BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 27. joulukuuta 2010

Joulupäivä lentokentällä...

Kävin joulupäivänä saattamassa hyvää ystävääni ja hänen perhettään lentokentällä. Se oli melkoisen mielenkiintoinen kokemus kaikessa sähläyksessään ja organisoinneissaan. Kenelläkään ei ole autoa käytössään ja niinpä meitä oli yht'äkkiä kolme työkaverusta toisiaan auttamassa, Joulupäivänä.

Sen verran tarkennuksena kerrottakoon, että vuosien mittaan meistä on tullut paljon enemmän kuin työkavereita, olemme muuttuneet läheisiksi ystäviksi, jotka tapaavat perheineen työn ulkopuolella.

Ystävyys punnittiin tässäkin tilanteessa, kun yksi työkaveri lähti hyvin kaukaiselle matkalle tapaamaan lähiomaisiaan, joita hän ei ole nähnyt yli 10 vuoteen. Lapset tapaisivat isän puolen sukulaiset ensimmäistä kertaa.

Olin lentokentällä saattamassa ja ottamassa talvivaatteet sekä -kengät säilöön, sillä matkanteko lämpimään on helpompaa ilman ylimääräistä kannettavaa. Paluupäivänä seison heitä taas vastassa mukanani samat talvivaatteet, jotka on helppo pukea päälle ennen Suomen pakkasiin syöksymistä.

Kolmas työtoveri hälyytettiin apuun, kun selvisi ettei julkinen liikenne ala ennen koneen lähtöä. Onneksi edes yhdellä meistä on auto, jonka käyttöä hän ei säästele, kun on kyseessä ystävien auttaminen.

Jäin miettimään mielessäni, miten helppoa asioiden hoitaminen on silloin, kun on ystäviä ja läheisiä, joilta pyytää apua ja sitä myös saa. Mitä tekevät ne ihmiset, joilta puuttuu läheinen turvaverkosto, entä ne ihmiset, jotka eivät uskalla pyytää apua?

Joulupäivänä lentoasema oli melko autio ja lähtöjä oli vain muutama. Ilma oli tulevasta lumisateesta raskas ja harmaa. Suomessa lentoliikenne kuitenkin toimii, toisin kuin muissa Euroopan maissa.

Useat ihmiset viettivät joulunsa eri lentokentillä, toiset hotelleissa ja B&B:ssa. Taatusti erilainen ja muistoihin jäävä joulu. Toisaalta, tavanomaisissa tilanteissa ei opi mitään uutta, erikoisissa tilanteissa sen sijaan tulee oppia roppa kaupalla. Samoin ihmisistä oppii uusia asioita, niistäkin, jotka luulee tuntevansa parhaiten...

lauantai 25. joulukuuta 2010

Jouluyö

Miten outo ja hämmentävän salaperäinen onkaan jouluyö. Ulkona ei liiku ketään, hangessa jalanjälkien painaumat, niin ihmisten kuin eläinten, kertovat etten ole yksin maailmassa.

Jouluvalot palavat ja loistavat kilpaa tummansinisellä taivaalla tuikkivien tähtien kanssa. Tämä on se joulu, jonka haluan muistaa, yksin suuressa maailmassa, valkeuden peittämä luonto ja yllä kaareutuva öinen taivas. Olen turvassa, ihmiset ovat poissa, sisällä kodeissaan nukkumassa.


Tämä yöllinen kauneus tekee pitkän matkan sydämestä sieluun, rakentaen muistijälkiä tulevien joulujen varalle. Tällä hetkellä, tämä yö on minun, ainoan valveilla olevan elävän olennon, joka taapertaa kylmän valkoisessa hangessa kamerajalustaa perässään raahaten, tuskan hiki otsalla noruen.

Ilma oli hetken aikaa tyyni, lämmennyt, kunnes kylmä tuuli puhalsi ja ajoi valosaasteen värjäämät pilvet tummansinisen tähtitaivaan peitoksi.

