lopputulos oli suorastaan järkyttävän pöllämystyttävä. Kyllähän ihmistarkkailija sen tiesi, että linnuilla on tapana kylpeä myös hiekassa, mutta jotain harkintaa sentään paikan valinnassa...



Pöly- ja hiekkakylpynsä jälkeen nämä yritteliäät varpuskosiskelijat olivat yltä päältä harmaan pölyn peitossa, pienissä päissään harmaat höyhenet pystyssä kuin punkkari-kampaamon jäljiltä, eikä naaraasta ollut enää tietoakaan. Viisaana varpusneitokaisena se oli mitä ilmeisemmin lentänyt ihailemaan tarjokkaita siivompia koiraita, pyöritellen päätään pölypalleroiden tyhmyydelle.



Ei ole elämä helppoa varpusillakaan, varsinkaan näin keväällä, jolloin pitää nopeasti tehdä vaikutus ja saada varpusnaaras kiinnostuman yhteisistä pesänrakennuspuuhista...