Sisälläni soi musiikki, jota olen usein kuunnellut Yeats:n maisemassa

 

Ensimmäinen kuva on Donegalista ja linna on O'Donnell Castle, lukuisten Irlanninmatkojeni kohde...

Sillä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa, mutta se on musiikkia mieleni maisemassa. Se kuuluu jouluun suomalaisessa luonnossa, keskellä ei mitään, yksin ja onnellisena.

Miten minä nautinkaan lumihangessa seisomisesta, onnellisena, typerä hymy huulilla, jouluyönä...

perjantai 24. joulukuuta 2010

Enya - And Winter Came

Unohduksien joulut...

Voin sanoa muistavani vain muutaman joulun elämässäni, muut olen aktiivisesti unohtanut. Minulle joulu merkitsi tonttupipoista virtahepoa olohuoneessa, enkä erityisemmin pidä virtahevoista. Se kuuluisa lasinen lapsuus, mutta kenelläpä sitä ei olisi ollut.

Kyse ei ollut rakkauden puutteesta, halusta tehdä lapselle joulu. Näin jälkeenpäin ajateltuna kyse oli ehkä siitä, että tonttupipoisella virtahevolla oli niin paljon tuskaa sisällään, että hänen oli hukutettava itsensä mihin tahansa, voidakseen unohtaa tuskan alkuperän.

Ne jokajouluiset putelit ja lekkerit, niiden virta oli ehtymätön ja niitä tuotiin vielä jouluaattonakin. Ne varmistivat jokaisena jouluna esitettävän joulunäytelmän, joissa alkunäytöksen aikana lavalla esiintyi lämminhenkinen ja onnellinen perhe, loppunäytöksessä isä ajoi äidin ja lapset talvipakkaseen. Melko monta jouluaaton yötä ja joulupäivää tuli vietettyä hotelleissa tai matkustajakodeissa, lahjojen jäädessä kotiin kun niitä ei kiireessä ehditty ottaa mukaan.

Naapuritkin saivat nähtäväkseen jokavuotisen joulunäytelmän, jossa jossain vaiheessa jouluaattoa perheen isä heitti kamat ikkunoista pihalle ja joulun välipäivinä sitten teki jokavuotisen remontin, jossa tapetitkin saivat uuden kuosin.

Naapurit eivät jostain kumman syystä aina jaksaneet katsoa koko joulunäytelmää alusta loppuun, vaan kutsuivat apuun poliisi-sedät, jotka tarjosivat kanta-asiakkaalleen jo tutuksi tullutta jouluputkavisiittiä, joka tapahtui vasta sen jälkeen kun muu perhe oli jo juossut karkuun joulun pimeään.


Ja miksikö kukaan ei puuttunut tähän joulutraditioon? No, rahalla saa ja hevosella pääsee, toimenpiteethän kohdistetaan ensimmäiseksi varattomaan väestöön, joten siksi ei... 

Kun ikää karttui enemmän, ymmärsin jo heti joulukuun alusta alkaa pelätä jouluisten liikelahjojen virtaa. Joulua ei voinut yksipuolisella sopimuksella sanoa irti, joten se oli vain elettävä ja opittava unohtamaan.

Vanhempieni kuoltua lopetin joulun vieton elämässäni. Siitä huolimatta yksinäiset joulut merkitsivät vain tapahtumatonta aikaa, jolloin ei ollut muuta kuin aikaa, joululaulujen raikuessa joka tuutista.

Ei unohdukseni ole joulun vika, olen vain oppinut unohtamaan enkä enää jaksa muistaa.

Kyse ei siis ole vihasta vaan unohtamisen surusta, tonttupipoisesta virtahevosta, joka teki sydämestäni jokajouluisen lasisen eläintarhan.

Unohdukseni jouluista huolimatta toivon kaikille

Kaunista ja Rauhallista Joulua

Olkoon joulunne lämmin, perheen ja ystävien ympäröimänä vietetty kaunis juhla, joka rakkaudellaan kantaa joulusta jouluun, ja joita voitte muistella vanhempana onnellinen hymy huulilla...

Tähän erityiseen talveen ja valkoiseen jouluun sopii Enyan esittämänä And Winter Came

lauantai 18. joulukuuta 2010

Nettikasinoissa turvallaan

Tulipa viime yönä taas häärättyä nettikasinoiden ihmeellisessä maailmassa. Oikealla rahalla? Ei todellakaan! Yksi seikka ylitse kaikkien muiden on selvinnyt nettikasinoissa häärätessäni ja se on se, ettei meikäläisestä tule koskaan rikasta pelaamalla.


En ole vielä tähän päivään mennessä pelannut kertaakaan oikealla rahalla, enkä tule pelaamaan. Keräilen sähköpostistani Teasereita eli ilmaista pelirahaa ja pistän lantit menemään alta aikayksikön. Ilmaisrahalla peliaikaa on tavallisesti 60 minuuttia, mutta meikäläinen saa rahat kulumaan alle 20 minuutissa. Tämä jos mikä kertoo sen, ettei meikäläisen kannata siirtää vähiä eurojaan nettikasinon pankkiin. Häviäisin ne heti ja silloin kirpaisisi.


Tällä tavalla pelattaessa voin verrata nettikasinon luukuttamista sanaristikkojen täyttämiseen. Mitään ei häviä, jos ei kohta tienaakaan. Mielenkiintoinen ajatusten ja kohtuullisuuden hämärtäjä on se, että osassa peleistä pelataan pisteillä, jolloin esimerkiksi 500 euron talletus on vaikkapa 50 000 pistettä. Vähemmästäkin tukka turtuu ja aivot syöksyvät tuhlausbaanalle.


Meikäläinen pelaa aina maksimipanoksilla ja siinä syy, miksi pelipisteet ja joskus eurot katoavat formulavauhdilla pelien Molookin kitaan. Mikäpä on pelatessa, kun ei tarvitse törsätä omia rahoja. Uskomattominta tässä koko touhussa on se, etten edes ole kiinnostunut pelaamisesta.


Kun pyörittelee yksikätistä 20 minuuttia, tulee täysin turtaksi siihen saako voittoja 5000 pistettä vai häviääkö saman määrän. Jos parinkymmenen minuutin jälkeen vielä jää vapaata aikaa, voi pelata uudelleen samalla bonusrahalla. Kunhan löytää nappulan, jossa on otsikkona, "Hävisitkö kaikki rahat?", napsauttaa sitä ja näet näytöllä miten kasino sylkäisee suustaan saman määrän euroja kehiin kun ensimmäisen kerran pelatessa oli käytössä.


Ovelaa, eikö vain? Kaikissa kasinoissa, niin myös RAY:n kasinossa, on mahdollisuus pelata ilmaiseksi, tarkoituksena on ilmeinen koukuttaminen ja siirtyminen oikealla rahalla pelaamiseen. Jos et ole 100 %:n varma itsestäsi, älä pelaa edes ilmaispelejä, sillä yön mustina tunteina siirtyminen oikealla rahalla pelaamiseen on madaltunut. Ihmisen toive rikastua ja ahneus ihmisen perimmäisenä ominaisuutena, ovat myrkyllinen yhdistelmä nettikasinoissa. Harva voittaa, suurin osa häviää.

Vain sillä, jolla ei ole erityisempiä haluja ja himoja voittaa, on mahdollisuus selvitä nettikasinoiden koukuttavassa maailmassa. Asiaa auttaa se, jos ei ole varaa hävitä ja tietää sen tosiasian, että mahdollisuus voittaa valtavat läjät rahaa, on minimaalinen.

Taidanpa jatkaa steputtelua lumihangessa, se ei maksa mitään...

Viina-Vienot ja Kalja-Kallet

Olen muutamaan kertaan maininnut syvän kammoni joulunalusaikaan ja jopa jouluun. Seuratessani syrjäsilmällä kanssaihmisteni tekemisiä ja reagointeja, voisinpa olettaa, että useampi meistä on jouluallerginen, moni tietämättään.

Eilisen lähiliikenteen bussimatkan aikana pääsin 10 minuutin ajan elämään läheltä yhden ihmisen "iloista" joulun odotusta. Lunta oli ja paljon, samoin pysäkkien kohdalla jäisiä raiteita, joista bussikuskien piti taiteilla ajoradalle. No eipäs mitä, kuski oli juuri sulkenut ovet ja kohdistanut koko olemuksensa uuteen taisteluun jääraiteilta pääsemiseksi, kun pitkin bussin vierttä lyllersi vaalean lila möykky, joka etuoven kohdalle päästyään paukutti nyrkillä ovea ja huusi, että ei pidä olla niin kova kiire, että ihmiset jäävät pysäkille.

Kohtelias aloitus vielä kohteliaammaksi muuttuvalle bussimatkalle. Maahanmuuttajataustainen kuljettaja kohteliaana asiakaspalvelijana avasi etuoven puuskuttavalle möykylle, joka kiitoksen sijasta loihi haukkumaan kuskia oikein olan takaa. Elämän ja alkoholipitoisten aineiden karhentamalla ja kovettamalla äänellä tämä kaikkien asiakaspalveluihmisten ihanneasiakas jatkoi möykkäämistään lylleröidessään pitkin käytävää sopivalle istuimelle.

Tässä vaiheessa lienee järkevää mainita se, että bussi oli suurin piirtein tyhjä ja vähätkin matkustajat olivat ripottautuneet pitkin bussia, jotta kukaan ei olisi liian lähellä toistaan. Tilaa siis löytyi ja anteliaasti löytyikin. Vaan mitä teki tämä elämän täyttämä Viina-Vieno, eiköhän hän istua lysähtänyt meikäläisen viereen. Voi pojat, taas yksi näistä hetkistä elämässä, jolloin toivoisi olevansa aivan jossain muualla kuin tässä ja nyt.

Uskomaton vanha viina-parfyymi puski Viina-Vienon ihosta läpi, vaalean lilan toppatakin läpi, täyttäen bussin jokaisen nurkan makeanpistävällä hajullaan. Viina-Vienon sisäänrakennettu kaiutin vahvisti vihaista ja räyhäämään valmista ääntä hänen edelleen sättiessä kuljettajaa. Tässä vaiheessa kuljettajakin poltti hihansa ja puuskahti, että pidä suusi kiinni. No, tästähän tähti-matkustajamme riemastui ja rähisi, ettei hänelle puhuta tuolla tavoin, pidä sinä saatanan ulkomaanpelle vain musta turpasi kiinni. Kuljettaja ei enää reagoinut millään tavalla.

Sen sijaan oletan, että muiden matkustajien mielessä pyöri melkoisia visioita siitä, mitä olisi tapahtunut jos itse kukin olisi omannut supervoimat. Vaalean lila möykky olisi tasan tarkkaan löytynyt seuraavasta korkeasta lumikinoksesta. Kyllä tuli sitten hyvä mieli istuskellessani siinä rähisevän ja haisevan ihmisraunion vieressä, täydellinen joulurauha-tilanne parhaimmillaan. Suurin pelkohan oli tietysti se, että tuo möykky olisi kiinnittänyt huomion minuun, herra jestas sentään. Olisi siinä pitänyt mahdollisimman nopeasti päättää, miten reagoida ja todennäköisesti reagointi olisi ollut kaikkea muuta kuin hiljainen.

Onneksi tältä säästyttiin, sillä porukan yhteinen kohde, kauppakeskus, lähestyi ja nousin paikaltani. Möykky nousi sujuvasti ja antoi tilaa, johon lausuin kiitokseni. Oli Viina-Vieno kiitoksesta hämillään ja epätietoisena siirsi vaalean lilan hahmonsa seuraavan uhrin viereen. Uhrin naama valahti bussin lattialle ja alkoi ikiaikainen näytelmä kappaleesta "En ole olemassa, enkä ainakaan istu tässä juuri nyt".

Kun bussi pysähtyi ja kauppakeskuksen valot valaisivat bussia, huomasi möykkymme yht'äkkiä, että ei hemmetti, tämähän on myös hänen pysäkkinsä. Meinasivat bussin ovet ehtiä taas kerran sulkeutua Viina-Vienon edestä, kun hän aloitti taas rähinänsä liian vikkelästä ovien sulkemisesta. Kuljettaja huusi kohteliaalla äänellä juuri poistuvalle möykylle kiitoksensa matkasta ja ihme ja kumma, möykkykin vastasi kiitoksella.

Bussipysäkin lumihangessa heiluen Viina-Vieno sitten parkui, että missä Helvetin ostarin kuppiloista se Kalja-Kalle sanoi olevansakaan. Niin, että hyvää Joulua sitten sinnekin, missä se sitten lieneekään.

Kuka pystyy sanomaa onko Viina-Vienomme sen onnettomampi tai onnellisempi kuin muut kanssamatkustajat mielenkiintoiseksi muuttuneen bussimatkan aikana? Ihmisten elämän onnellisuus tai onnettomuus, hyvä tai paha on liian suhteellinen käsite näin pienillä aivoilla käsitettäväksi. Kaipa meistä jokainen kantaa sisässään mahdollisuutensa niin onneen kuin onnettomuuteen.

Siinäpä sitä miettimistä, kun taas seuraavan kerran seisoskelen lumihangessa bussia odottelemassa...

torstai 16. joulukuuta 2010

Outoja jälkiä, vinksahtaneita värejä

Myönnetään, että lumilogiset tutkimukseni ovat saaneet suorastaan perverssejä piirteitä. Tutkailen lumen olomuotoa välillä kameran linssin läpi, välillä muuten vain linssiluteena. Samaan soppaan sitten saakin sujuvasti tyrkättyä valojen maailmaa, joka kaupunkimiljöössä saa todella merkillisen väripaletin aikaan.

Tänään kummastelin vieterit päästä lennellen sitä, että olenko törmännyt ufojen tekemiin jälkiin vai pitävätkö metsän eläimet minua pilkkanaan. Lumessa oli jälki, kerrassaan merkillinen jälki. Oli kuin kastemato olisi matanut hangella, mutta järkikin sen sanoo, että näillä pakkasilla olisin löytänyt jälkien tekijän sopivan jäisessä olomuodossa ja arvoitus olisi ratkennut. Ei löytynyt pakastunutta matoa, ei puun oksaa, risua tai kumilankaa.

Mystisemmäksi jäljen tekee se, ettei lähettyvillä ollut ainoatakaan toista jälkeä, vain tasaisena hohtavaa hankea sekä omat jälkeni. Olisiko pakkasenkestävä, jäähdytysnestettä sisuksissaan kierrättävä matonen pujahtanut hangen alle ja raivannut tiensä lumiluolassa perille, missä se sitten onkaan?

Valosaaste maalaa todella vinksahtanein värein yöllistä taivasta. Välillä taivas on tumman vaaleanpunaisenlila ja toisena yönä kalpean kuun värinen. Uskomattoman luonnottomia värejä, niin kaupunkilaisen vääristyneitä. Kaipaan todellista yötaivasta, jonka kannella kirkkaat tähdet vilkkuvat. Mitä kauemmin tähtiä katselen, sitä enemmän niitä syttyy silmieni edessä, suorastaan hukun tähtimereen.

Niinpä niin, kaupungissa hankeen painautuu outoja jälkiä ja taivaalla loistavat vinksahtaneet värit.

Taidanpa vain hyppelehtiä hetken hangessa, kylmästä hytisten...

tiistai 14. joulukuuta 2010

Virheitä ja suuremmoisuuksia

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Ryömiessäni takaisin sisälle kameravarusteet jäässä ja housunlahkeet jääpuikkoja kasvaen, kuvittelin kirjoittavani muutaman sanan blogiini ja mätkähtäväni heti sen jälkeen lämpimien peittojen alle. Ehei, lämpimiksi kuumaa kahvia kitusiin (virhe numero 1) ja sen jälkeen hosumaan blogistanissa (virhe numero 2). Tässä sitä kukutaan pystyssä edelleen ja kirjoittamiset ovat jääneet lukemisten alle.

Tänä yönä suurinpiirtein jäädyin pystyyn ja kamerakin mätkähti muutaman kerran hankeen, jalustan temppuiluista puhumattakaan. En siis todellakaan kirjoita tästä yöstä, joka sekin muutaman hyvin nukutun yön jälkeen muuttuu muistoissa itse asiassa vallan mainioksi yöksi.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä olin taas liikenteessä ja siitä yöstä piti kirjoittamani.

Öisin ihmisillä on taipumus nukkua sikeästi ja harvalla on haluja lähteä tarpomaan yksin kainaloihin asti ulottuvissa hangissa. Valokuvaaminen on mielekästä touhua, mutta ei aina ainoa syy lähteä liikkeelle.

Olla yksin ja tuntea itsensä pieneksi taitaa kuulua ihmisen perustarpeisiin. Loppupelissä suurimmankin ihmisen suuruus on hyvin pientä ja siksi pienenkin ihmisen on terveellistä tuntea itsensä aina silloin tällöin hyvin pieneksi.

Se yö oli kuulas, kirpeä ja kipeän kaunis yö. Paljaat, lumesta raskaat oksat taipuivat hankien ylle, syvän tummansininen taivas kaareutui ihmeen kevyenä luonnon yllä. Muutama karannut pilvenhattara lipui taivaankannella ja ilma oli kristallisen kova ja kirkas. Kinokset säkenöivät timanttipölystä ja eläinten polut risteilivät kevein painalluksin hangella.

Onni oli yksinkertainen, tyyni olotila, jonka sain kokea yksin, sillä ainutkertaisella hetkellä, kun koko muu maailma nukkui. Yhdessä hetkessä kaikki, suunnaton suuremmoisuus ja täydellinen yksinäisyys. Se yö painui syvälle, muistettavaksi.

Sinä yönä vain seisoin lumihangessa ja ihailin kauneutta.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kulahtaneita ihmisiä kulahtaneessa maailmassa

Määräävätkö geenit sen, että joku syntyy valmiiksi kulahtaneena ja toinen taas liki täydellisenä mallikappaleena? Mahtaa olla kyseessä vallan merkillinen karma ja varmasti ihan länsimaista sorttia.

Joku tässä on sujahtanut meikäläiseltä pahasti ohi, kun tuijotellessani öisin blogeja ja netin huimia sivustoja, törmään lähinnä täydellistäkin täydellisimpiin ihmisenkuvatuksiin, jotka vaikuttavat suorastaan pelottavilta. Eipä noita liikoja vastaan kävele, kun tallustelen pitkin kaupungin katuja. Elävässä elämässä eivät PhotoShopit ja Gimpit auta, eikä paksusta pakkelikerroksestakaan ole lähietäisyydellä apua.

Välillä mietin niinkin hölmöjäni, että tokko noita kuvien kuvatuksia on edes oikeasti olemassa. Onko? Millä ruokavaliolla tuollaisiksi tullaan? Bubbleroom- ja Nelly-mainokset ovat täynnä näitä superihmisiä. Liikkuvatko ne jossain muualla kuin tavallisilla kaduilla, tavallisissa kaupungeissa? Vai liikkuvatko ne vain lehtien sivuilla ja internetin sivustoilla?

Meikäläisen täydellisyyteen ei auta pelkkä PhotoShoppaus, kyllä siinä tarvitaan jotain kuvankäsittelyohjelmaa järeämpää työkalua. Ei tässä oikein jaksa kiukutellakaan, saati kadehtia, julma totuushan kun kuitenkin on se, ettei kannata kadehtia toisen onnea ja menestystä, ennen kuin tietää hänen surunsa.

Taidanpa mennä pötkölleni lumihankeen, tekemään muutaman kulahtaneen lumienkelin eteiseen.

Blogistanissa turvallaan

Kyllä minä sen tajuan, että lumeen voi upota, mutta se ei meinaa mennä kaaliin ja varhaisjakeluun, että Blogilandiaan voi upota niin perusteellisesti, että näkyvillä on enää viimeinen tupsu hiuksista päälaella.

Miten uskomattomiin blogeihin olen jämähtänyt. Sellaista ajatusvirtaa ja tekstien iloittelua, että oksat pois. Tosin vastapainona on sitten sitä tekstiä, josta meikäläisellä ei ole mitään käsitystä. Ymmärrän toki, että ihmiset ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja jopa ikäkin saattaa vaikuttaa asiaan, joten antaa kaikkien blogien pursuta.

Räteist ja lumpuist en kyllä tajua mitään, varsinkaan napapaita-ikäisten rievuista. Sapuskapuolikin on siinä ja siinä, tonnikala-nuudeliateria kuullostaa tutummalta kuin lihaisa pihvi Villeroy Bochin lautasilta tarjottuna. Kämppien tuunaus-blogit menevät ihan yli hilseen enkä korttien ja kakkujenkaan teosta tajua niin sitten yhtikäs mitään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ohittaisin kaikki yllä olevat blogit kiinnostamattomina. Se etten tajua, ei tarkoita sitä etten olisi kiinnostunut ja valmis ottamaan selvää ja kenties oppimaan uutta. Tajusin nimittäin sen, ettei meikäläisen tarvitsekaan tajuta mitään, käytössäni kun on koko blogistan, jossa on vallan mahtavia ammattilaisia ja ammattimaisia amatöörejä vikkelä liuta.

Vanhasta tottumuksesta nyt kuitenkin ryömin taas lumikasan alle häpeämään.

Voita joulurahaa!?!

Siis tällä porukkaa sahataan linssiin oikein urakalla. Voita jotain hemmetin summia rahaa, osallistu tutkimuksiin, osta sitä ja tätä, anna tietosi käyttöömme, kerää pisteitä ja pilkkuja...

Rahanahne paska kun olen, tutkin tietysti silmät kovana kaikenlaisia mahdollisuuksia rikastua. Paino on nyt kyllä sanalla tutkin, sillä enpä ole löytänyt yhtään linkkiä, jonka avulla olisin tosiaan rikastunut pöyristyttävästi, voittanut upeita lahjoja itselleni ja köyhille naapureille saati saanut kutsua lisäarvontoihin.

Internet pullistelee toinen toistaan kutsuvammin otsikoituja sivuja, joilla kaikki maailman köyhät pääsevät kerta heitolla rikastumaan, mukaan lukien muutama suomalainen keskituloinen, köyhä tai sitten tilastoimaton rahaton.

Tiedonkeruu on helvetinmoinen bisnes ja sitä harjoittavia "yrityksiä" netti suorastaan vilisee. Kun käy tutkailemassa tarkemmin näitä linkkiverkkoja, huomaa yht'äkkiä', että ne perhanan sivustot on todella tanakasti linkitetty toisiinsa ja taustalla häärää muutama hämähäkki, joiden alasivustoja netissä sitten vilistää tuhansittain.

Enpä taida rikastua jouluksi, eli siis valintani muuttua näkymättömäksi ja kadota, on edelleen voimassa.

No onneksi on lunta, johon kaivautua.

Tziisus tätä luksushypetystä

Siis mistä porukka oikein tekee rahaa toteuttaakseen kaikki nämä blogeissa pyörähtävät luxuskama-toiveensa? Toinen toistaan jouluisempaa kirjoitusta ja tietysti sitten jumalaton kasa upeita kuvia mahdottomista toiveista.

Meikäläisen jakeluun ei oikein mene se, että kaikilla riittäisi paikallista papyruskaislaa uusia kämppänsä yhtä vikkelään malliin kuin TV:n sisustusohjelmissa. Niissä on kämppä tuunattu Avotakka-kuosiin alle tunnissa, mainosten kanssa.

Menen hankeen häpeämään ymmärtämättömyyttäni ja lankekoot lisää lunta niskaani.

Voi itku ja lumeen hukkumisen piristys

Voihan hyvät hyssykät mikä perhananmoinen puhuri tutisuttaa kattoja ja liikuttelee lunta kuin tuuli hiekkoja Saharassa. Kaljut puut taipuvat ja natisevat siihen malliin, että olisikohan huomenna moottorisahalla töitä.

Tulipa eilen todistettua sellainenkin talvinen näky kuin pieni koiranpentu pyrstö tanakasti lumessa, isäntänsä seisomassa kärsivällisenä lumikasassa. Pennulla oli kuulemma ripuli ja sehän oli tietysti tullut lumen syömisestä, Niin se on pentujenkin takatassujensa kautta opeteltava tämä elämisen meininki. Jos syöt lunta, tulee ripuli. Jos et syö lunta, on puolet talven nautinnoista kadonnut. On se koiran elämä vaikeata, kylmästä hytisevästä isännästä puhumattakaan.

Eilen ja tänään oli Helsingin keskusta yhtä lumierämaata, jossa autot ja ihmiset taistelivat tietään eteen päin. Jalkakäytävät olivat lumessa ja jäässä ja lentelinpä itsekin pitkin jalkakäytäviä siihen malliin, että pyrstöllä en viitsi muutamaan päivään istuskella kuin pakosta.

On tästä lumimyräkästä se vähäinen ilo, ettei kaduilla löntystele paksuksi puettuja punanenäisiä joulupukkeja tunkemassa lakua tassuun. Lupasin itselleni, että seuraavaa kauppakeskus-pukkia vetäisen repulla keskelle punaisena pönöttävää naamaa. Huumori ei oikein kestä tuota pukki-joka-kulmassa -asetelmaa.

No katsotaas, minkälainen keli aamulla koittaa kaikkien työmatkalaisten riemuksi. Aurauskaluston kuljettajia joko vihataan tai patistetaan töihin, mutta kukaan ei huomioi sitä, että jos kalustoa ja ukkoja on liian vähän, eivät ne lumet itsestään kipitä lumenkaatopaikoille. Siis aurausporukalle myötätuntoa ja joulupukkeja repuilla lättyyn.

Nyt se sitten tulee ja voihan piru vie millä vauhdilla

On tunne kuin joku olisi vetäissyt lumikolalla päähän, yhtä tajuton ja valkoinen.

Suuri osa porukasta hössöttää joulua, lahjojen näpertämistä ja väkertämistä. Toiset sanovat suoraan, että meni taas tämä joulu velaksi. Pitää muistaa kaikkia ja yhtä arvokkailla lahjoilla, siis velaksi.

Että voi yksi ainoa aika vuodesta ottaa niin pahasti pattiin. Velaksi en osta, väkertää ja näkertää en osaa, siis pitääkö taas hävitä tänäkin jouluna ja leikkiä näkymätöntä.

Ja nuo ostoshelvettien joululaulukimarat, miksi joka hemmetin kaupassa pitää soida jotain, kilkutusta ja kulkutusta?

Ei oikein ota joulumieli, varsinkin kun joulu hyökkää salakavalasti niskaan ruokakaupassakin. Siellä ne jäätyneet kinkut ja kalkkunat odottelevat pakastealtaassa ohikulkijaa, voidakseen hyökätä ostoskärryihin, vaikkapa vain väkisin, liiskaten pahaa aavistamattoman asiakkaan kanveesiin.

Huh, näin päänsäryttömäksi ihmiseksi saan uskomattoman herkästi päänsäryn ja näkymättömyyskohtauksen, juuri ennen joulua.